”Minulle ei ole ikinä merkinnyt mitään, soitanko 10 000 ihmiselle Wackenin lavalla vai kymmenelle pienellä klubilla” – haastattelussa heavy metal -kuningatar Doro Pesch

Warlock-yhtyeestä ja sittemmin soolotöistään tunnettu Doro Pesch on kokenut yli 30-vuotisen levytysuransa aikana kaikki metallimaailman ylä- ja alamäet.

Siinä vaiheessa, kun laulaja on vaikuttanut metallissa 33 vuoden, 17 albumin ja tuhansien keikkojen ajan, hänen voisi luulla leipääntyneen hommaansa moneen kertaan. Voisi myös luulla, että runsaat palvelusvuodet olisivat tehneet hänestä diivan.

Ensin Warlockin riveissä ja sitten soolouralla vaikuttanut saksalaisnainen Doro Pesch on kuitenkin täysin toista maata. 53-vuotias laulajatar ei ainoastaan esitä olevansa innoissaan musiikintekemisestä. Kun hänen kanssaan juttelee, naisen jokainen lause suorastaan pursuaa pitelemätöntä energiaa ja tarttuvaa elämäniloa.

Ei siis ihme, ettei Doro malta pysyä aloillaan kertoessaan tämänhetkisistä kuvioistaan. Vientiä nimittäin riittää!

– Tulimme juuri kiertueelta ja palaamme tien päälle muutaman päivän päästä, enkä taida ehtiä juuri hengähtää kotona, koska päädyin jo tässä kotimatkalla tekemään haastatteluja, Doro hihkuu.

– Mutta arvaapa mitä? Onko ihan lapsellista sanoa, että odotan näitä tulevia keikkoja ihan yhtä paljon kuin Warlockin ensimmäisiä joskus iäisyyksiä sitten? Maailma ympärilläni on ehkä muuttunut ja Reinissä on virrannut miljardeja litroja vettä tässä välissä, mutta minä olen edelleen se sama Doro kuin 80-luvun alussa!

Doro julkaisi aiemmin tänä vuonna jättimäisen Strong and Proud – 30 Years of Rock and Metal -dvd-kokonaisuuden. Jo paketin kappale- ja vierailijalista antaa hyvän kuvan siitä, millaisiin mittoihin Doron ura on yltänyt: loputon lista Warlockin ja Doron metallisia anthemeita yhdistettynä duettoihin Blaze Bayleyn, Chris Boltendahlin, Udo Dirkschneiderin, Lordin, Sabina Classenin, Hansi Kürschin ja Biff Byfordin kanssa saa Doronkin haukkomaan henkeään.

– Joka kerta, kun julkaisen jotain tällaista, minusta tuntuu kuin olisin tehnyt jotain uskomatonta. Saatan ajatella hetken aikaa, että nyt olen saavuttanut kaiken, mitä tällaisen musiikin kanssa voi ikinä saavuttaa. Kutsutaan sitä vaikka hevikrapulaksi, Doro nauraa.

– Se ei onneksi kestä sen kauempaa kuin oikeakaan krapula! Kun olin juhlistanut Warlockin Triumph and Agonyn 30-vuotisia tällä dvd:llä ja koonnut yhteen kaikki ne Wackenin-keikat ja muut uskomattomat kokemukset, minusta tuntui taas siltä, että olen täynnä energiaa tekemään jotain ihan muuta.

– Aloinkin tehdä kokonaan saksankielistä levyä, ja Für Immer julkaistiin tänä vuonna. Se taitaa aueta pääasiassa saksankielisille ihmisille, anteeksi siitä, Doro toteaa huolestuneen oloisesti pahoitellen.

– Mutta älkää huoliko! Minulla on teille albumillinen ihan uutta englanninkielisen metallin juhlaa. En voi vielä kertoa keitä albumilla vierailee tai mikä sen nimi on, mutta lupaan, että Doro on edelleen ihan yhtä Doro kuin kaikkien näiden yhteisten vuosiemme aikana!

Laulaja kapaloista asti 

Doro puhuu kaiken hehkutuksen keskellä asiaa. Metallikansa on oppinut tuntemaan Doron Warlockin alkuajoista lähtien periksiantamattomana ja takuuvarmasti metallisena laulajana, joka ei ole juuri trendejä seuraillut.

