Einar Solberg on vanginnut Leprousin sanoihin ja säveliin niin paljon sydäntään ja sieluaan, ettei elettävää hetkeä voi käsitellä summaamatta, millaisia vaiheita laulaja-synisti on käynyt läpi.
Kaikki alkoi unelman lailla. Solberg ja valtaosa Leprousin varhaisesta – ja osin nykyisestä – kokoonpanosta pääsivät kiertämään norjalaislegenda Ihsahnin yhtyeessä. Pian Leprous keikkaili Ihsahnin lämppärinä. Lahjakkaat nuoret pantiin nopeasti merkille, ja bändin oma levytystaival alkoi vuonna 2009.
Parikymppiset leprouslaiset tempaistiin kiertueelle toisensa perään ja yleisömäärät kasvoivat. Sekä fanit että yleisö ylistivät heidän jokaista levyään. Ei ole ihme, että aloitteleville muusikoille kävi totutusti: nuoruuden traumat sysättiin sivuun, mutta demonit eivät pysy poissa ikuisesti.
Vaikka Leprous-albumit eivät ole Solbergin päiväkirjoja, varsinkin Pitfalls (2019) ja Aphelion (2021) sekä hänen sooloalbuminsa 16 (2023) peilaavat matkaa läpi miehen menneisyyden, käsittelemättä jätettyjen traumojen ja masennusjaksojen. Levyt ovat pohdiskelevia, paljaita, synkkiä ja loputtoman melankolisia.
Uusi Melodies of Atonement soi puolestaan helpottuneesti ja vapautuneesti. Melankolia on yhä läsnä, mutta jokin on muuttunut: tummimpienkin sointujen seasta kajastaa valoa. Ihan kuin pahin olisi ainakin toistaiseksi takana.
Ilmaise itseäsi oikein
Se elämänvaihe, jota Einar Solberg kulloinkin häntä haastatellessa elää, kuuluu aina hänen tavassaan puhua.
Viitisen vuotta sitten Solberg puhui lyhyesti, pidättyvästi ja harkituin lausein. Nyt hänen äänessään kuuluu hymyä ja eloa. Hän alkaa heti keskustelun alussa suorastaan vitsailla siitä, etteivät Leprous-albumit olisi sellaisia kuin ovat, jos hänellä ei olisi ollut pakonomainen tarve löytää uusia tapoja ilmaista tuntemuksiaan.
– Pitfalls ja Aphelion ovat ehdottomasti sisaralbumeita, kun taas Melodies of Atonement on pohjasävyltään hyvin erilainen. Sain huomata albumin valmistuessa, että olen todella liikkunut eri paikkaan, hän myhäilee.
– Työskentelemme yhä samojen ihmisten kanssa, joten näiden kolmen levyn soundimaailmat muistuttavat toisiaan, mutta sisimmältään ne ovat hyvin erilaisia. Huomasin tämän viimeksi tällä viikolla, kun aloimme treenata uusia kappaleita. Ne jopa tuntuivat ihan erilaisilta soittaa.
Solberg pohtii kysymystä, onko Leprousin kahdeksan albumin mittaisessa tarinassa ollut tiettyä käännekohtaa, joka olisi muuttanut yhtyettä lopullisesti. Vai onko tarina edennyt luku luvulta, hiljalleen.
– Musiikissa ihan pienenpienet yksityiskohdat voivat muuttaa kaiken, ja voin antaa tästä täydellisen esimerkin, hän sanoo.
– Kun teimme Malina-albumia [2017], muutimme kitarasoundiamme siten, ettei siinä ollut lainkaan gainiä. Se muutti soundimme rockilla tavalla suoremmaksi. Sävellykset eivät muuttuneet, mutta yksi ainoa asetus Fender Twin -vahvistimesta takasi, että ilmaisumme saavutti sitä raakaa suoruutta, jota sanomamme kaipasi.
Joskus Leprousin kaltainen syviä teemoja käsittelevä progemetalli todellakin kaipaa suoruutta ja lillukanvarret on hyvä kasvatella tyystin muualle. Näin kävi, kun Solberg purki tuntojaan ja luovuuttaan viime vuonna julkaistulle 16-sooloalbumille.
– Tulin tulokseen, että sooloalbumini oli liian samanlainen kuin Aphelion, mikä johtui pitkälti siitä, että purin sille kaikki loput tuntemukset, joita minulla silloisessa tarinassani oli.
