Vegard ”Ihsahn” Tveitan on välitilassa. Norjalainen on saanut valmiiksi yhden uransa haastavimmista albumikokonaisuuksista ja päästänyt sen käsistään. Ihsahn-nimen saanut teos on jo päässyt levy-yhtiön, median ja lähipiirin kuultavaksi. Pian siihen tarttuu yleisö.
Mikäli odottelu saa tämän multi-instrumentalistin ja äärimetallin legendan jännittyneeksi tai turhautuneeksi, hän ei anna sen näkyä. Ihsahn nauraa usein ja lempeästi ja vaikuttaa hyvin lämpimältä tyypiltä. Vaikkei sitä hänen musiikistaan uskoisi, hänestä huokuu rauha.
Uusi Ihsahn-levy on kahden albumin kokonaisuus, jonka ensimmäinen osa sisältää metallia orkesterisovituksilla ja toinen samat kappaleet klassisen musiikin keinoin esitettynä.
Olet saanut aikaan melkoisen monsterin. Millainen prosessi Ihsahnin rakentaminen oli?
– Varmasti vaikeinta, mitä olen ikinä tehnyt. Välillä kaduin, että lähdin tällaiseen. Mietin monta kertaa, ettei tästä tule ikinä mitään. Mutta olihan se palkitsevaa saada teos valmiiksi. Olen tosi ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan.
Periaatteessa olisit voinut tehdä kolmen albumin kokonaisuuden julkaisemalla vielä metallisovitukset ilman orkesterisovituksia.
– Totta, ja periaatteessa nekin versiot olisivat voineet toimia. Musiikkihan on molemmilla levyillä periaatteessa samaa. Se on vain esitetty erilaisilla instrumenteilla. Tämän projektin perusta on hyvin perinteinen ja simppeli. Hankalaa siinä oli eri kerrosten yhteensovittaminen.
Mistä lähdit liikkeelle? Tuliko ensin metalli vai sinfonia?
– Ensimmäiseksi päätin, että teen sekä orkestraalisen osuuden että metallipuolen, ja vieläpä niin, että ne toimivat niin erikseen kuin yhdessä. Sitten tein samoin kuin kaikissa muissakin hankkeissani, eli luonnostelin esteettisen kehyksen, eräänlaisen näyttämön tai jopa maailman, jossa albumi sijaitsee. Vasta sitten aloin kirjoittaa musiikkia ja lyriikkaa ja koota yhteen ideoita, jotka sopisivat siihen maailmaan.
Minkä vuoksi luonnosteluvaihe on tarpeellinen?
– Olen toiminut näin ensimmäisestä soololevystäni lähtien. Kun en ole bändissä eikä kokoonpano puske musiikkia luonnolliseen suuntaan, voin tehdä mitä tahansa – etenkin, kun nykyteknologia on sellaista kuin on. Siitä voisi tulla helposti pelkkää sekasotkua, koska kirjoitusperiodin mittaan syntyy paljon erilaisia ideoita.
– Olen huomannut, että jos pystyn visualisoimaan ja sisäistämään teoksen keskeisimmän aiheen ja laatimaan levystä kuvakäsikirjoituksen, eli löytämään ideoille paikat palapelistä, näen myös, mikä ei sovi kuvaan. Tämä toimii, vaikka tavoitteena olisi hyvinkin abstrakti lopputulos.
Ymmärtääkseni kirjoitit albumin taustalle tarinan, joka ei kuitenkaan ole kuulijan kannalta kovin olennainen.
– Kyllä. Tein tarinan, jotta voisin rakentaa sanoitukset jonkin varaan. Se on perinteinen sankarin matka, sellainen jollaiseksi [antropologi] Joseph Campbell tarinan aikoinaan määritteli. Se on tavallaan kuin romaanin synopsis. Siinä on traditionaalisia tarinan elementtejä, eli jotain uutta, kulkemista, epäilystä, rakkautta, menetystä, paluuta ja muutosta… Lainasin tiettyjä piirteitä Kreikan jumaltarustosta. En kuitenkaan kerro mielelläni tarinasta kovin yksityiskohtaisesti. En ole koskaan pitänyt siitä, että artistit selittävät teoksiaan liikaa. On kuulijasta kiinni, miten he musiikkia ja lyriikkaa tulkitsevat.
