Anneke van Giersbergen on totuttu tuntemaan yhtenä musiikkimaailman myönteisimmistä hahmoista. Aina iloinen hollantilaislaulaja on ollut optimistisuuden ja energisyyden perikuva, joka saa myös kuulijansa hymyilemään.
Jo ennen pandemian pakottamaa rauhoittumista Anneke joutui kohtaamaan elämässään tosiasioita, joita hän oli vältellyt pitkään: hän oli tehnyt musiikkia ja kiertueita tauottomasti yli neljännesvuosisadan, millä oli hintansa.
Perheellinen Anneke onnistui tasapainottamaan tekemisiään vuosien ajan, mutta lopulta bändejä, projekteja ja keikkoja alkoi vain olla liikaa. Seurasi kriisi, josta Anneke puhuu videopuhelun välityksellä harvinaisen vakavaan sävyyn.
– Elämässäni tapahtui vuosien ajan liian paljon kaikkea samaan aikaan. Ihan liian paljon. Olin tajuamattani loppuunpalamisen partaalla ja aloin ajautua erilleen niistä asioista, jotka merkitsevät minulle eniten.
– Soolourani aikana mieheni Rob on ollut myös managerini. Olemme järjestäneet käytännössä aivan kaiken yhdessä, mutta samaan aikaan olen ollut melkein aina studiossa tai kiertueilla. Lähes kaikki elämässäni liittyi musiikkiin. Olin niin sokea. Kiertueet olivat minulle intohimo ja työ siinä missä mikä tahansa työ jollekin toiselle. Ja tein sitä ihan liikaa.
– Meillä oli joskus pieni perheen sisäinen vitsi, että jos kotoamme poistettaisiin kaikki musiikkiin liittyvä, sinne ei jäisi mitään. Tuo juttu nauratti vielä muutama vuosi sitten, mutta sitten vitsi muuttui vähän liian todelliseksi.
Paikalla muttei läsnä
Ensin oli bändi, josta Anneke edelleen tunnetaan, The Gathering, ja sitten tulivat Agua de Annique -yhtye ja 2010-luvun alussa toden teolla startannut sooloura. Anneke myös nähtiin toistuvasti Devin Townsendin rinnalla niin kiertueilla kuin albumeilla.
Pian hän teki Arjen Lucassenin kanssa The Gentle Storm -albumia (2015), josta syntyi ilman Lucassenia keikkoja soittanut kiertuebändi, joka puolestaan muuttui pian uudeksi yhtyeeksi nimeltä Vuur. Se toi Anneken monien fanien iloksi takaisin raskaamman metallin pariin, mutta samalla se kuuluisa kynttilä alkoi palaa molemmista päistä.
– Minulla oli jo soolobändini, mutta sitten lähdin rakentamaan Vuuria kuin tyhjästä. Jotenkin vain oletin, että hyvinhän se lähtee liikkeelle, koska nimeni tunnetaan ihan hyvin, Anneke sanoo päätään pudistellen.
– Se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Vuur oli uusi bändi. Se vaati aikaa. Ihmisten oli totuteltava siihen. Monet keikka- ja festarijärjestäjät vaativat vähintään toisen albumin, ennen kuin buukkaisivat meidät. Kaikki alkoi vielä kauempaa lähtöruudusta kuin vuosikymmen aiemmin käynnistellessäni soolouraani.
– Vuur eteni liian nopeasti se ajatus edellä, että haluan tehdä jälleen raskaampaa metallia, ja levymme oli debyytti siinä missä minkä tahansa muunkin bändin ensialbumi. Metallinen sydän oli kyllä mukana, mutta se olisi vaatinut vielä paljon kypsyttelyä. Ehkäpä toisella albumilla olisimme voineet hioutua täysiveriseksi bändiksi.
– Sijoitimme siihen kaikkeen hirvittävästi energiaa, aikaa ja rahaa. Meillä oli nyt bändi, mikä on paljon kalliimpaa kuin vain minä kiertämässä akustisen kitarani kanssa. Yritin rahoittaa kiertueita soittamalla Vuur-keikkojen ohella samoina päivinä myös soolona. Tein koko ajan vain enemmän, enemmän ja enemmän.
