”Minulla ei ollut aloittaessani edes kunnon lauluääntä, ei ole vieläkään” – haastattelussa legendaarinen kuolosolisti Karl Willets

Ikoninen death metal -ääni Karl Willetts istahti alas, otti tuopin mallasjuomaa ja tarpeeksi savukkeita. Sitten hän kertoi Infernolle elämäntarinansa. 

Kuva: Markus Paajala

Memoriamin maaliskuussa ilmestyvän The Silent Vigil -levyn ennakkokuuntelusta on vierähtänyt muutama tunti. Antifaschistische Aktion -paitainen Karl Willetts ottaa hörpyn oluestaan ja virittää tupakan huuleen. Memo-basisti Frank Healy tempaisee ennen huoneesta lähtöään röökitopan pöydältä, ottaa siitä reilun nipun tupakkaa ja jättää askin Willettsille. 

Birminghamissa vuonna 1966 syntynyt Karl Willetts sanoo olevansa innoissaan ja kertoo, ettei hänellä ole tapana antaa tällaisia haastatteluja. Vaikka uusi kiekko on juuri esitelty toimittajajoukolle, me emme puhu siitä. Nyt on aika kuulla, mitä entisen Bolt Thrower -laulajan elämässä on tähän mennessä tapahtunut. 

Millainen rooli musiikilla oli lapsuuden perheessäsi? 

– Yeah, tuo on loistava kysymys, Willetts aloittaa kohteliaisuudella. 

– Olin hyvin onnekas, että perheeni oli musikaalinen, eli musiikki on kuulunut elämääni lapsesta asti. Minulla on kolme veljeä, jotka ovat yli kymmenen vuotta minua vanhempia. He olivat mukana bänditouhuissa 60- ja 70-luvuilla. Broidit pääsivät lämppäämään paikallisissa mestoissa sellaisia bändejä kuin The Kinks tai The Who. 

– Isäni hommaili bändeille keikkoja ja semmoista, eli olin pienestä asti tekemisissä muusikoiden kanssa. Meillä kävi kaikenlaista omituista ja eriväristä porukkaa, ja huomasin, että jengi sai rahaa siitä että esitti musiikkia. Tajusin siis jo varhain, että muusikkous voi olla elämäntapa ja sillä voi tienata elantonsa. 

Willettsin omat musiikkitouhut alkoivat hieman yllättävissä ympyröissä. 

– Ensimmäinen kunnon kokemukseni musiikin parissa oli se, kun vanhempani rohkaisivat minua osallistumaan paikallisen kirkkokuoron toimintaan. Olin siinä kymmenen vanha. Kaikki veljenikin olivat jossain vaiheessa olleet mukana kuorotoiminnassa. 

Keikkaakin pukkasi. Tai ”keikkaa”. 

– Sain samalla myös ensikosketukseni julkisiin esiintymisiin. Lauloimme esimerkiksi jumalanpalveluksissa, häissä ja muissa kirkon tapahtumissa. Meillä oli sellaiset kunnon kaavutkin, you know. 

Merenneitoni ja minä 

Vuosien vieriessä kuorolaulut saivat jäädä. Tilalle alkoi hiipiä jotain hippusen tymäkämpää. 

– No, sitten saapui teini-ikä ja sen mukanaan tuoma kiinnostus nuorisojuttuihin ja uuteen musiikkiin. Aloin olla hommassa sisällä kunnolla 16–17-vuotiaana, ja sitten tulivatkin Mermaid-vuodet. 

Mermaid, tosiaan. Tuntuu, että jokainen 1980-luvulla Birminghamin metalli- ja punkpiireissä pyörinyt on pitänyt tuota legendaarista klubia olohuoneenaan. Kyseinen keikkaluola on yksi brittiläisen grindcoren ja death metalin syntypaikoista. 

– On tietty ratkaiseva hetki, jonka muistan yhä hyvin kirkkaasti. Olin myöhäisteini-ikäisenä tsiigaamassa bändejä Mermaidissä ja ajattelin, että tässä on jotain ainutlaatuista, jotain aivan erityistä – etenkin kun näin bändin nimeltä Sacrilege [jossa Memoriamin Frank Healy soittaa bassoa]. Se hetki liikautti jotain sielussani. Koin ikään kuin valaistumisen, hah hah. 