– Uusia videoitani katsomalla tulee selvemmäksi, miten tarina etenee. Toivon silti, että levy kiinnostaa ilman, että tarinaan tarvitsee syventyä täysin. Albumi on kuin rakennus, joka näyttää siistiltä, mutta se on myös sisustettu hienosti ja kerroksia riittää. Niille, jotka haluavat katsoa lähempää, löytyy tutkittavaa. Olin mielissäni, kun soitin tätä musiikkia ystävilleni ja he sanoivat, että tuntuu kuin katselisi elokuvaa – he eivät siis tienneet, että taustalla tosiaan on tarina. Koen onnistuneeni välittämään tarinallisuuden hengen musiikkiin.
Millainen ote sinulla oli näiden kappaleiden säveltämiseen?
– Kun aloin kirjoittaa biisejä, käytin tiettyjä dogmia. Halusin välttää diatonisia sointukulkuja eli perinteisiä harmonioita. Laadin tällaisia sääntöjä, jotta ajaisin itseni tutkimaan uusia harmonian värejä. Siinä olivat suurena inspiraationa lempisoundtrackieni säveltäjät.
– Koska tavoittelin kaksipuolista lopputulosta, aloin säveltää pianosoundilla. Vasta sen jälkeen sovitin musiikin metallibändille ja orkesterille. Tätä albumia kuunnellessa huomaa, että kun saman sävellyksen asettaa erilaiseen emotionaaliseen kehykseen, se voi kuulostaa aivan toiselta. Pilgrimage to Oblivion on metallibiisinä levyn rankinta antia, mutta orkesterisovituksena se melkeinpä kuiskailee.
Arkkityyppien kerroksia
Ihsahn on enemmän albumien rakentaja kuin yksittäisten biisien kirjoittaja. Hänen levynsä ovat harkittuja ja ehyitä kokonaisuuksia, eivät pelkkiä koosteita projektin puitteissa syntyneistä kappaleista. Tai siihen hän ainakin pyrkii.
– Levyt, joita kuunnellen vartuin, ovat kokonaiskuvia. Tiedät varmaan mitä tarkoitan, jos sanon, että Iron Maidenin kansitaide ja musiikki sopivat yhteen. Katso Powerslaven kantta ja kuuntele sen biisejä – samaa maailmaa. Somewhere in Time, sen futuristinen kuvasto ja kitarasyntikat – sama juttu. Eivätkä ne levyt tunnu pelkiltä biisinipuilta. Ne muodostavat laajan kokonaisuuden.
Sinun kokonaisuuksiasi pitävät koossa paljon lujemmat säikeet kuin vaikkapa juuri Powerslaveä, ja ne on tehty nuoteista.
– Lähestyin tämän levyn tekemistä kuin säveltäisin elokuvasoundtrackiä. Siellä on toistuvia motiiveja tai teemoja, jotka vastaavat tarinan eri osia, ja metallipuolen välisoitot viittaavat orkesterilevyn tarinaan. Projektina tämä oli todella mielenkiintoinen. Sävelsin hyvin perinteiselle sinfoniaorkesterille ja hyvin perinteiselle äärimetallibändille. Kaikki elementit ovat hyvin arkkityyppisiä, ne on vain kerrostettu yhteen.
Ihsahn-albumin soundi on nimenomaan näiden elementtien yhdistelmää, ja aiemmalla bändilläsi Emperorilla oli tärkeä rooli sinfonisen black metalin luomisessa. Milloin alun perin kiinnostuit tällaisen musiikin tekemisestä?