Laulajatar nauraa makeasti kertoessaan, ettei ”dorous” jää vain levytysuraan. Se Doro, jollaiseksi hän itsekin itsensä mieltää, oli olemassa monella tapaa jo hänen varhaislapsuudessaan.

– Ihan ensimmäinen biisi, jonka muistan ikinä kuulleeni, oli Little Richardin Lucille. Olin varmaan kolmivuotias, eikä se biisi nyt ollut varsinaisesti mitään äärimmäisintä rockia, mutta sen energia vei minut mennessään täysin.

– Olin todella onnekas, sillä synnyin rohkaisevaan ja avoimeen perheeseen, eikä minun tarvinnut mennä päiväkotiin, äitini piti minusta huolta. Sain jo lapsuudessa osakseni niin paljon rakkautta ja mahdollisuuksia kokeilla erilaisia asioita, etten voisi kuvitellakaan elämälleni mukavampia lähtökohtia.

Doro kertoo, että hänen musiikkiharrastuksensa viriämiseen meni aikaa.

– Saatoin kyllä laulaa kotona niin kauan, että vanhempani kyllästyivät siihen täysin, mutta musiikki alkoi viedä minut mennessään vasta kymmenvuotiaana, kun aloin käydä piano- ja laulutunneilla.

– Siitä olisi saattanut seurata harrastus klassisen musiikin parissa, mutta Led Zeppelin, Slade ja T. Rex muuttivat kaiken. Pian olimmekin kavereideni kanssa ruinaamassa rahaa alkeellisiin soittimiin, vahvistimiin ja mikrofoneihin. Vanhempani saivat seurata hölmistyneenä sivusta, kun meikkasimme itsemme glamrokkareiksi, heh.

Doro muistelee olleensa jo ensimmäisissä bändiviritelmissään aina laulaja. Hän ei kuitenkaan ottanut laulamista kovin vakavasti ennen kuin hänen elämänsä joutui yllättäen vaakalaudalle.

– Kuulin juuri kavereideni äänittämiä treeninauhoja melkein 40 vuoden takaa ja… vaikka asiaa miten kaunistelisi, niin eihän se kovin kauniilta kuulostanut, Doro kertoo huvittuneena.

– En pystynyt laulamaan kuin todella kovaa ja korkealta. Kuulostaa hyvältä metallia ajatellen, vai mitä? No sitä se ei ollut! Se oli ennemmin sellaista huutamista, joka meni ohi nuottien kaikista mahdollisista suunnista. Intohimo oli tuolloin tärkeämpää kuin tekniikka. Luulenpa, että musiikkiurani perustukset valettiin noina hetkinä.

– Sitten kaikelle meinasi tulla loppu. Taisin olla 16-vuotias, kun sairastuin tuberkuloosiin. Se ei ollut leikin asia. Sain hyvää hoitoa, mutta kävin jo aika pahassa paikassa. Kun ihminen kokee jotain tuollaista, elämä selkiytyy hänen silmissään. Niin minunkin. Tuolla hetkellä tiesin, mitä halusin tehdä: halusin olla metallibändin laulaja.

Kasaria rautaisimmillaan 

Tästä pisteestä alkoi taival, joka tuli johtamaan Doron tunnetuimman bändin Warlockin muodostumiseen. Doro kertoo, ettei metallibändin perustaminen 1980-luvun alun Saksassa ollut ihan helppoa.

– Brittiläinen ja amerikkalainen heavy alkoi tehdä pikkuhiljaa tuloaan Saksaan ja oli täällä kourallinen ihan oikeita bändejä, mutta se kaikki oli vielä syvällä maan alla. Heviä jopa hieman ylenkatsottiin.

– Kun perustimme ensimmäisen kunnon bändini Snakebiten, meillä ei ollut mitään asiaa soittamaan minnekään. Treenisten ovia paiskottiin päin näköämme, klubeille ei päässyt soittamaan eikä levyttäminen tullut kuuloonkaan.

Doro ei antanut periksi. Vastoinkäyminen seurasi toistaan ja kokoonpano Doron ympärillä eli elämäänsä, kunnes hän löysi rinnalleen kitaristi Peter Szigetin ja rumpali Michael Eurichin, minkä myötä Snakebite kehittyi Warlockiksi.