– Olin siis yhä enemmän pois kotoa ja olimme yhä pahemmin vararikossa. Kun olin kotona, en ollut oikein läsnä.
Nöyrästi puhuva Anneke kertoo, että vaadittiin tilanne, jossa hänen koko elämänsä oli vähällä romahtaa, ennen kuin hän todella havahtui siihen, mitä oli vähällä menettää.
– Kaikki liikaa töitä tehneet voivat ehkä samastua siihen, mitä sellainen voi tehdä parisuhteelle, ja olimme ajautumassa Robin kanssa täysin erillemme. Olimme alkaneet pitää toisiamme itsestäänselvyytenä, koska mehän olimme sovittaneet parisuhteemme ja musiikkimme aina yhteen.
– Olin yhtä aikaa Vuur- ja soolokiertueella, valmistelimme Robin ja poikamme kanssa isoa muuttoa ja Robin molemmat vanhemmat sairastuivat samoihin aikoihin vakavasti. Vielä hetken aikaa kuvittelin, että kykenemme pyörittämään sitä kuviota jollain ihmeen kaupalla, mutta sitten todellisuus sai minut pysähtymään.
– Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko jatkan kuten ennenkin ja teen uuden Vuur-albumin toivoen että bändi menestyy, jolloin avioliittoni todennäköisesti hajoaa kappaleiksi, tai sitten rauhoitun ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti, keskityn elämäni suurimpiin rakkauksiin ja teen työtä niiden eteen.
– Oli sydäntäsärkevää katsoa itseään peiliin ja kohdata ongelmansa, jonka olemassaoloa ei meinannut millään hyväksyä. Onneksi havahtuminen tapahtui ennen kuin oli liian myöhäistä.
Yksinäistä itsetutkiskelua
Kului hetki, kului toinen. Kului vuoden verran aikaa. Anneke oli vetäytynyt ensimmäistä kertaa aikuiselämässään jatkuvasta kiertueiden ja studioiden kierteestä ja löysi kuin löysikin itsensä ja perheensä uudelleen.
Hän naurahtaa myöntäessään, että oli hetken aikaa liiankin ankara itselleen musiikin suhteen, vaikka myös se on yksi hänen elämänsä suurimmista rakkauksista. Ajan kuluessa Anneken perhe aavisti, millaisia tunteita hän oli käynyt syvän itsetutkiskelunsa aikana läpi, ja sen tuottaman inspiraation piti tulla ikuistetuksi.
– Kun hymy alkoi jälleen nousta minun ja Robin kasvoille, hän rohkaisi minua tekemään sydämeni kyllyydestä musiikkia, Anneke huokaisee lempeästi hymyn noustessa nytkin huulilleen.
– Pohdin, että minun on kirjoitettava uutta Vuur-musiikkia, jotta saisimme jatkettua bändin kanssa siitä, mihin olimme jääneet, ja ehkä elantomme bändistä vielä jokin päivä.
– Tartuin kitaraani ja lähdin luonnostelemaan kappaleita, mutta ne eivät olleet metallia nähneetkään. Näppäillessäni kitarani kieliä ja luonnostellessani sanoja niissä ei ollut mitään metallista tai suuria konsepteja. Kirjoitin lauluja kaikesta viime vuosina kokemastani. Elämästä, rakkaudesta ja siitä, miten ihminen voi eksyä itseensä.
– Ennen kuin huomasinkaan, minulla oli viisi tai kuusi täysin akustista kappaletta valmiina. Hetken asiaa arvottuani ymmärsin, että minun on kirjoitettava musiikkia nyt niin täydestä sydämestäni kuin vain mahdollista. En voi pakottaa itseäni kirjoittamaan metallia, jos sellaista ei vain kerta kaikkiaan synny. Vuur sai luvan jäädä. Toistaiseksi.
Myöhemmin nimen The Darkest Skies Are the Brightest saanut, helmikuun lopussa julkaistu albumi on Anneken mukaan peittelemättömintä, henkilökohtaisinta ja akustisuudessaan paljainta musiikkia, mitä hän on koskaan kirjoittanut.