– Ainahan minä olen tehnyt metallia, jossa on mukana orkestrointia tai soundtrackmäisiä elementtejä. Sellainen on kiehtonut minua siitä saakka, kun aloin näpelöidä kosketinkuvioita metalliriffien päälle ollessani kymmenen tai yhdentoista. En siis ole lähtenyt tekemään tätä levyä tyhjästä, mutta opin sitä tehdessäni valtavasti uutta.
Näin maallikon mielestä on vaikuttavaa, että rakennat levyillesi kokonaisia orkesterisovituksia. Oletko klassisesti koulutettu muusikko?
– En ole koskaan opiskellut musiikkia missään kouluissa vaan olen itseoppinut. Olen opiskellut tekemällä ja ottamalla haltuun uusia tekniikoita, kun sellaisia on tullut vastaan. Ennen nettiä oli todella hankalaa opiskella omin päin vaikkapa orkestroinnin ydinperiaatteita. Saatavilla oli kyllä paksuja kirjoja.
Teitkö Ihsahnia säveltäessäsi tai äänittäessäsi töitä monien klassisten muusikoiden kanssa?
– En, vaan Spitfire Audion Symphonic Orchestran kanssa. Se on hyvin yksityiskohtainen samplekirjasto, täydellinen minun tarkoituksiini. Lähes kaikki levyn klassiset instrumentit on tehty sampleilla.
Ei kuitenkaan ihan kaikki. Kautta orkesterialbumin kuullaan myös ihmisten soittoa.
– Tämä on nykyisin hyvin tyypillinen tapa tehdä tällaista musiikkia. Suuretkin soundtrackit ovat oikeiden soitinten ja sampleinstrumenttien yhdistelmiä. Mukana on myös loistava viulisti Chris Baum, joka tuplasi kaikki ykkös- ja kakkosviuluosuudet. Lisäksi bändini rumpali Tobias Solbakk soitti orkesteriosuuteen lyömäsoittimia.
Myös tulevilla keikoilla turvaudutaan varmaan sampleihin? Se ei ole ongelma, jos ottaa huomioon, miten hyvältä levyn orkesteriosuudet kuulostavat.
– Moni on kysynyt, aionko esittää näitä biisejä joskus kokonaisen orkesterin säestyksellä. Se olisi aivan mahtavaa. Olen vähän tutkinut, mitä kaikkea siihen vaadittaisiin. Eihän siihen tarvita kuin noin satatuhatta euroa. Jos vaikka sinulla sattuu olemaan tuon verran ylimääräistä, järjestän sellaisen konsertin oikein mielelläni. Yhteydenottoa odotellessa aiomme keikkailla samplejen kanssa.
Muusikon työkalupakki
Ihsahnin musiikissa kuulee metallin ja klassisen lisäksi paljon muutakin, kuten progressiivista rockia ja jopa jazzia. Black metal -muusikoita pidetään usein yhden genren ihmisinä, mutta Ihsahn sanoo olleensa aina avoin kaikenlaiselle musiikille.
– Oli onni, että löysin musiikin niin varhain elämässäni. Aloin soittaa pianoa kuuden tai seitsemän vanhana, vaikkakaan en koskaan oppinut hyväksi pianistiksi. Kymmenvuotiaana tartuin sähkökitaraan ja opettelin blueskuvioita, kunnes löysin Twisted Sisterin, Iron Maidenin ja WASPin ja ryhdyin soittamaan rock- ja metallibändeissä.
Ja sitten sinä tutustuit Tomas ”Samoth” Haugeniin, jonka kanssa perustit Emperorin vuonna 1991.
– Olin kolmentoista, kun liityin Samothin bändiin soittamaan perinteistä heavy metalia. Sitten bändin nimi ja osa jäsenistä vaihtui. Siirryimme thrashiin, siitä death metaliin ja lopulta perustimme Emperorin, joka soitti metallia varhaisen Bathoryn ja Celtic Frostin hengessä. Emperor oli alun perin primitiivinen sivuprojekti, mutta vähitellen kanavoimme kaiken luovuutemme siihen.
Vaikka Emperorin black metal oli raakaa, sitä ei tunneta niinkään alkukantaisuudesta kuin progressiivisista ja sinfonisista vaikutteistaan.