– Minun piti löytää tarpeeksi hulluja kavereita kyetäkseni tekemään sitä, mitä oikeasti halusin tehdä. Joillekin metalli oli hetken huumaa, toisille muuten vain kapinavaihe elämässä. Sitten oli meitä muutamia, joista tiesi jo aika varhaisessa vaiheessa, että metalli tulee olemaan meille elämäntapa.

– Warlockissa ei ollut kuitenkaan kyse vain meistä. Jokin tekemisissämme sai niin monet ihmiset innostumaan musiikistamme ja vaivoin saamistamme keikoista, että ympärillemme muodostui nopeasti ihan mieletön faniklubi ja street team -verkosto. Sana Warlockista kulki ympäri Euroopan ennen kuin ehdimme edes tajuta sitä.

Sana kiiri myös pikkuruisen Mausoleum-levy-yhtiön korviin, ja pian Warlockin unelmasta tuli totta: bändi pääsi levyttämään Burning the Witches -debyyttinsä, joka ilmestyi vuonna 1984.

– Minua naurattaa vieläkin ajatella, miten hyvin albumi vasten odotuksiamme menestyi. Odotimme, että muutamat naapurimme ja perheenjäsenemme ostavat sen. Levy voisi myydä ehkä… sata kappaletta? Sitten sitä myytiinkin 25 000 kappaletta pitkin Keski-Eurooppaa vain muutaman viikon aikana! Mitä ihmettä?

– Ensin soitimme satoja tai tuhansia tunteja likaisessa treeniskopperossa Düsseldorfissa, ja pian meitä vietiin haastattelusta ja keikalta toiseen, emmekä edes ehtineet huomata, kun soitimmekin jo isohkoille yleisöille vaikka missä päin Hollantia, Belgiaa ja Englantia… Siellä taisi olla mukana isoja festareitakin.

Doro kertoo myhäillen Warlockin tunteneen itsensä lähes voittamattomaksi tehdessään debyyttiä seuranneita Hellbound- ja True as Steel -albumeita. Kömmähdyksiäkin sattui.

– Saimme Hellboundin äänityksille paljon enemmän aikaa kuin debyytin kohdalla, mutta se oli kova koulu sen suhteen, etteivät aika ja parhaat olosuhteet tarkoita hyvää levyä.

– Olimme levystä niin innoissamme kuin ihminen vain voi olla. Kun saimme sen käsiimme… Se kuulosti ihan kauhealta! Koko levy piti pistää uusiksi ja miksata hätäisesti toiseen kertaan. Onneksi kaverimme tunsi kaverin, joka tunsi toisen kaverin, joka tunsi sitten kolmannen kaverin. En tiedä, miten olisimme edenneet ilman heidän apuaan.

– En usko, että olisimme yltäneet Amerikkaan asti True as Steelin kohdalla, jos Hellbound olisi julkaistu alkuperäisessä muodossaan. Joku taisi todella uskoa meihin, koska pääsimme matkustamaan Yhdysvaltoihin ja tekemään ihan hullun määrän keikkoja vain muutaman vuoden sisällä. Rakastuin Amerikkaan välittömästi!

Monumentin murtuminen

Warlock oli ylittänyt kaikki unelmansa, ja Doro eli elämänsä siihen asti parhaita aikoja bändin päästessä kiertämään ympäri maailman loputtoman oloisilla kiertueilla. Sitten vastaan alkoi tulla ongelmia.

Vuonna 1987 julkaistu Triumph and Agony on Warlockin ja yleisemminkin aikansa hevin monumentti. Tuon albumin esiin nostaminen saa Doron vakavoitumaan ensimmäisen ja ainoan kerran koko haastattelun aikana.

– Muutamaan vuoteen mahtui liiankin paljon kaikkea. Muistan, että soitimme Metallican kanssa Euroopassa, ja taisimme soittaa myös Slayerin kanssa heidän ensimmäisillä Euroopan-keikoillaan.