– Päätin silloin, että tahdon olla mukana tekemässä jotain tällaista. Kävimme tuolloin katsomassa bändejä joka viikonloppu. Se sai minut tuntemaan itseni erityiseksi, että olin osa jotain uutta, jotain mikä oli aivan erilaista kuin mikään sitä ennen. Tunsin ylpeyttä siitä kaikesta. Se muokkasi minua sellaiseksi kuin olen nyt. 

Willetts tutustui alakulttuurisäpinöissä hahmoon, joka tulisi vaikuttamaan suuresti hänen elämäänsä. 

– Minulla oli paras kaveri nimeltä Tom, jonka siskopuoli hengaili punkkarien kanssa. Siellä vilisivät Antisect, G.B.H. ja muut vastaavat. Törmäsin sitten sitä kautta kaveriin, joka osasi skeittihommat ja soitti rumpuja Urban Chaos -punkbändissä. Hän oli todella siisti tyyppi. Hänen nimensä oli Whale, Andrew Whale. 

– Hän vei minut katsomaan bändejä ja niin edelleen. Sitten hän liittyi yhtyeeseen, jonka nimi oli Bolt Thrower. Hekin alkoivat heittää keikkaa Mermaidissä, ja huomasin että tuohan on aivan helvetin hyvä ryhmä. Sitten BT alkoi saada keikkoja jo vähän kauempaakin ja kehittyi koko ajan 

Willettsin tie Bolt Throweriin alkoi, noh, tiellä. 

– He tarvitsivat jonkun ajamaan heidät keikoille, ja onneksi minulla oli ajokortti. Sanoin, että totta kai voin tehdä sen. Sitten mentiinkin jo Nottinghamiin ja Lontooseen ja muualle. 

Autonratista mikrofoninvarteen 

Grindcore ja death metal rupesivat murtautumaan ulos Mermaidin ja vastaavien klubien pimennoista. Noste alkoi olla kova, ja sen huomasi myös Bolt Thrower. 

– He saivat kutsun BBC:n Radio 1:n Peel Sessions -nauhoituksiin. Sitten mentiin sinne, ja oli aivan uskomatonta nähdä rakastamani yhtye tekemässä jotain sellaista. Ajattelin, että jos he voivat tehdä tällaista, mihin kaikkeen he voivat vielä yltää. 

– Olin siis aluksi Bolt Throwerin kuski. Tämä tapahtui vuosien 1986 ja 1987 aikana, kun he tekivät ensimmäisiä demojaan. Se oli mahtavaa aikaa, oli hienoa olla nuori ja päästä kokemaan tuo kaikki. En ollut vielä bändissä, mutta rakastin sitä. Oli siistiä kuulla biisejä radiosta, ja itsensä John Peelin soittamana! Ja että joku ulkopuolinen sanoo, että tämä on kovaa kamaa, kuunnelkaa tätä, Willetts hehkuttaa. 

– Sitten bändi sai levytyssopimuksen Vinyl Solutionin kanssa, ja oli tullut aika nauhoittaa debyyttialbumi In Battle There Is No Law. Olin tietysti valmiina kuskaamaan heitä studioon, kun silloinen solisti Alan West – mahtava tyyppi ja hieno laulaja – ilmoitti, ettei enää halua jatkaa yhtyeessä. 

Uusi huutaja tarvittiin pikaisesti, sillä tarkoitus oli hyökätä Loco-studion uumeniin purkitushommiin vain parin viikon kuluttua. 

– Bändi piti koelaulutilaisuuksia ja kokeili ehkä neljän tai viiden tyypin kanssa. Ajattelin ensin, että olen vain autokuski, ei minusta ole hommaan, mutta rohkaistuin sitten. 

Oliko sinulla mitään kokemusta… 

– Ei, ei minkäänlaista, Willetts keskeyttää painokkaasti. – Olin katsellut veljieni esiintyvän ja ajatellut, että olisi siistiä päästä itsekin lavalle. 

Sinullako ei ollut mitään örinäkokemusta? 

– Ei tosiaan, pyöreä nolla. Minulla ei ollut edes kunnon lauluääntä, ei ole vieläkään. Olen tehnyt tätä 30 vuotta, eikä minulla ole vieläkään hajua nyansseista, vaan teen tätä sydämestäni, hah hah. 