– Emperoriin tuli koskettimia siksi, että kuuntelimme jo silloin orkesterimusiikkia ja soundtrackejä, sellaisia säveltäjiä kuin Jerry Goldsmith, John Williams, John Carpenter ja Bernard Herrmann. Tuollainen musiikki ja kauhuelokuvat olivat osa ilmapiiriä, jossa Emperor toimi. Sillä tavalla musiikkini on kehittynyt. Rakastan hienoa musiikkia, huonoa musiikkia en niinkään.
Siinäpä vasta subjektiivinen lausahdus. Mikä tekee musiikista hienoa?
– Kaipaan musiikilta sitä, että se veisi minut jonnekin, missä en ole ennen ollut. Tarjoaisi jotakin, mitä en ole ennen kuullut. Sellaista musiikkia on esimerkiksi Hans Zimmerin Dyyni-soundtrack, joka oli varmaan jonkinlainen pandemiaprojekti hänelle. Projektiin ei voitu palkata kokonaista orkesteria, joten Zimmer teki musiikkia samplejen avulla ja tuli luoneeksi aivan uudenlaisen äänimaailman, jossa on ennenkuulemattomia hybridisoundeja. Se kiehtoo minua todella paljon.
Millainen musiikinkuluttaja olet nykyisin? Vaihtoehdothan ovat striimaaja ja/tai vinyyli- ja cd-hamsteri.
– Pakko myöntää, että olen Spotify-käyttäjä. Kun löydän uutta hyvää musiikkia, useimmiten sitä on suositellut minulle joku ystävistäni. Toisinaan algoritmikin onnistuu tarjoamaan jotakin josta pidän. Kuuntelen paljon soundtrackejä. Saatan tsekkailla uutta poppiakin, jotta kuulisin miten sitä nykyisin tuotetaan, studionörtti kun olen.
Prometheus: The Discipline of Fire & Demise (2001) jäi Emperorin viimeiseksi albumiksi. Sen soidessa on selvää, että ambitiosi kohdistuivat paljon laajempaan musiikilliseen alaan kuin puhtaaseen metalliin. Kuunteletko enää lainkaan metallia?
– Jos kuuntelen, kyseessä on usein jonkun kaverini bändi tai sitten jokin vanha suosikkini. Eikä asia ole näin siksi, että uutta hyvää metallia ei enää tehtäisi. Sen kuunteleminen vain vie minut työmoodiin. Tiedät varmaan mitä tarkoitan, koska joudut kuuntelemaan työssäsi niin paljon musiikkia. Joskus joku vieläpä tekee tuplalevyn, joka sinun on pakko kuunnella läpi.
Noh, kyllä sellaisetkin saattavat olla kiinnostavaa kuultavaa. Kun kerran olet kiinnostunut monenlaisesta musiikista, luuletko, että pystyisit tekemään musiikkia muille artisteille?
– Olen tehnyt sovituksia muille bändeille, samoin uudelleenmiksauksia. Varmaan voisin myös säveltää muille. Mutta sellainen on tässä genressä hyvin harvinaista. Mehän olemme pikemminkin viimeisiä, jotka tekevät omat biisinsä itse.
Valtavirtapopin puolella taas ”cowriting” on hyvin yleistä. Ihmiset saattavat erikoistua vaikkapa toplinereiksi eli kertosäemelodioiden säveltäjiksi. Mitä ajattelet siitä?
– Ehkä olen vain vanha ja kärttyinen, mutta minusta cowriting-kulttuuri tekee musiikista tosi geneeristä. Ja vauhdilla! Kun joku saa hitin, viikon päästä striimattavissa on kuuden muun artistin samantyyppinen biisi. En kuitenkaan näkisi mitään väärää siinä, että tekisin biisin jollekulle muulle. Se olisi itse asiassa kiinnostava kokeilu. Julkaistu lopputulos olisi varmaan ihan erilainen kuin millaiseksi kappale olisi omissa käsissäni muotoutunut.