– Samalla levy-yhtiöt alkoivat narista. Meitä haluttiin viedä kaupallisempaan suuntaan. Warlockista haluttiin tehdä uusi Bon Jovi tai Def Leppard ja… Sanotaan vaikka näin, että osalle bändistä ne stadionrockbiisit olivat juuri sitä hetkeä, ja sitten oli meitä, jotka halusivat tehdä vain raskaampaa ja ylväämpää metallia.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Doro korostaa menneiden olevan menneitä ja kertoo kaikkien mutkien johtaneen kaikkien kannalta hyvään lopputulokseen. Kitaristi Peter Szigeti ja basisti Frank Rittel lähtivät bändistä ja korvattiin amerikkalaisilla Tommy Bolanilla ja Tommy Henriksenillä.

– Triumph and Agony on Warlockin paras levy ja… no, se on täydellinen albumi! Noin, nyt sanoin sen, Doro nauraa.

– Se levy summasi kaiken sen energian ja metallisuuden, mistä Warlock oli koko 80-luvun ajan tehty. Kaikki osaset osuivat kohdalleen. Olin laulajana elämäni kunnossa, meillä oli hieno tuottaja, kaikki bändissä halusivat samoja asioita ja tiesimme tekevämme faneillemme ehdottoman metallista anthemia.

Triumph and Agonya seurasi huimia keikkoja, mutta bändin entisten ja nykyisten jäsenten väliset kiistat olivat vielä selvittämättä. Lopulta seuraavaksi Warlock-albumiksi äänitetty Force Majeure julkaistiin Doron omalla nimellä.

– En ikinä halunnut olla osa sitä sotkua. En oikein osannut ajatella asiaa muulta kuin musiikin kannalta. Kaikki ne raastupajutut, kiistat Warlock-nimestä… Se kaikki iski minulle vain bensaa liekkeihin, Doro toteaa.

– Force Majeuresta tuli kuin Warlockin viimeinen näytönpaikka. Meille ehdotettiin, että julkaisisimme sen nimelläni, mutta teimme sen kuin Triumph and Agonyn. Samalla porukalla ja kaikesta huolimatta korkealla fiiliksellä.

– Force Majeure on eräänlainen vedenjakaja koko elämässäni. Se oli viattoman nuoruuden ja 80-luvun loppu. Elämän realiteetit alkoivat tulla kovasti vastaan, mutta uskoin silti siihen, mitä teimme, ja halusin kulkea eteenpäin.

Kymmenen vuotta grungea

Doron sooloura alkoi vuonna 1990 julkaistulla nimikkoalbumilla. Naisen ääni muuttuu jälleen hymyilevämmäksi, kun hän muistelee levyn synnyn käänteitä.

– Siitä on ehkä kulunut 27 vuotta, mutta en meinaa vieläkään pystyä kertomaan hihkumatta, että Gene Simmons tuotti ensimmäisen sooloalbumini!

– Tapasin Genen ensimmäisen kerran festareilla vuonna 1989. Juttelimme jo tuolloin yhteistyöstä, ehkä muutamasta yhteisestä kappaleesta, ja Gene kertoi minun olevan parasta, mitä rockille oli tapahtunut aikoihin. Pidin sitä kaikkea vain Genen juttuina. Tiedättehän, hän sanoi niin varmasti joka naiselle, mutta… Gene oli sanansa mittainen mies.

– Noin vuotta myöhemmin olin New Yorkissa ja ystäväni pyysi minua tulemaan eräälle hotellille 67. kadulla. Tivasin häneltä, mitä nyt on tapahtumassa, enkä antanut periksi, ennen kuin hän kertoi. Sain tietää, että tapaisin Genen ja miettisimme tulevaa albumiani. Voin kertoa, että kävelin aika monta kertaa korttelin ympäri ennen keskustelua.

– Gene osoittautui mielettömäksi tyypiksi, ja teimme levyn yhdessä hänen ja Tommy Thayerin kanssa. Pallottelimme paljon ideoita siitä, mitä halusin olla juuri silloin, millaista musiikkia haluaisin tehdä. En ollut tottunut niin avoimeen yhteistyöhön, mutta ehkä levystä tuli sen vuoksi todella minun näköiseni.