– Eristäydyin pienelle mökille keskelle metsää ja sanoin itselleni: ”No niin, Annie. Nyt sinä sävellät kokonaisen levyn musiikkia ihan itseksesi ja kokeilet, voitko käsitellä kaikkea kokemaasi.”
– En halunnut mukaani ketään muuta. En halunnut säveltää levyä tuottajan kanssa. En halunnut tukeutua kehenkään muuhun. Halusin käsitellä asiat selviksi itse itseni kanssa. Juuri sillä hetkellä kykenin näkemään ensimmäistä kertaa kirkkaasti sen kaiken, mitä viime aikoina oli tapahtunut, ja ikuistin sen henkilökohtaisiksi lauluiksi.
– Syntyi todella riisuttua folkia, jollaista olen kyllä kuunnellut koko elämäni, mutta jota en ole koskaan uskaltanut kirjoittaa. En vain ole luottanut kykyyni tehdä musiikkia täysin itsenäisesti.
Vielä tässä vaiheessa Anneke ei ollut varma, aikooko julkaista kappaleitaan. Hän epäili vielä pitkään, onko hänestä sittenkään itsenäisesti levyttäväksi muusikoksi.
– Vaikka olen tunteellinen ihminen, olen myös aika analyyttinen ja harkitsevainen. Tämän levyn kohdalla tärkeintä oli, että kykenin kerrankin pistämään tietoisen mieleni kiinni ja annoin musiikin vain tulla.
– Tunsin olevani tekemisissä tärkeiden asioiden kanssa. Huomasin kirjoittavani kaikkia meitä koskettavista aiheista, joihin kuka tahansa voi samastua. Sitten päätin julkaista levyn. Vaikkei siitä sitten pitäisi kukaan.
The Darkest Skies Are the Brightest antaa Anneken äänelle poikkeuksellisen paljon tilaa. Laulu on albumin keskeisin instrumentti, jota akustiset kitarat ja säästeliäästi käytetyt jouset ja rytmit tukevat.
– Niin tapahtui hieman pakostakin, koska en ole kummoinen kitaristi enkä voinut kirjoittaa itsekseni mitään kovin monikerroksista, joten näppäilin kitarastani sen mihin kykenin ja annoin ääneni virrata vapaasti, Anneke hymyilee.
– Löysin äänestäni ihan uudenlaisia, syvältä kouraisevia pehmeänmatalia taajuuksia. En ole koskaan ollut täysin sinut alarekisterini kanssa lujaa laulaessani, mutta nyt koko äänialani tuntui antavan tunteilleni kaivattuja sävyjä.
– Tiedän, ettei laulaja ole koskaan valmis. Ääni muuttuu iän myötä. Silti oli palkitsevaa ja vähän pelottavaakin löytää äänestään 48-vuotiaana värejä, joita en ollut aiemmin tunnistanut. Se sai minut hahmottamaan selkeämmin, että olen elänyt vastaavia identiteettikriisejä ihmisenä ja muusikkona aiemminkin.
Äitiydestä elämän tienhaaraan
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Anneke on joutunut tilanteeseen, joka on saanut hänet kyseenalaistamaan elämänsä, uransa ja kykynsä.
Kun laulaja lähti The Gatheringistä vuonna 2007, hän oli 34-vuotias ja hänellä oli takanaan 13 vuotta mittavia kiertueita ja bändielämää, joka ei pitkään vaatinut liiemmin vastuullisuutta.
– Kun ensimmäinen The Gathering -levyni Mandylion [1995] julkaistiin, meistä tuli välittömästi mielettömän suosittuja, ainakin metallimusiikin mittarilla, eikä minun tarvinnut huolehtia vuosikausiin oikeastaan mistään, Anneke muistelee.
– Meillä oli mahtava management ja crew, jotka järjestivät kaiken. Vuosikausien ajan minä vain matkustin ympäri maailmaa hyppien ja laulaen lavalla joka ilta. Elämäni oli pelkkää iloa, hymyä ja tukka putkella kiertämistä ilman, että minun tarvitsi ajatella, olenko ihmisenä mitään muuta kuin The Gatheringin laulaja.