Olet tehnyt myös tuotantotöitä omille ja vähän muidenkin levyille.
– Pidän tuottamisesta ja siitä, että voin käyttää kokemustani hyödyksi. Se on vähän kuin tulisi työkalupakkinsa kanssa auttamaan jotakuta. Kun minulla oli kunnia tuottaa Triviumin Matt Heafyä hänen Ibaraki-sooloprojektissaan, teimme vähän biisejäkin yhdessä. Halusin kyllä hänen tekevän materiaalinsa itse, ja niin hän tekikin, mutta heittelin sekaan omia ideoitani. Oli kivaa tehdä levyä Mattin kanssa. Ja kerrankin leikkuulaudalla ei ollut oma sydämeni.
Kuten Ihsahn-levyn saatteessa kerrot, olet julkaissut albumin joka toinen vuosi siitä alkaen, kun täytit kuusitoista. Se on paljon musiikkia. Onko vielä tekemättä jotakin uutta, johon haluaisit ryhtyä?
– Olen aina haaveillut säveltämisestä elokuviin tai tv-sarjoihin. Juttelin juuri Opethin Mikael Åkerfeldtin kanssa ja hän kertoi tehneensä musiikkia Netflixin Clark-sarjaan. Sellainen olisi tosi mielenkiintoista. Siinä olisi vieläpä pakko säveltää jostain muustakin kuin omasta päästään, tulkita tarinaa musiikiksi, ja silloin musiikki palvelisi toisenlaista tarkoitusta kuin yleensä. Ehkä minut vielä löydetään niihin töihin! Tai ehkä minä löydän jonkun hullun, joka suostuu tekemään töitä kanssani, vaikka taustani on mikä on.
Ympäristön uhrit
Notodden on pieni kaupunki Etelä-Norjassa Telemarkin läänissä. Ihsahn kasvoi siellä eikä ole koskaan muuttanut pois. Hän asuu perheineen lapsuudenkotinsa ja sitä ympäröineen maatilan naapurissa. ”Kahden minuutin päässä”, kuten hän itse sanoo.
Ihsahn löytää kaksi syytä Notoddeniin jäämiselle. Nolompi niistä on muutoksen pelko. Järkevämpi taas on paikkakunnan käytännöllisyys.
– Sodan aikana saksalaiset selvittelivät, mikä olisi kaikkein keskeisin sijainti Norjassa. Sehän oli Notodden. Tänne tehtiin rautatieristeys, josta pääsee kaikkialle maassamme. Sellainen sijaitsee täällä edelleen, alle kilometrin päässä kotoani. Kun hyppään junaan, pääsen lentokentälle parissa tunnissa.
– Jos tahtoo hyvänkokoisen talon, jossa on tilaa omalle studiolle, koirille ja perheelle, Notoddenissa asuminen on hyvä valinta. Sitä paitsi täällä on luontoa, ja minä en ole ikinä ollut mikään cityihminen. Nyt kun lapset ovat lentämässä pesästä, olemme miettineet vaimoni kanssa muuttamista jonnekin vielä lähemmäksi luontoa. Kun emme työskentele studiossa, olemme metsässä koirien kanssa. Retkeilemme ja uimme jäiden seassa.
Yhdeksänkymmentäluvulla, kun norjalaisessa black metal -skenessä tapettiin ihmisiä ja poltettiin kirkkoja, pikkukaupungissa asuminen ei varmaankaan ollut sinulle yhtä käytännöllistä kuin nykyisin?
– Kohu oli melkoinen. Eräs läheiseni sai potkut töistä vain siksi että tunsi minut, vaikka ei ollut missään tekemisissä metallimusiikin kanssa. Enkä tainnut onnistua selittämään asioita kenellekään vaan sen kuin pahensin tilannetta. Toisaalta me emme myöskään pyytäneet keneltäkään hyväksyntää. Kaikki kritiikki, pilkka ja huutelu oli kuin bensaa liekkeihin. Sellaista se nuorilla usein on.
