Taiteen tekeminen on omalakista touhua, jota ei voi oikein kontrolloida. Usein käy niin, että suunnitellut aikataulut viivästyvät monista eri syistä – muuta elämää tulee väliin tai teos yksinkertaisesti vaatii enemmän aikaa.
Saara Šamanen tuorein hengentuotos, Šamane-yhtyeen Solstice-albumi, äänitettiin jo vuonna 2022, mutta sen julkaisua saatiin odotella aina tähän kevääseen saakka.
– Mulla oli sen jälkeen terveysongelmia ja uupumusta, ja tietenkin kaikki videot ja miksaukset vei aikaa, koska ne tehtiin bändin omalla porukalla, Saara aloittaa.
Uupumus ei liittynyt musiikintekoon vaan muuhun elämään. Kun virtaa oli taas enemmän, homma saatettiin hyvässä rytmissä maaliin. Julkaisu tapahtui huhtikuun 12. päivänä bändin oman levymerkin kautta.
Saara kertoo, että Šamanen kolmannen albumin haluttiin hengittävän vapaasti, ilman ennalta määrättyjä kahleita.
– Kun melodioita ja kappaleita alkoi tulla, niissä oli vahva tunnelma, ja me sitten mietittiin, miten voitaisiin vahvistaa sitä tunnelmaa. Ensin tuli se tunne, jota lähdettiin seuraamaan, mutta koko ajan annettiin musiikin myös hengittää.
Šamaneen kuuluu Saaran lisäksi hänen puolisonsa Aleksi Kiiskilä, joka soittaa kitaraa ja ud-luuttua, sekä rumpali Otto Heino. Sävellystyö on vahvasti Saaran vastuulla, mutta luomistyö on kollektiivista.
– Minulla on yleensä vahva visio nimenomaan kappaleen tunnelmasta, se on hyvin määrätietoinen kokemus. Mä teen usein demoja ja mietin paikkoja soittimille aika kokonaisvaltaisesti, mutta sitten me aletaan yhdessä viemään sitä syvemmälle.
Maailman tutkimista
Šamanen musiikki on, kuten haastattelutilanteessa Saaralle toistelen, toismaailmallista. Se tuntuu vievän kuulijansa arkisen pintatodellisuuden toiselle puolelle, johonkin hyvin tuttuun mutta vähän unohdettuun maisemaan.
Saaran ei kuitenkaan tarvitse saatella itseään mihinkään mystiseen transsiin, jotta tällainen musiikki alkaa virrata.
– Se tulee hyvin luonnostaan. Se on tavallaan jopa helpompaa ilmaisua itselle kuin puhuminen. Ei se nyt aina virtaa läpi, ja tietenkin se on vaatinut paljon pohdiskelua ja etsimistä. Siinä pitää mennä hyvin sisälle omiin ajatuksiin ja tutkia maailmaa. Se on oman sisäisen maailman tutkimista, mutta siihen vaikuttaa hyvin paljon myös ulkoinen maailma. Missä tilassa maailma on ja mitä muut ihmiset kokevat. Muiden ihmisten ja luonnon hätä aiheuttaa laajoja tunteita, jotka sitten purkautuvat näin.
Vaikka taiteen lopullinen muoto saattelee kuulijansa mystis-maagisiin tunnelmiin, sen tekeminen on lopulta aika arkista.
– Siinä mielessä se on arkista, että kun esimerkiksi äänittää, siinä pitää vain olla tosi läsnä itsensä ja kehonsa kanssa, jotta se kokemus välittyy.
Šamanen kappaleiden intrumentaatio on hieman eri seinällä kuin tavallisen rockbändin. Toki äänimaisemasta löytyvät rummut, kitara ja basso, mutta keskeinen elementti on Aleksi Kiiskilän soittama ud-luuttu. Perkussio-osastolla samaa edustavat muun muassa thundersheet-ukkospelti, triangeli, kulkuset ja gongi.
Vaikka lopulliseen äänikuvaan on jäänyt selittämätön spontaaniuden tuntu, Saaran mukaan instrumentaatio ja sovitukset ovat mietittyjä. Livesovituksia joudutaan suoristamaan jossain määrin, mutta ei liikaa.
