Hellraiser, Leipzig, 13.4.2013
’Alooooooooooooo!!!!!!!!!!!!!!!! Tällä tavalla ihmiset(?) Lordin Tour Beast Or Not Tour Beast -kiertueella nykyään toisiaan tervehtivät ja säikyttelevät. Ensimmäisestä postauksesta jäi paljon olennaisia pointteja pois, joten jatketaan jo nyt.
Kuten mainittua, Lordilla on todellakin sukseeta Saksassa. Tänään on kiertueen keikka numero yhdeksän. Yksi käytiin tekemässä Ranskan puolella, muuten ollaan pysytelty bratwurstimaassa. Huomenna vedetään vielä Berliinissä, mutta sitten lähdetään muualle.
Lordin fanit ovat osittain mielenkiintoista väkeä. Tai miten sen nyt korrektisti sanoisi, erityistä. Kuten sekin sankari, joka seisoskeli Memmingenissä keikkabussin ulkopuolella jo kello kymmenen aamulla. Aikamies, mutta innokkaista innokkain fani. Unohtui muuten viimeksi kertoa, että muutaman ensimmäisen keikan ajan mukanamme oli dokumentaristi Antti, joka on kuvannut Lordi-dokumenttia jo kolmisen vuotta. Meikänkin lärvi saattaa näkyä lopputuloksessa. Karmeeta. Bändin lärvit eivät näy, paitsi luonnollisesti maskit päässä.
Kun Antti jututti tätä Memmingenin kaveria, tämähän karjui kameralle kurkku suorana ja ylpeästi Hard Rock Hallelujahia. ”Lordi is best, fuck the rest!”
Hauskaa on se, että muutama naama on tullut vastaan kaikilla Saksan-keikoilla. Omistautunutta väkeä, täytyy sanoa. Ainakin paitakauppa käy kuumana. Jaqueline myy niin perkuleesti, että trailerin pakkaaminen meni jo eilen hankalaksi, kun ei ollut tarpeeksi pahvilaatikoita tilkkimistarpeisiin.
Tällä viikolla seurueeseemme on iskenyt flunssa, joka on kiertänyt jo melkein kaikki. Amen näyttää tänään jo valmiiksi lavahahmoltaan – siis ilman maskia. Ei käy kateeksi. Puolentoista tunnin keikka kipeänä erikoisvetimissä helvetin kuumalla lavalla. Huh.
Epidemia ei ole kuitenkaan laskenut tunnelmaa, vaan yleisfiilis on edelleen erittäin hyvä. Aika mitataan nykyään kaljoissa ja lavojen koko luurangoissa. Tänään on kolmen luurangon lava ja keikkaan on tällä hetkellä kolmisen kaljaa. Huomautan, että kyse on pelkästä mittayksiköstä, ei suinkaan konkreettisesta kaljasta. Kysymys ”paljonko on vielä aikaa keikkaan” on jotenkin kivempi kysyä muodossa ”how many beers to the bitch”.
Keikkapaikkojen koot vaihtelevat yli tuhannen hengen paikoista neljänsadan hengen klubeihin. Niinpä lavojen kokoskaala yltää yhdestä luurangosta kuuteen. Show’ta voi skaalata koon mukaan melko helposti.
Bussissa on runsaasti viihdettä tarjolla. Mr. Lordi ja Mana viihtyvät yläkerrassa Jopet-show’n parissa, alakerrassa Amen ja Aleksi pelaavat pleikkarilla NHL:ää. Aion rohkaistua siihen vielä itsekin. Ottamaan pataani, that is. Hanneke on innokas oppimaan Suomea, ja sehän on tietenkin ehtymätön huumorin lähde. Kun juustopizzasta tulee joustopizza ja pedon luku äännetään muodossa ”kusikusikusi”, väkisinkin naurattaa. Kenties tärkein tähän asti opittu lause on ”lippis päähän ja menoks” (hollanniksi ”muts op en gään”), joka tosin muuntui jo kertaalleen matalamieliseen muotoon ”tissit esiin ja menoks”.