– 16 oli eräänlainen purkaus asioita, jotka oli vain sanottava. Sen takana ei ollut kovin vahvaa visiota. Albumi tyhjensi tuolloisen pankkini. Nyt tiedän paljon aiempaa selvemmin, että tulen keskittymään soolomusiikissani orkestraalisempaan ja elokuvallisempaan ilmaisuun. Leprousissa voimme tehdä jotain ihan muuta.
Ero Leprousin ja soolomateriaalin välillä tulee siis kasvamaan. Kuuluvin asia tässä on se, että Solberg saattaa äänittää tulevaa soolomusiikkiaan oikean orkesterin kanssa. Leprous taas tähtää toteuttamaan kaiken bändisoitolla.
– Olimme matkalla suuntaan, jossa Leprous-musiikissa oli enemmän bändin ulkopuolisten kuin sen jäsenten soittamia asioita, enkä halunnut tämän trendin jatkuvan Melodies of Atonementilla.
– Tässä mielessä se on enemmän Leprousia kuin kaksi edeltävää levyä. Ne keskittyivät hyvin paljon ilmaisuun, jota tarvitsin kertoakseni taistelustani masennukseni ja itseni etsimisen kanssa. Se oli tärkeä matka, jonka sain onneksi tehdä Leprousin tuella, mutta nyt meidän on taas aika loistaa yhdessä.
Loppu itsensä tukahduttamiselle
Yhdessä loistamisella on Melodies of Atonementilla useampia merkityksiä. Bändin soinnin ohella heti albumin ensimmäinen kappale tekee selväksi, että Solberg on siirtynyt itsetutkiskelussaan seuraavaan lukuun.
Melankolia ei ole kadonnut pirskahtelevista sävellyksistä mihinkään, mutta lasi on nyt vähintään puoliksi täynnä ja Solberg juhlistaa elämää ja selviytymistä eri tavalla kuin ennen.
– Elämäni tärkein oppitunti on ollut, että vaikka elän täällä Norjassa ja pohjoiseen etikettiimme kuuluu tunteiden vähäeleisyys, minun ei tarvitse enää asettaa itseäni siihen muottiin, hän toteaa.
– Olen dynaaminen ihminen. Tunteeni ovat yhtä vuoristorataa. Haluan ilmaista sen suoraan, myös musiikissani, enkä piilotella mitään puolta tunne-elämästäni. Uskon, että aika moni kykenee samastumaan tähän ajatukseen. Tiedän hirvittävän paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla tai kehtaa olla omia itsejään ja näyttää tunteitaan avoimesti.
Juuri ennen haastatteluhetkeä Leprous julkisti musiikkivideon kappaleesta Silently Walking Alone. Videon kommentteihin ilmestyi puolivakava letkautus siitä, miksei Solberg voisi kirjoittaa positiivisempia sanoituksia. Miksei kappaleen nimi voisi olla ennemmin Loudly Running Together.
– Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vastasin Youtube-kommenttiin, koska se huvitti minua kovasti, Solberg nauraa.
– Vastasin, että itse asiassa kirjoitan nykyään paljon positiivisemmin, mutta toisinaan ylikompensoin omaa ekstroverttiuttani antamalla ymmärtää, että olen sulkeutunut introvertti. Se oli tietenkin puoliksi vitsi, mutta aivan kuten kappaleen sanoituksessa, myös sen tittelissä ja tuossa kommentissa puhutaan oikeasti varsin positiivisista asioista.
– Kappale kertoo ensimmäisestä askeleesta, jonka otin saavuttaakseni onnen. Tarkoitan sitä, kun opettelin olemaan yksin. Sitä, kun harjoittelin olemaan itsekseni ajatusteni kanssa ilman, että koen pakokauhua pääni sisällä. Samaan tapaan jokainen levyn kappale kertoo askeleesta kohti onnentunnetta ja siitä, miten ihminen kyseenalaistaa itse itseään.
Solberg tarkentaa summaavansa levyllä paljon aiheita, joista hän kirjoitti erityisesti Pitfalls-albumilla – masennuksestaan ja siitä, miten vaikeaa oli olla masentunut, kun ei kokenut sen olevan osa ydinminäänsä.