– Itse soitan livenä koko ajan bassoa. Aleksi vaihtelee kitaran ja ud-luutun välillä, eli tietysti meillä on siinä vähän vähemmän kerroksia. Mutta kyllä me on koko ajan ajateltu, että tämä on bändilevy ja me voidaan soittaa sitä myös livenä.
Äänellä maalaamista
Šamane perustettiin vuonna 2017. Jo esikoislevy Kaukana virtaa Eufrat (2019) teki selväksi, että kysymys on poikkeuksellisen näkemyksellisestä ja laadukkaasta taiteesta.
– Silloin alussa mä annoin vaan kaiken virrata ja opettelin samalla soittamaan eri soittimia. Ideana oli, että en pelkästään halunnut säveltää ja sovittaa, vaan myös oppia ymmärtämään ja kokemaan musiikkia kokonaisvaltaisemmin, että voisi jotenkin sukeltaa sinne todella syvälle.
Niin debyytti, kakkosalbumi Šamane (2020) kuin Solstice on julkaistu bändin omalla Last Day of the North -levymerkillä. Saara Šamanen tekemisistä huokuu määrätietoisuus, mutta ei sellaisessa pinnallis-kaupallisessa mielessä kuin sana yleensä ymmärretään, vaan nimenomaan taiteellisesti.
Kokonaisvaltaisesta laadusta kertoo myös se, miten tarkkaan Šamanen visuaalinen puoli on mietitty.
– Esimerkiksi valokuvaus on mulle hyvin tärkeä asia. Musiikki ja kuva ruokkivat toisiaan. Musiikkia tehdessä voi innostua jostain mitä näkee, ja toisaalta musiikki voi herättää vahvoja mielikuvia. Joskus tulee sellainen olo, että haluan ikään kuin maalata äänellä, ja mulle on tärkeää toteuttaa itseäni myös visuaalisesti.
Saara luonnehtii Šamanen luomistyötä ystävien kanssa keskusteluksi. Vaikka hän on kenties yhtyeen keskeisin luova voima, hänelle on tärkeää, että kaikki jäsenet voivat ilmaista itseään vapaasti.
– Aina saa sanoa, toimiiko joku vai ei. Tärkeintä on sen kappaleen ja musiikin toimivuus, ja se varmistetaan parhaiten yhdessä.
Syvemmälle ääneen
Šamanen muotokieli on yksinkertaisen rockilmaisun parissa varttuneelle melko vaikeasti hahmottuvaa. Etualalla ovat tunnelmat ja äänen syvemmät kerrokset, eivät niinkään pintatason rakenteet tai pelkät melodia-rytmi-yhdistelmät ja niiden asettelu järjestykseen.
Saara Šamanen mukaan kaikilla yhtyeessä on rock-ja metallitausta, joten yhteinen kieli muodostuu siltä pohjalta luontevasti. Mutta ajoittain tarvitaan esoteerisempaa ilmaisua.
– Me puhutaan paljon fiiliksistä ja soundeista, eli että jonkin pitää kuulostaa esimerkiksi kylmältä. Ja mä haen paljon soundeja jo demovaiheessa. Mutta ei meillä mitään yhteistä koodikieltä ole.
Saara on aina halunnut lähestyä ääntä ja musiikkia tunteiden kautta. Laaja musiikillinen sivistys ja avomielinen perehtyminen eri maailmankolkkien musiikkikulttuureihin on auttanut kaivautumaan syvemmälle siihen, miten ääni ja tunteet tanssivat keskenään.
– Mulla on vahva sisäinen kokemus tietynlaisesta äänimaailmasta, jota koen tarvetta saada ulos. Mutta ehkä mulla ei aina ole ollut osaamista, ja siinä mielessä Šamanen perustaminen oli tietynlainen käännekohta. Siinä aloin opiskella ja mennä syvemmälle musiikkiin ja ääneen. Musta tuntuu, että se on edelleen sisäsyntyistä, mutta mulla on enemmän keinoja ilmaista sitä.