Lähtölaukaus Doron uudelle vuosikymmenelle ei olisi voinut olla parempi. Hetken aikaa vaikutti siltä, että Warlockin mutkat olisivat

kääntymässä Doron suoriksi, mutta 90-luku ei ollutkaan kovin suosiollinen heavylle.

– Maailma alkoi muuttua todella nopeasti. Minusta tuntuu, että Doro-albumi ilmestyi juuri oikeaan aikaan, ennen kuin grungen hyökyaalto vyöryi metallin yli. Meidän ”vanhojen” jäärien oli valittava, lähdemmekö mukaan tuohon kelkkaan, niin kuin levy-yhtiöt halusivat, vai jatkaisimmeko kaikesta huolimatta omalla polullamme.

– Monet bändit alkoivat tehdä erilaista musiikkia. Metallica… Dio… ja monet muut. En oikein koskaan kokenut olevani kotonani 90-luvulla, minkä vuoksi en julkaissut läheskään kaikkea musiikkia, mitä teimme noihin aikoihin.

Doro myöntää perinteisen metallin eläneen hänen näkökulmastaan varsin alakuloisia aikoja 90-luvun loppuun asti. Tämä ei naista juuri haitannut, vaikka hän myöntää 2000-luvun tulleen kuin tilauksesta.

– Minulle ei ole ikinä merkinnyt mitään, soitanko 10 000 ihmiselle Wackenin lavalla vai kymmenelle pienellä klubilla. Kun soitan faneilleni, saan energiaa. Jo yksikin nyrkkiä puiva ja musiikista riemuitseva fani on tarpeeksi.

– Kun teimme Love Me Back -albumia vuonna 1998, tai viimeistään Fightia vuonna 2002, aloin aistia metallin syntyvän uudelleen. Kiersin jälleen Dion kanssa pitkin maailmaa, ja se sama yleisö, joka oli kadonnut grungeen lähes kymmeneksi vuodeksi, löysi meidät jälleen. Tästä alkoi se hieno aika, jota elämme nyt.

Ikuinen optimisti

Doron innostuneisuus ei ota loppuakseen, kun hän kuvailee kulunutta uutta vuosituhatta kuin paremmaksi toisinnoksi 80-luvusta. Metalli on elänyt vankkaa aikaa, ja fanikunta on tukenut Doroa niin myötä- kuin vastamäessä.

Nousujohteisista ajoista huolimatta ei voi kuin ihmetellä, mistä Doron loputtoman oloinen optimismi, hyväntuulisuus ja into ovat peräisin. Kun häneltä kysyy, onko hän koskaan meinannut antaa periksi, hän nauraa.

– Ei! En ikinä. En missään tapauksessa. En vaikka mitä olisi tapahtunut!

– Mitä kovempia tilanteita olen kokenut, sitä enemmän olen saanut voimaa faneiltani ja sitä lujemmin olen taistellut vastoinkäymisiä vastaan. Se vuorovaikutus fanien kanssa, jota olen saanut onnekkaasti kokea koko elämäni, on kaiken alku ja juuri. Ilman faneja en voisi ikinä tehdä musiikkia. Fanien ansiosta painan vaikka läpi harmaan kiven.

– Joskus saatan olla todella väsynyt vaikkapa matkustamisen takia. Sitten astelemme soittamaan tätä musiikkia sitä rakastavalle fanikunnalle, ja joku yleisöstä heiluttaa minulle hymyillen käsivarttaan, jossa on Warlock-tatuointi. Minä hymyilen takaisin, hän huutaa biisien sanoja minulle ja minä hänelle. Se on sanoinkuvaamatonta.

– Minulta kysytään usein, miten jaksan tätä kaikkea ja olla niin positiivinen, vaikka maailma ympärillämme on romahtamaisillaan ja kaikkialla tapahtuu ihan hirvittäviä asioita.

– Tiedätkö mitä? Se sama maailma on ollut romahtamaisillaan aina, jos asiaa tarkastelee isossa mittakaavassa. Minun neuvoni on, ettei kannata kantaa koko maailman taakkaa harteillaan. Kanna oma osasi, välitä lähimmäisistäsi, tee hyvää pienillä teoilla ja nauti elämästä, niin maailmasta tulee joka teollasi hieman parempi paikka.

Julkaistu Infernossa 11/2017.