– Tiedän, että musiikissa olisi uskottavinta vain velloa surussa, toivottomuudessa tai vähintään melankoliassa, mutta halusin kirjoittaa täysin avoimesti siitä, millaista on tuntea olevansa askel askeleelta enemmän elossa.
– Voin henkisesti paremmin kuin koskaan elämässäni. Tai oikeastaan olen palannut ennalleni. Olin nuorena erittäin avoin ja iloinen persoona, joka innostui kaikesta. Sain kuulla asiasta paljon, minua yritettiin hyssytellä ja lopulta intoni ammuttiin alas todella törkeästi, mikä sai minut sulkeutumaan kuoreeni. Se vahingoitti minua paljon.
– Juoksin traumojani ja epämukavia asioita karkuun niin kauan, että ne kasvoivat korkoa. Niin paljon, että niiden kohtaaminen oli viedä henkeni. Siksi haluan rohkaista tällä albumilla kaikkia olemaan oma itsensä eikä vain sanomaan, että he ovat sitä. Haluan, ettei kukaan tukahduta sitä, millaisia he ovat ja mitä elämässä tuntevat.
Solberg paljastaa arvostavansa onnea paljon enemmän nyt, kun hän on kokenut kaiken sen onnettomuuden, jonka kanssa eli kivuliaimpina aikoinaan.
– Kaiken avain on, ettei minua pelota enää se, että vanhat kummitukset palaavat riivaamaan minua. Kiitos vuosien terapian, meditaation ja itseni kanssa työskentelyn, minulla on nyt työkalut, joilla taistella niitä vastaan.
– Neuvoni onkin, että olitpa kuka tahansa, käy elämäsi aikana juttelemassa ammattilaisen kanssa. Älä ajattele sitä hävettävänä juttuna, äläkä myöskään liikaa rahaa. Kuuntele, mistä kirjoitamme Melodies of Atonement -albumilla. Albumi todellakin kertoo anteeksiannosta. Sovituksesta itsensä kanssa.
– Kyse ei ole siitä, että kaikki olisi aina valoa ja auringonpaistetta. Tosiasiassa olen oppinut vaalimaan melankoliaa. Toisinaan se voi olla jopa hyvä ystävä, joka antaa perspektiiviä elämään, kunhan uskaltaa kohdata pimeytensä.
Arvaamatonta kuin elämä
Suuret tunteet vaativat rinnalleen vielä suurempaa dynamiikkaa. Ei ole liioiteltua sanoa, että Melodies of Atonementilla Leprous soi niin raskaimmalla ja suurimmalla kuin minimalistisimmalla ja herkimmällä soundillaan.
– Rakastamme dynamiikalla leikittelyä. Tällä albumilla on hetkiä, jotka vaativat yllättäviä sovituksellisia täyskäännöksiä, koska kirjoitan elämän odottamattomista käänteistä ja siitä, miten ihminen pitää joskus elämää mustavalkoisena.
– Like a Sunken Ship -kappale alkaa lähestulkoon 90-luvun alun gangsta rapin groovella ja muuntautuu raskaammaksi kuin olemme olleet iäisyyksiin. Muistan, kun esittelin kappaletta muille tyypeille ja sanoin ennen sen soittamista, että tämä saattaa olla kappale, josta kukaan ei tule pitämään. Olin valmis ottamaan riskin, hah!
Nauravainen Solberg rakentaa aasinsillan siihen, että Leprouskin on sortunut joskus ylikuorruttamaan musiikkiaan. Nykyään bändi ei koe tarpeelliseksi näyttää kaikkien jäsenten kaikkia taitoja joka kappaleessa.
– Luulimme kykenevämme antamaan tilaa musiikille tai ottamaan tilaa itsellemme, mutta kun kuuntelen nyt varhaisimpia levyjämme, ne yrittävät olla vähän joka puolella ja me yritimme tunkea itsemme kaikkialle.
Laulaja-synisti innostuu vertaamaan tilannetta elokuviin ja tv-sarjoihin.
– Pari ensimmäistä levyämme olivat kuin Fast and Furiousia. Turboahdettuja kokonaisuuksia, joissa tapahtuu kaikkea koko ajan. Nyt musiikkimme muistuttaa enemmän Game of Thronesia. Jännitteitä rakennetaan maltilla ja pitkään, tai sitten hyökkäämme heti. Se on arvaamatonta kuin elämä itsessäänkin.
Julkaistu Infernossa 7/2024.