– Onhan tämä ollut mielenkiintoinen matka. Ennen vanhaan asenteet mustaa metallia kohtaan olivat melko toksisia. Nykyisin black metal -bändien näkee saavan kulttuuri- ja elämäntyöpalkintoja. Musiikki ei ole muuttunut, mutta ihmisten suhtautuminen siihen on.
En usko, että musiikkinne sinänsä olisi järkyttänyt kansakuntaa, ellei siihen olisi liittynyt rikoksia. Emperorin In the Nightside Eclipse -debyytillä (1994) soittaneista muusikoista olet ainoa, joka ei joutunut 1990-luvulla vankilaan, ja sinäkin ilmaisit haastattelussa tukesi skenemiesten tulitikkuleikeille. Murha, tuhopoltto ja hautojen häpäiseminen tuppaavat herättämään ihmisissä negatiivisia tunteita.
– Kyllä, pahoja asioita tapahtui. Enkä yritä selitellä niitä. Näin aikuisena on vain kiinnostavaa miettiä, että olimme 30 vuotta sitten todella nuoria. Muistan siltä ajalta parhaiten ne aikuiset, jotka ottivat teini-ikämme huomioon ja juttelivat meille. Eivät he olleet asioista samaa mieltä, mutta ainakin he keskustelivat kanssamme. Muistan sen nyt, kun kohtaan itse nuoria, joilla on kapinavaihe päällä. He haluavat vain saavuttaa jotakin. Heitä voi yrittää opastaa kohti jotakin merkityksellistä.
Luin aiemmin tänään haastattelusi Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos -kirjasta (1998). Vaikutit olevan vähemmän roolin tai fantasian vankina kuin moni muu kirjaan haastateltu ja kerroit olevasi maailmankatsomukseltasi satanisti. Oletko sitä edelleen?
– Ei minulla ole enää mitään tarvetta tuollaisille leimoille. Kun olin teini-ikäinen ja parikymppinen, minusta tuntui tärkeältä katsoa asioita sellaisen linssin läpi. Ja kyllähän se antoi tietynlaista vipuvoimaa elämässä ja opetti paljon. Se oli portti vaihtoehtoiseen ajatteluun. Olen edelleen todella kiinnostunut Nietzschestä ja ylipäänsä totuuksia kyseenalaistavista ideologioista ja ajatuksista, koska totuus on subjektiivinen asia. Haluan olla avoin sille, että olen väärässä. Haluan mieluummin kysellä paljon kuin pitää hallussani kaikki vastauksia.
Norjalaisesta black metalista on kirjoitettu vuosien varrella paljon. On tehty dokumentteja ja jopa draamaelokuva. Olenitse käynyt Oslossa turistikierroksella katsomassa skenen maamerkkejä, mikä tuntui vähän huvittavalta, koska black metal oli alun perin niin undergroundia kuin olla voi. Mitä mieltä olet tästä kaikesta?
– Tajuan, että ne ovat kiinnostavia juttuja popkulttuurin vinkkelistä katsottuna. En kuitenkaan ole itse katsonut aiheesta elokuvia sun muita. Se ei johdu siitä, että osoittaisin mieltäni niitä vastaan. Minua ei vain kiinnosta. 1990-luvullakin Samoth oli Emperorissa se, jolla oli yhteyksiä skeneen. Minä olin nörtti, joka hengaili studiossa. Kyllähän minä tunsin muita black metal -tyyppejä, mutta lähinnä Samothin kautta. Ei minulle koskaan selvinnyt, ketkä olivat keskeisiä hahmoja. Ajatusmaailmani oli varmaan ihan samanlainen kuin muillakin, mutta sosiaalinen puoli taas… Sanotaanko, että minulle sopii hyvin tällainen sooloartistin ura.
Notoddenissa sinua alettiin katsella lempeämmin jo vuosituhannen alussa ja sait kunnan kulttuuripalkinnon vuonna 2002. Miten paljon olet mielestäsi muuttunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana?