Tisseistä tuli mieleen, että sellaiset nähtiin kuulemma eilen Burglengenfeldissä yleisössä. Osa yhtyeestä ehti rekisteröidä, osa ei. Itsehän en näe yleisöä juuri lainkaan bassokaapin takaa.
Huumoria edusti sekin, kun joku luki ”scarctic Lordi gathering” -tekstin muodossa ”sarcastic Lordi gathering”. Tässä on sitten visioitu meet & greetiä, jossa kaikkien tulisi olla mahdollisimman sarkastisia.
Kun tässä nyt päästiin huumoriaiheeseen, on ihan päivänselvää, että Spinal Tap -riskimittari helottaa keikoilla jatkuvasti punaisena. Toistaiseksi huvittavimmasta kommelluksesta vastasi props-ammattilainen Tomppa, jonka pään basisti Ox hakkaa keikan aikana mukamas irti. Tässä vaiheessa Tompan pitäisi sylkeä suustaan tekoverta, mutta Ranskassa mies päättikin nielaista koko lastin. Meni hiukan tehosteet hukkaan.
Kölnissä käytiin melkein koko porukalla (Aleksi oli kuumeen kourissa) syömässä paikallisessa Hard Rock Cafessa, ja siellä Tomppa järjesti varmuuden vuoksi slapstickiä kävelemällä ikkunalasia päin. Minä jatkoin samaa linjaa ja tuijotin keskustassa tuomiokirkon tornien korkeuksiin kunnes törmäsin betoniporsaaseen. Tuli oikein verihaava, siis ihan oikeaa verta. Sattui.
Omanlaistaan komediaa on sekin, että Manan lavamaskin hiuskuontalo on kohtalaisen runsas. Niinpä rumpukapulat ovat alituiseen vaarassa takertua tukkaan. Haittaa kuulemma suoritusta melko railakkaasti.
Hellan soolo-osuudessa kosketinsoittaja pimputtelee rekvisiittaan kuuluvasta Scarbie-boksista käsin. Se on melkoinen maailmanlopun tekele. Valot putoilevat ja seinät pysyvät hädin tuskin pystyssä. Toistaiseksi trikki on sujunut hyvin, mutta on vain ajan kysymys, koska joku osa boksista romahtaa kesken keikan. Myös Manan bassorumpujen edessä vinhasti pyörivät pahvipylpyrät irtoavat aivan satavarmasti ennen kuin 31 keikkaa on takana. Vai irtoavatko?
Show on Spinal Tap -riskeistä huolimatta kaikkine hienoine ohjelmanumeroineen melkoisen viihdyttävä. Biisit soivat ensimmäisten kahdeksan keikan jälkeen päässä kuin viimeistä päivää. Merkillistä on se, että hetkittäin päänsisäiseen soittimeeni eksyy Lordi-rallien sijaan Kaija Koon Tinakenkätyttö. Jotenkin samanhenkinen poljento, vai?
Tästäkin huolimatta on sanottava, että päivieni kohokohta on se, kun Johan virittelee PA-järjestelmän Soundgardenin Badmotorfinger-albumilla.
Tänään täällä Leipzigin karuhkossa mutta jollakin lailla sympaattisessa Hellraiserissa herätti hilpeyttä se, kun talon teknikko veti minulle lavasähköt johdolla, jossa luki ”Eppu Normaali Oy”. Se kuului siis talon kalustoon, ei suinkaan meidän. Ylöjärvellä taidetaan pyörittää melkoista imperiumia.
Pakko kehua vielä lopuksi crew’ta taas vähän. Jengiin ei kuulu pelkkiä koomikoita, vaan repertuaarista löytyy myös apteekkaria, manikyristiä, parturia ja hierojaa. Kätevää.