– Totta puhuakseni kaikki muut laulajakandidaatit olivat luultavasti parempia kuin minä, mutta minulta löytyi intohimoa. Syyt valintaani olivat siis todennäköisesti nämä: he tunsivat minut, osasin ajaa autoa ja pystyisin juuri ja juuri suoriutumaan hommasta, Willetts hekottelee. 

Willetts sai pestin ja studio kutsui. Valinnan myötä death metal -historiassa aukesi uusi lehti. 

– Nauhoituksiin meni ehkä viisi päivää. Lauluihin kului päivä, minä vain roiskin menemään. Levy saatiin tehtyä ja julki, ja keikkoja alkoi olla ympäri maata. Sain lisää itseluottamusta, ja bändi alkoi kehittyä kovaa vauhtia saaden omaa ilmettä. Kuviot suurenivat ja isommat yhtiöt kiinnostuivat meistä. 

Tauon jälkeen siemaus oluesta, ja tarina jatkuu. 

– On vielä pitkä matka edessä, Willetts nauraa. 

John Peel kutsui Bolt Throwerin uusiin radiosessioihin. Tällä kertaa örinöistä vastasi vaalea herra Willetts. 

– Se oli aika omituista. Olin aiemmin katsonut touhua vierestä ja nyt olin itse äänessä. Oli todella silmiä avaavaa päästä tekemään Peel Sessions -nauhoitus, se on jotain mitä ei tapahdu joka päivä. 

Kaaosta ja sotaa 

Bolt Thrower -esikoinen ilmestyi vuonna 1988. Yhtyeen kulttiasema alkoi pian rakentua.

– Aloin kirjoittaa sanoja seuraavan levyn biiseihin vuonna 1989. Olin siihen aikaan todella kiinnostunut fantasiasotapeleistä. Otin siis runsaasti vaikutteita ja suoria lainauksiakin siitä maisemasta. Sanoitukset käsittelivät lähinnä kaaosta ja myyttistä sodan maailmaa. 

Visiitti BBC:lle poiki yhden metallihistorian näyttävimmistä yhteistöistä. 

– John Peel soitti jälleen ohjelmassaan Bolt Throweria. Pelivalmistaja Games Workshopilla kuultiin biisi ja huomattiin, että nuohan laulavat meidän jutuista. He ottivat yhteyttä, halusivat tehdä yhteistyötä ja julkaista seuraavan levymme. Juttelimme asiasta ja pidimme sitä yhtenä vaihtoehtona. Tiesimme, että he hoitaisivat meille hienon kansitaiteen ja niin edelleen. Mietimme kuitenkin levyn jakelua ja asian musiikkiteollisuuspuolta. Päädyimme yhteistyöhön, mutta varsinaisen levytyssopimuksen halusimme oikean levy-yhtiön kanssa.

Uudeksi lafkaksi valikoitui brittiläisen äärimetallin kulmakivikiekkoja julkaissut Earache.

– He ottivat yhteyttä ja halusivat julkaista levymme. Menimme Earachelle, mutta käytimme Games Workshopin mahtavaa taidetta, jollaista ei ollut kellään muulla.

– Teimme sitten levyn 1990 tai 1991…

Se oli 1989.

– Kyllä, 1989! Uskomatonta, miten nopeasti aika meni tuolloin, miten rivakasti asiat tapahtuivat. Vähän sama kuin nykyään, Willetts viittaa Memoriamin kiihkeään levytysrytmiin.

– Julkaisimme Realm of Chaosin upeine kansitaiteineen 1989. Sen myötä alkoi tapahtua isoja asioita. Tuli Grind Crusher -kiertue, jonka pääbändit olivat Morbid Angel ja Napalm Death. Me ja Carcass vuorottelimme aloittajan paikalla. Se oli aika pieni rundi, vain kuusi seitsemän keikkaa, mutta se laittoi meidät kerralla kartalle. Yhtäkkiä soitimme pubien sijaan helvetin isoilla keikkapaikoilla.

– Aloimme kehittyä toden teolla ja kehittää soundiamme. Melko pian sen jälkeen teimme Warmaster-levyn.

Se tapahtui vuonna 1991.