– Kaikki tuntevat jonkun, joka ei ole muuttunut lainkaan 30 vuodessa. Tavallaan olen muuttunut täysin. Toisaalta intoilen samoista asioista kuin 16-vuotiaana. Olen aivan yhtä tohkeissani uuden albumin tekemisestä kuin aikoinaan, mutta kokemusta löytyy paljon enemmän.
– Näin jonkin aikaa sitten kuvan itsestäni 20-vuotiaana. Siinä minä poseerasin nahkahousuissa ja piikkirannekkeissa, ja ympärillä oli vahvistimia ja soittimia. Naurahdin, että haha, katsokaa, tuollainen meikäläinen oli nuorena. Sitten katsoin ympärilleni ja tajusin, että huone oli ihan samanlainen kuin siinä kuvassa.
– Ehkä eniten on muuttunut se, miten kiitollinen olen elämälle. Koen olevani todella etuoikeutettu. Olen saanut elättää itseni musiikilla, nähdä maailmaa ja tavata mielenkiintoisia tyyppejä. Sitä menee johonkin vieraaseen maahan soittamaan ja tapaa siellä porukkaa, joka on kasvanut samojen Iron Maidenin levyjen äärellä kuin minä. Globaalin metalliskenen kautta olen päässyt havainnoimaan toisenlaisia kulttuureja. Olen tyytyväinen myös siihen, että en ole rundannut liikaa. Olen saanut nauttia kiertämisen parhaista puolista, mutta myös yksityisyydestä, perhe-elämästä ja kotoilusta.
Sinulla on kaksi lasta, jotka ovat esiintyneet levyilläsikin. Et kai vain ole kasvattanut heistä muusikoita?
– Olen, molemmista. Sanomme vaimoni kanssa, että lapsemme ovat ympäristönsä uhreja. Myös Heidi [Solberg Tveitan, Starofash] on muusikko, ja hänen äitinsä on klassisen laulun opettaja, joka esiintyy musikaaleissa. Lasteni eno Einar Solberg taas laulaa Leprousissa. He ovat kasvaneet musiikin keskellä. Heille on ihan tavallista, että ihmiset tekevät levyjä ja maailmankiertueita.
Pelkkää bonusta
Emperor oli tärkeä osa Ihsahnin elämää kymmenen vuoden ajan. Vuosina 1991–2001 toiminut bändi teki neljä albumia. Sittemmin se on aktivoitunut keikoille muutaman vuoden välein mutta ei ole julkaissut uutta musiikkia.
Mitä ajattelet nykyään sellaisista Emperorin albumeista kuin In the Nightside Eclipse (1994) ja Anthems to the Welkin at Dusk (1997)?
– Minun on vaikeampi samastua niihin kuin myöhempiin levyihin, jotka ovat lähempänä, vielä ikään kuin ulottuvillani. Emperorin varhaiset levyt tulevat toisesta ajasta. Ne ovat teini-ikäni soundtrackiä siinä missä Metallica tai Maiden. Siinä iässä koettu musiikki pysyy mukana koko elämän ihan neurologisella tasolla. Olin Emperorissa 16–25-vuotiaana, ja ne ovat tärkeitä vuosia.
Sitäkään ei sovi unohtaa, että nuo levyt ovat merkinneet paljon monille ja vaikuttaneet monen bändin musiikkiin. Näin Emperorin joitain vuosia sitten Helsingissä, ja tuntui erikoiselta, että niinkin äärimmäinen musiikki voi muuttua nostalgiseksi. Mutta miksipä ei voisi.
– On ihmeellistä ajatella, että joillakin on minun musiikkiini samanlainen side kuin minulla on omien suosikkieni musiikkiin. Minusta voi olla vähän tylsää kuunnella esimerkiksi I Am the Black Wizards -biisiä, mutta sitä ei ole koskaan tylsää soittaa. Kun menee lavalle, siirtää egonsa sivuun ja antautuu musiikin välittäjäksi. Olemme soittaneet sitä biisiä esimerkiksi Etelä-Amerikassa, toisella puolella maapalloa. Siellä yleisö ilmaisee tunteitaan todella vahvasti ja tuhannet ihmiset ovat mukana vanhojen biisien jokaisessa hetkessä. Sellainen vetää nöyräksi. Siinä on kyse musiikista eikä minusta, ja se musiikki elää minussa.