Anneken pojan syntymä vuonna 2005 mullisti hänen elämänsä ja sai huolehtimaan muustakin kuin vain itsestään.
– Kun Finn syntyi, minun oli vihdoin ja viimein pakko kasvaa aikuiseksi. Yli kolmikymppisenä! Yhtäkkiä olin vastuussa pienestä ihmisestä ja äitiys muutti maailmankuvani täysin. Ymmärsin, että jos aion olla paras mahdollinen äiti, minun on oltava rehellinen itselleni. Taisin yrittää hieman liikaakin.
– En ollut enää se ihminen, joka hyppii lavalla hymy korvissa ja laulaa suurista konsepteista metallibändin keulilla. Siksi minun oli jätettävä The Gathering. Olin kasvanut pikkuhiljaa erilleni siitä musiikista ja minun oli tehtävä jotain henkilökohtaisempaa, oltava lähempänä perhettäni – silläkin uhalla, että se olisi itsekkäin teko, jonka olen koskaan tehnyt.
Vakavaan sävyyn puhuvan Anneken kasvoille leviää jälleen hänen tavaramerkkihymynsä, kun hän kertoo, että lähtöpäätöksellä oli todellakin seurauksensa, jotka vaikuttivat hänen ja monien muiden loppuelämään.
Hän julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Airin vain muutamia kuukausia viimeisen The Gathering -keikan jälkeen vuonna 2007 ja vaikutti Agua de Annique -yhtyeensä keulilla vähintäänkin määrätietoiselta ja itsevarmalta.
– Yhtäkkiä nuoruuden huuma oli osaltani ohi, mutta vedin päätökselläni kaikki muutkin mukanani. Koko The Gathering, kiertueporukkamme ja jopa fanit olivat pitkän aikaa todella vihaisia minulle. Se oli itsevarman teon sijaan ennemminkin hullu riski, joka minun oli vain pakko ottaa. Minua jännitti koko sen syksyn ajan varmasti enemmän kuin koskaan aiemmin elämäni aikana.
– Olin kirjoittanut omaa musiikkia jo vuosikausia. Muutamia niistä lauluista oli äänitetty The Gatheringin kanssa, mutta valtaosaa ei. Yhtäkkiä minulla oli valtava tarve laulaa toden teolla siitä, mitä käyn pääni sisällä läpi, ja etenin tuo päämäärä edellä silläkin riskillä, että saan tehdä yhden albumin ja urani saattaa olla siinä.
– Minuun suhtauduttiin vuosikausien ajan varauksella. Moni ajatteli, että alan tehdä jonkinlaista listapoppia, ja yhtä moni epäili, etten pitänyt metallista oikeasti lainkaan, vaan olin vain roikkunut The Gatheringin mukana, koska siitä sai hyvät tienestit. Kesti aika pitkään voittaa ihmisten luottamus. Enkä muuten tehnyt sitäkään helpoksi!
Tärkeintä on aitous
Anneke nauraa makeasti muistellessaan, miten häntä rohkaistiin julkaisemaan musiikkia omalla nimellään, mutta hän ei vain uskaltautunut siihen siirtoon vielä soolouransa alussa.
– Kaikki olivat sitä mieltä, että totta kai jo Air julkaistaan minun nimelläni, mutta muutaman viinilasin jälkeen minä keksin nimihirvityksen Agua de Annique, joka on varmaan musiikkihistorian eniten väärin kirjoitettu bändinnimi!
– Se oli sellainen… suojakuori. En luottanut itseeni niin paljon, että olisin pistänyt levyjen kansiin nimeni. Hyvä kun suostuin laittamaan niihin edes kuvani. Etsin yhä itseäni.
Vuonna 2009 hän julkaisi täysin akustisen, lukuisilla vierailijoilla väritetyn Agua de Annique -albumin Pure Air, joka sekään ei varsinaisesti ollut levytys, joka olisi viestinyt hänen jatkavan metallin tai edes rockin parissa.