– Jo 1991, Karl maistelee epäuskoisena. – Mieletöntä, millaisella tahdilla silloin tehtiin duunia. 

Yhtye oli soittanut Briteissä isoille yleisöille, mutta Warmasterin jälkeen se pääsi ensimmäistä kertaa muualle Eurooppaan. 

– Kiersimme Pestilencen ja Autopsyn kanssa. Kiertueen myötä meistä tuli kansainvälinen bändi, jonka toiminta ei rajoittunut vain Ison-Britannian rannikoiden sisälle. Se oli meille todella tajunnanräjäyttävä kokemus. Soitimme Hollannissa tuhansille ihmisille ja näimme, millainen skene Manner-Euroopassa oli. Se oli mieletöntä aikaa, kun huomasimme, mihin kaikkeen pystyimme Bolt Throwerin kanssa. Sen jälkeen suuntasimme katseemme eteenpäin ja keskityimme siihen, mitä voisimme tehdä bändin kanssa jatkossa.

 

Suosio ja ero

Karl Willetts malttaa laittaa nortin palamaan, kunnes juttu lähtee jälleen käyntiin.

– Sitten tuli The IVth Crusade… 1993…1994… 1992 jopa?

Kyllä se oli jo 1992.

– Tahti oli todella kova silloin, Willetts korostaa takomalla kädellään rivakasti pöydänkulmaan.

Death metal oli tuolloin iso juttu.

– Todellakin. Aloimme soittaa yhä enemmän ulkomailla. Pestilencen manageri rupesi meidänkin manageriksemme ja keikkoja puskettiin aina Ruotsiin asti. Saksasta tuli meille kuin toinen kotimaa. Meidät otettiin siellä vastaan todella hyvin, juttumme tajuttiin. Pääsimme lopulta jopa Amerikkaan ja Australiaan saakka. 

Mutta ette koskaan Suomeen.

– Yeah, emme tosiaan. Kävimme Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa, mutta emme Suomessa.

Tuohon aikaan Suomessa ei käynyt juurikaan isoja death metal -bändejä.

– Joo, siellä ei tainnut olla oikein mahdollisuuksia buukkailla bändejä. Skandinavia oli ilmiömäinen, mutta Suomi jäi silloin jotenkin periferiaan.

Bolt Thrower oli päässyt siihen pisteeseen, että bändistä oli tullut jäsentensä työpaikka, eli he tulivat toimeen musiikilla. Pitkät poissaolot kotoa alkoivat kuitenkin syödä ihmissuhteita ja koti-ikäväkin vaivasi. 

– Vuonna 1993 teimme mahtavan jenkkikiertueen Sacrificen ja Believerin kanssa. Palasimme Yhdysvaltoihin ystäväbändimme Benedictionin kanssa seuraavana vuonna, mutta kiertue ei enää mennytkään niin hyvin, eikä sitä osattu promotoida kunnolla. Edellisellä kerralla soitimme isoissa mestoissa keskeisissä paikoissa, tällä kertaa paskaloukoissa jossain laitamilla. Meillä oli paljon paineita emmekä nauttineet touhusta enää. 

Sitten bändi koki ensimmäiset isot muutoksensa. Niin myös Willetts.

– Whale päätti lähteä bändistä kesken kiertueen, hänelle riitti. Tuumin, että Andy oli merkittävä syy, miksi liityin bändiin, joten päätin sitten poistua vahvuudesta itsekin. Emme kumpikaan katsoneet taakse. Andy myi rummut eikä koskenut niihin lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Sama minulla, jätin koko metallihomman taakseni.

– Mukaan oli tullut kaikenlaista skeidaa, eikä juttu ollut enää niin siistiä kuin 80-luvulla. Sitten tuli black metal -touhu, josta en ollut lainkaan kiinnostunut. Se oli poliittisesti ja ideologisesti todella erilaista kuin ne lähtökohdat, joista itse tulin.

Karl Willetts käänsi tuolle kaikelle selkänsä ja keskittyi vain omaan elämäänsä.

Palkkasoturi

Jätettyäsi Bolt Throwerin menit ilmeisesti yliopistoon?

– Joo, menin takaisin sinne ja jatkoin kulttuuriopintojani. Oikeastaan ne linkittyvät siihen, mitä teen ja millainen olen nykyään, Willetts selittää.