Tunteet omassa elämässä ja maailmassa vaikuttavat tietenkin sisäiseen kokemusmaastoon. Saara kertoo, että hänellä on ollut pitkiä kipujaksoja, joiden myötä hänen on täytynyt oppia käsittelemään huomattavan vaikeita tunteita.
– Olen kokenut tietynlaista pystymättömyyttä ja luopumista. Se on ollut pelottavaa ja vaikeaa. Mulla ei ole oikein ollut sanoja ilmaista sitä, ja se on alkanut tulla ulos melodioina. Samalla siihen on sekoittunut muiden ihmisten hätää ja myötätuntoa, kaikkea mitä maailmassa tapahtuu.
Sanojen tarve
On vaikea tehtävä yrittää tavoittaa Šamanen ja Saaran sisäisiä maailmoja sekä herkkäviritteisiä tunnelmia ja vaikutelmia sanojen avulla, koska sanat ovat lopulta aika romuluinen tapa puhua maailmasta. Täynnä valintoja ja väkivaltaisia rajanvetoja. Todelliset ilmiöt ovat sävykkäitä, värähteleviä, moni-ilmeisiä.
Vaikka myös tekstin avulla voi päästä suurten elämysten äärelle, ääni ja musiikki värisyttävät olemusta aivan eri tasolla.
– Mä olen miettinyt paljon sitä, miksi joku melodia vaikuttaa niin, että alat itkemään tai nauramaan, ja joku toinen melodia voi olla ihan neutraali. Meillä jokaisella on ne omat jutut, jotka tekevät vaikutuksen. Se on hirveän mielenkiintoista.
Šamanen uudella levyllä on kolme kappaletta, joissa on nimen lisäksi sanoja. Kolmessa kappaleessa ei ole.
Mistä johtuu, että ajoittain tuntuu oikealta ratkaisulta luopua kielestä kokonaan? Ja ajoittain taas ei?
– Meidän jokaisella levyllä on ollut laulua, jossa ei ole sanoja. Tällä levyllä se on ottanut ehkä isomman roolin. Tähän liittyy se, että oma yhteys ääneen ja tunteen ilmaisuun on ollut sellainen, että tässä ei nyt tarvita sanoja. Tuntuu, että kehollinen ilmaisu riittää, että tää on hyvä näin.
Kaikilla Šamanen kappaleilla on kuitenkin nimi, ja niin on Solstice-levylläkin.
– Osa kappaleista oli maisemaltaan selvästi keskitalvihenkisiä, ja osa taas sellaisia, että mennään kevättä kohti. Jotenkin se nimi tuli sitten siitä. Kappaleilla saattaa olla heti alussa nimi, joka säilyy loppuun asti, mutta joskus on useita ehdotuksia ja se oikeaa löytyy matkan varrella.
Sisäisen maailman syleilyyn
Saara Šamanen taiteelliselle uralle mahtuu Šamanen lisäksi muun muassa Sapata-yhtye, joka on edelleen aktiivinen ja tekee uutta musiikkia. Saaran rooli on siinä hieman konventionaalisempi kuin Šamanessa. Hän vastaa teksteistä ja laulumelodioista, kun taas Šamanessa luomistyö on kokonaisvaltaisempaa.
Kaikkea Saaran tekemistä yhdistää laadukkuus ja tietty taiteellinen tinkimättömyys, joka syntyy ehkä enemmän syleilyn kuin vaatimusten asettamisen tai itsekurin kautta.
Vaikka taide on syvää ja vaikuttavaa, se ei ole puhkianalysoitua. Saara etsii haastattelun aikana monta kertaa sopivia sanoja, ja tuntuu hölmöltä tivata häneltä niitä, koska se taidehan itse asiassa riittää.
– Mä toivoisin, että taide voisi olla sellaista, että ihmiset voisivat pysähtyä sen äärelle ja mennä omaan sisäiseen maailmaansa. Sitä kautta voi herätä esimerkiksi myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan.
– Tunteet voi myös tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Syvä läsnäolon kokemus voi olla jollekin toiselle ihan erilainen kuin mulle. Ehkä musiikki on juuri siksi mulle se väylä, että ei ole pakko käyttää sanoja, vaan voi pysyä abstraktissa tunteiden maailmassa.
Julkaistu Infernossa 4/2024.