– Aloitin noilla albumeilla ihan kaiken alusta. Opettelin musiikin tekemistä, otimme Robin kanssa vastuun kiertueiden suunnittelemisesta ja opiskelin studiotyöskentelyä. En todellakaan halunnut muuttua miksikään paikallistelevisiossa esiintyväksi poppariksi, vaan tehdä itsenäisesti juuri sitä, mitä ikinä haluan.
Vasta nimellään julkaistujen albumien Everything Is Changing (2012) ja Drive (2013) aikoihin Anneke ymmärsi, ettei hänen soolouransa ollut tarkoituskaan juurtua johonkin tiettyyn soundiin, ja ettei yleisökään halunnut niin käyvän.
– Monet eniten ihailemani muusikot kuten George Michael, Freddie Mercury ja Kate Bush tekivät jokaisesta albumistaan itsenäisen musiikillisen ja visuaalisen maailman, joka kuulosti aina heiltä.
– Pidin itseäni aika pitkään jonkinlaisena kulkurina, koska en löytänyt sitä yhtä ja tiettyä soundia, joka olisi täysin minua. Sitten minulle valkeni, ettei ole olemassa vain yhtä Anneke-soundia. Kymmenisen vuotta sitten päätin vihdoin antaa vain mennä. Se oli huojentavaa, ja samalla sain huomata, että yleisömääräni alkoi kasvaa.
– Teinpä sitten metallia, folkia, rockia tai poppia, tärkeintä on aitous. Ihmiset aistivat kyllä sen, jos musiikkia ei ole tehty täydestä sydämestä. Jos musiikissa on sielu aidosti läsnä, siihen on myös helpompi samastua.
Vaikka Anneke teki uusimman levynsä itsekseen, hän kertoo kaipaavansa yhä rinnalleen muita muusikoita ja tuottajia kirkastaakseen visiotaan, mutta ymmärtää nyt paremmin, että tärkeintä hänen lauluissaan on niiden alkuperäinen tunne.
– En ole muusikko, joka kuulee musiikin valmiina päässään ja säveltää, sanoittaa, äänittää ja tuottaa sen sitten valmiiseen muotoon täysin itsekseen, Anneke myöntää.
– En voisi ikinä kirjoittaa Vuur-albumia itsekseni. En ole häävi kitaristi, enkä todellakaan mikään metallikitaristi. Jos haluan sovittaa musiikkiini jotain enemmän kuin ääneni ja simppeleitä sointuja, jotta tavoittaisin sen tunteen, johon kappaleella tähtään, tarvitsen apua. Siksi tulen jatkossakin työskentelemään muiden ihmisten kanssa.
– Menestys ei kuitenkaan ole minulle hyvän musiikin mittari. Olen kokeillut sitäkin. Kun teimme Drive-albumia Arno Krabmanin kanssa, pohdimme hetken ihan tosissamme, millaisia ratkaisuja kappaleissa on tehtävä, jotta ne voisivat nousta radioon. No, kuten ehkä saattoi kuulla, sellaiset sovitukset eivät olleet ihan täysin minua.
– Suurin inspiraationi on vuorovaikutus. Se alkaa siitä, kun olen perheeni kanssa, kohtaan ystäviäni tai tapaan ihmisiä kiertueilla, vaikka sitten ventovieraita lentokentillä, ja kuulen heidän elämäntarinoitaan. Haluan vangita kaikki ne tunteet lauluihini, ja toisinaan minulle luontaisilla pensseleillä ei vain maalailla sellaisia kokonaiskuvia.
– Vedän välillä eteenpäin niin isolla tunteella, että altistan itseni liiankin helposti muiden hampaisiin. Olen sillä tavalla herkkä, että kuuntelen paljon ihmisiä ja haluan tulla kuulluksi, mutta jään myös pohtimaan ihmisten mielipiteitä liiaksi. Niissä tilanteissa tarvitaan ihminen, joka sanoo minulle suoraan: ”Annie, sinä riität.”
Anneke van Giersbergen Tuskassa 2017. Kuva: Andi Balogh
Lasi aina puoliksi täynnä
Nyt kun uusi albumi on julkaistu ja Anneke on saanut siihen hieman etäisyyttä, hän kuvailee sen musiikin tekemisen olleen hänelle juuri oikeanlaista terapiaa, ja vielä enemmän.