– Tein näytetyöni poliittisten tekstien purkamisesta. Tutkin, millaisia ääniä niissä on, rasismia, seksismiä ja niin edelleen. Tutkin asioita eri näkökulmista. Suoritin myös kursseja, joissa käsiteltiin Venäjää ja Afrikkaa, ja ne avasivat maailmaani valtavan paljon. Iso osa siitä oli nimenomaan tekstien purkamista ja tutkimista.

Tässä vaiheessa haastattelua Memoriamin säveltäjä ja nuorin jäsen, kitaristi Scott Fairfax pelmahtaa huoneeseen ja rojahtaa sohvalle.

– Tulin vain kuuntelemaan, Fairfax toteaa.

Tervetuloa, kuunneltavaa riittää. Ja Willetts jatkaa:

– Valmistuin vuonna 1998. Yliopistoaika oli mahtavaa: sain paljon uusia ystäviä, sanoitukseni saivat tavallaan uusia merkityksiä ja löysin aiheita tuleviin teksteihini.

Mukavan opiskeluajan jälkeen iski monelle suomalaisellekin tuttu todellisuus.

– Tietenkin minulle jäi opiskelusta massiiviset velat, enkä saanut papereillani mitään työtä, Karl nauraa. – Tein sen jälkeen kaikenlaista hyvin epätyydyttävää duunia, kuten vakuutusmyyntiä. Elämä kulki eteenpäin ihan kivasti. Menin naimisiin ja sellaista, en ollut metallin kanssa missään tekemisissä.

Kävit kuitenkin nauhoittamassa laulut Bolt Throwerin Mercenary-levylle vuonna 1998.

– Joo, BT:n kaverit pyysivät minua jeesaamaan ja kysyivät, huvittaisiko. Martin van Drunen oli seonnut ja lähtenyt, hah.

– Nooh, annoin sille mahdollisuuden. En ollut niin kovin innoissani hommasta, mutta lupasin hoitaa sen. En missään nimessä ollut silloin jäämässä bändiin tai lähdössä kiertueille tai mitään. Sellainen ei kuulunut elämääni silloin millään tavalla, Willetts painottaa jälleen.

Muistan, että Mercenary ilmestyi jotenkin puskista, ja ajattelin, että siistiä kun Karl on palannut kehiin.

– Hah hah, kyllä, mutta ei minulla ollut aikomusta jäädä. He kyllä halusivat minut takaisin, mutta Dave Ingram tuli sitten uudeksi laulajaksi. 

Paluu, loppu ja alku

Elämä kulki omia polkujaan, eivätkä nuo polut johtaneet lopulta mihinkään kovin hyvään.

– Minulle oli tapahtunut muutamia tosi isoja muutoksia elämässäni ja ihmissuhteissani. Olin tuohon mennessä mennyt naimisiin ja eronnut, menettänyt työpaikkoja. Olin aika negatiivisessa pyörteessä.

Vuonna 2004 alkoi tapahtua.

– Bolt Throwerin kitaristi Baz Thomson soitti aivan yllättäen ja sanoi, että nyt Dave Ingram on seonnut. Taas yksi seonnut laulaja, Willetts räkättää.

– Baz sanoi, että he tarvitsevat laulajaa ja että olisin luonnollisesti ensimmäinen vaihtoehto, jos vain tahtoisin palata. Päätin ajatella asiaa. Huomasin, että halusin antaa hommalle mahdollisuuden. Elämäni oli huonossa jamassa, joten tarjous tuli oikeastaan aika hyvään saumaan.

Menneisyys ei ollut lopulta koskaan jättänyt Willettsiä rauhaan.

– Kaikki – jopa ex-vaimoni! – kutsuivat minua ”Karl Bolt Throweriksi”, vaikka en ollut vaikuttanut bändissä kymmeneen vuoteen. Se identiteetti oli siis tavallaan päälläni koko ajan. 

– Se oli kyllä pelastus minulle, turvaköysi josta napata. Tilanne oli oikeastaan Bolt Thrower tai itsari -tyyppinen, pakko myöntää. Baz heitti minulle pelastusrenkaan ja tartuin siihen.

Vaikka Willetts palasi vanhaan bändiinsä, kuviot olivat uudet.