Lokakuussa 1975 syntyneenä et ole enää kovinkaan kaukana viidenkympin rajapyykistä. Valistunut arvaukseni on, että ne puuttuvat pari vuotta hurahtavat nopeasti. Miltä se sinusta tuntuu?
– Olen kiitollinen. Voisihan sitä olla täyttämättäkin vuosia, mutta se on mielestäni paljon huonompi vaihtoehto. Ensimmäinen ja ainoa kitaransoitonopettajani kuoli viime viikolla. Hän oli jonkin verran minua vanhempi, mutta lähti aivan odottamatta. Mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä.
Ikäkriisien ankaruuteen vaikuttaa kai eniten se, miten hyvin elämä on vastannut odotuksia. Ja se, kuinka kovasti pelkää omaa loppuaan. Sinä olet tehnyt Emperorin jälkeen kahdeksan sooloalbumia, joten tuskin voit olla kovin pettynyt siihen, mitä olet saanut aikaan?
– Aloin miettiä jo nelikymppisenä, miten etuoikeutettu olen. Monet haaveilevat siitä, mitä minä saan tehdä elääkseni, ja näin on käynyt puhtaasti tuurilla. Olen myös onnistunut pitämään perhe-elämän ja musiikkielämän hyvässä balanssissa. Puhuin tästä muuten Jehovan todistajille, jotka tulivat eräänä päivänä koputtamaan oveani. He kertoivat kuolemanjälkeisestä elämästä, ja se toi mieleeni, että ensin Emperor tuli tunnetuksi, sen loputtua sain vielä lähteä soolouralle ja yhäkin minun annetaan tehdä levyjä ja keikkoja. Sain kaiken 40 ikävuoteen mennessä. Kaikki sen päälle on ollut pelkkää bonusta. Olisin ahne, jos odottaisin elämältä enemmän. Mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla olisi enää tavoitteita.
Kerrohan lopuksi, miksi päätit antaa uudelle tupla-albumillesi nimeksi Ihsahn. Siksikö, että et vain keksinyt parempaa nimeä?
– Tuntui vaikealta keksiä nimeä, johon kiteytyisi kaikki, mitä tämä teos sisältää. Musiikin pohjalla kulkee tarinoita, jotka vuotavat toisiinsa, ja kokonaisuus on kerroksellinen ja kompleksinen. Levyn ytimessä on paljon sellaista, jonka koen hyvin tutuksi ja läheiseksi. Sitä on niin lyriikoissa, metallissa kuin orkestroinnissa. Siksi tämän albumin voi sanoa olevan juuri sitä, mitä minä teen.
Antamalla levyllesi tuollaisen nimen liityt myös tiettyyn kaanoniin: itsensä mukaan nimetyn albumin myöhemmällä urallaan julkaisseiden bändien ja artistien joukkoon. Voi tietysti olla, että tällaisista levyistä luetaan paljon enemmän merkityksiä kuin niissä itse asiassa onkaan.
– Levy-yhtiö sanoi, että on melko rohkeaa antaa levylle oma nimensä. Vasta sen kuullessani käsitin, että se on ihan oma juttunsa popkulttuurissa. Itse en alun perin ajatellut asiaa siltä kantilta. Ajattelin vain, että julkaisu edustaa minua. Siksi pystyn hyvin elämään sen kanssa, että levyä kutsutaan Ihsahniksi.
Mitä Ihsahn muuten tarkoittaa? Tiedän, että Samoth tuli Tomasista, mutta sinun taiteilijanimellesi en ole löytänyt kunnollista merkitystä. Tarkoittaako se mitään?
– Tarkoittaa. Lisäkseni siitä on perillä vain kaksi ihmistä: Samoth ja vaimoni. Joten eiköhän jätetä tämä tähän.
Julkaistu Infernossa 1/2024.