– Yllätyin eniten siitä, että pystyin kirjoittamaan kokonaisen albumin itsekseni ja vieläpä kehtasin julkaistakin sen, Anneke sanoo hymyillen.
– Olen työskennellyt elämäni aikana nerokkaiden ihmisten kanssa. Devin Townsend… Arjen Lucassen… Sellaisessa seurassa tuntee itsensä väkisinkin aika yksinkertaiseksi, vaikka nämä ihmiset olisivat mitä nöyrimpiä ja maanläheisimpiä tyyppejä. Ajattelin pitkään, ettei minun kannata säveltää itsekseni, koska en kuitenkaan tavoittaisi sellaista neroutta.
– Sitten Rob muistutti minua, mikä ihmisille musiikissa eniten merkitsee. Sydän. Se, että mitä ikinä teenkin, teen sitä täydestä sydämestäni. Mitä enemmän voin vangita itseäni musiikkiin, sitä enemmän se tulee merkitsemään itselleni ja samalla myös kuulijoilleni. Sellainen rehellisyys on helpommin sanottu kuin tehty.
– Kirjoitin siitä kappaleessa Love You Like I Love You. Se oli lämmin hetki, jonka koin tehdessäni yksin musiikkia keskellä ei-mitään. Kun ymmärsin vihdoin sen, mitä Rob oli yrittänyt vuosikaudet sanoa. Sen, etten ole täydellinen ihminen, mutta olen täydellinen hänelle, juuri sellaisena kuin olen. Ihan samoin tunnen häntä kohtaan.
Vavisuttavien elämänmullistusten ja suoranaisen kriisin jälkeen ei voi kuin ihmetellä, miten Anneke kykenee pitämään kiinni äärimmäisestä optimismistaan. Aivan kuin hän olisi hyvällä tuulella elämän synkimmilläkin hetkillä.
– Voi olla, että perheeni olisi asiasta eri mieltä, jos he saisivat kertoa, millainen kiukkuinen noita-akka osaan olla, kun olen huonolla päällä, Anneke nauraa pitkään.
– Ei sillä, olen kyllä oikeastikin perusluonteeltani optimisti. Lasini on aina puoliksi täynnä. Se voi olla ärsyttävääkin. Minulle on sanottu muutamiakin kertoja, että hymyilen liikaa! Moni on epäillyt, onko se hymy aitoa, mutta sellainen minä vain olen, ja mielestäni ihmisten tulisi hymyillä hieman enemmän ja keskittyä positiiviseen.
– Uskon tietynlaiseen ihmisyyden tasapainoon. Minun tapauksessani se tarkoittaa, että käsittelen kaikkein melankolisimpia tuntemuksiani musiikkini kautta. Sanoitukseni voivat olla hyvinkin synkkiä, koska en todellakaan valehtele itselleni tai muille, että elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. En enää piilottele elämäni varjoja.
Nykyisin Annekesta huokuu rauhallisuus. Hän summaa sen johtuvan siitä, että vihdoin, yli neljännesvuosisadan musiikkiuran jälkeen, hän ymmärtää aidosti, että hänen elämänsä on muutakin kuin musiikkia.
– Vielä muutama vuosi sitten olisin varmasti ajatellut, että koko elämäni päättyisi ja minusta ei olisi enää mihinkään, jos menettäisin ääneni, Anneke kuvailee huvittuneesti.
– Rakastan laulamista, totta kai. Kiertueilla oleminen on ihanaa, tietenkin. Ja tämä elämäntapa on niin iso osa elämääni, että jos en olisi laulaja, pitkälti kaikki asiat elämässäni muuttuisivat… Paitsi perheeni.
– Tämä voi kuulostaa näin ääneen sanottuna hupsulta, mutta kun melkein menetin perheeni ja ne oikeasti merkityksellisimmät asiat elämässäni, ymmärsin toden teolla, että tärkeintä elämässäni on rakkaus. Ilman rakkautta ei ole musiikkia, mutta ilman musiikkia voi todellakin olla rakkautta.
Julkaistu Infernossa 4/2021.