– Minulla oli sellainen tunne, ettei muu bändi enää pitänyt minua samalla tavalla täysjäsenenä kuin ennen lähtöäni. Olin vähän kuin vieraileva laulaja. Osallistuin vain livehommiin, en enää asioiden organisointiin tai muuhun sellaiseen, kuten alkuaikoina.

– Se oli ihan ok minulle. Teimme vahvan levyn, Those Once Loyalin, vuonna 2005, heitimme hyviä keikkoja. Teimme keikkoja vähän ja valikoidusti, ja se teki meistä aivan erityisen bändin. Se oli hyvin bolthrowermaista.

Konsepti toi bändin ympärille lisää ainutlaatuisuuden auraa, mutta sen sisällä alkoi olla levotonta.

– Minulle luovana artistina touhu alkoi tuottaa hankaluuksia, Willetts sanoo. 

Teitte sitä monta vuotta.

– Kyllä, kyllä. Se oli se kaava, jolla tehtiin. Ne olivat säännöt ja hyväksyin sen. Elämäni olisi ollut muuten paljon huonompaa. Vuosien vieriessä se alkoi olla kuitenkin aika turhauttavaa. Emme päässeet eteenpäin, emme tehneet lisää keikkoja, vaikka niitä olisi ollut tarjolla. 

Fanit odottivat uutta levyä, jota ei koskaan tullut.

– Aivan! Tavallaan ironista, mutta juuri minä ja rumpalimme Martin yritimme työntää bändiä eteenpäin ja tehdä jotain uutta. Me kaksi halusimme todella tehdä uuden levyn. Mitään ei vain koskaan tapahtunut. 

– Mitta alkoi tulla täyteen joskus 2013 tai 2014. Minä ja Martin päätimme laittaa pystyyn sivuprojektin nimeltä Armageddon Bound, joka olisi tehnyt Bolt Thrower -covereita, jotain omia biisejä ja sellaista. Oli tarve täyttää sitä aukkoa, joka jäi BT:n takia jatkuvasti elämäämme. Muutama hassu keikka vuodessa, eikä mitään muuta – se ei enää riittänyt. 

Yhtye, joka näyttäytyi fanien suuntaan järkähtämättömänä sotakoneena, alkoi olla savuava raunio.

– Ei BT ollut enää oikea bändi, vaan osa-aikatyö. Minulla ja Martinilla olisi ollut enemmän annettavaa ja paloa luoda uutta. Niin vain ei koskaan tapahtunut. Ja koska teimme asioita niin vähän yhdessä, aloimme kasvaa erilleen. Tämä kehitys eteni vuosi vuodelta ja keikka keikalta.

Kaikki sai päätöksensä, kun yhtyeen nuorin jäsen Martin ”Kiddie” Kearns kuoli yllättäen, vain 38-vuotiaana, vuonna 2015.

– Se oli totaalinen vitun sokki, Willetts puhaltelee. – Se tuli niin yllättäen. Näitä juttuja kuulee, että juuri rumpalit kuolevat. Soittaminen on kropalle ja sydämelle niin kovaa hommaa, että joillain tulee vakavia ongelmia. Martinin kuolema oli viimeinen niitti Bolt Throwerille. Olimme jo sitä ennen hajoamisen partaalla. 

Karl Willettsille tuli kuitenkin vielä ajatus, jonka hän esitti muulle bändille eli kitaristikaksikko Baz Thomsonille ja Gavin Wardille sekä basisti Jo Benchille.

– Ajattelin, että voisimme tehdä sen, mitä fanit tahtoisivat, ja minäkin, eli jatkaisimme ja ottaisimme Andy Whalen takaisin rumpuihin, Willetts paljastaa.

– Muut eivät kuitenkaan halunneet jatkaa, erityisesti Jo oli sitä vastaan. Minä puolestani tahdoin jatkaa Whalen kanssa. Niin Memoriam sai alkunsa, ja tässä me olemme, hah hah. Kaiken surun jälkeen saimme lopulta aikaan jotain positiivista, Willetts summaa.

– Metallimaailma olisi paljon ikävämpi paikka, jos Karl Willetts, Andy Whale ja Frank Healy eivät tekisi enää musiikkia, Fairfax heittää sohvalta.

Julkaistu Infernossa 2/2018.