Turun Puutarhakatu on pitkä tie, varsinkin räntäsateessa. Se kulkee ohi goottilaistyylisen Mikaelinkirkon ja Port Arthurin kodikkaiden ja tyylikkäiden puutalokortteleiden. Sen varrelta löytyvät myös Svart Recordsin tilat.
Tänä aamuna toinen Svartin päämiehistä, Jarkko Pietarinen, keskittyy kiireisten paperitöiden tekoon. Tomi Pulkki puolestaan antautuu Infernon haastateltavaksi.
Kaikki alkoi Xysmasta. Vuonna 2009 Pietarinen ehdotti Pulkille pienen pöytälaatikkofirman perustamista turkulaisen kulttibändin Deluxe-albumin vinyylipainoksen tekoa varten. Pulkista ajatus oli hyvä. Häntä puolestaan kiinnosti Reverend Bizarren vieminen vinyylille.
– Sitten me taidettiin perustaa se firma, Pulkki sanoo. – Me käytiin hakemassa viisinumeroinen laina, ja pankissa kysyttiin, että oletteko te pojat tosissanne.
Oikeastaan se oli hyvä kysymys. Pietarisella ja Pulkilla ei ollut aiempaa kokemusta levyjen julkaisemisesta. Musiikillista asiantuntemusta ja intohimoa kuitenkin oli. Laadukkaat vinyylilaitokset ja obskuuri musiikki kiehtoivat kumpaakin keräilijäluonnetta.
Niin se alkoi. Deluxe-vinyylikin tehtiin lopulta, mutta se ei ollut Svartin ensimmäinen eikä kahdeksaskymmenes julkaisu. Kun Svart lähestyi Spinefarmia ostaakseen ensimmäisen julkaisulisenssinsä, Pulkki ja Pietarinen saivat kuulla, että niitä oli saatavilla enemmänkin.
Svart alkoi panostaa tasokkaisiin uudelleenjulkaisuihin. Ja sitten ”se mopedi lähti käsistä”, kuten Pulkki sanoo.
– Vaikka Spine oli jo silloin suuren Universalin omistuksessa, siellä oli edelleen rento meininki. Se oli erinomainen ensimmäinen yhteistyökumppani ja otti Svartin heti vakavasti. Ei monikaan senkokoinen yhtiö olisi jaksanut kuunnella kahden turkulaisen hiihtäjän selityksiä.
Kun Svart oli julkaissut muutaman levyn, pöytälaatikko kävi ahtaaksi. Yhtiö vuokrasi toimitiloikseen pienen kellarinnurkan. Julkaisutahti oli niin rivakka, että vuotta myöhemmin varastotilaa tarvittiin enemmän. Oli muutettava isompiin tiloihin.
– Meillä molemmilla oli silti aika pitkään muitakin töitä. Alussa me puhuttiin itsekin niin kuin pankissa oli sanottu, että ”ei tästä pojat mitään tule, menkää oikeisiin töihin”. Silti tässä vielä sinnitellään.
Eikä pelkästään sinnitellä. Svart ei ole kultakaivos, mutta siitä on tullut globaalisti arvostettu ja merkittävä levy-yhtiö, joka julkaisee sekä vanhaa että uutta musiikkia.
Muovin ylösnousemus
Svartilla työskentelevä Kerttu Vauras esittelee Svartin varastotilat. Ruskeista pahvilaatikoista ja äänitteitä notkuvista hyllyistä rakennetun labyrintin uumenissa voi vain todeta, että vinyyli toden totta on jälleen kuvioissa.
Jos vinyylialbumi osaisi puhua, se voisi hyvällä omallatunnolla viljellä kliseetä ”elämäni on ollut yhtä vuoristorataa”. Vinyyli on myynyt tähtitieteellisesti ja kaadettu cd:n tieltä niin rajusti, että se ehdittiin jo julistaa kuolleeksi. 2010-luvun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mitä digitalisoitunut maailma ei osannut odottaa. Alkoi vinyylibuumi.
Pulkki sanoo, että vinyylin uusi tuleminen oli Svartillekin yllätys.
– Me ei mietitty mitään buumeja, kun Svart perustettiin, mutta pian alalla alkoi näkyä liikehdintää. Esimerkiksi Peacevilleltä me saatiin oikeudet vain puoleen niistä levyistä, jotka oltaisiin haluttu julkaista. Joku siellä keksi kesken neuvottelujen, että vinyyli tulee takaisin.
Myös isot yhtiöt heräsivät huomaamaan vinyylin paluun. Kun myyntiluvut nousivat, moneen kansainväliseen toimijaan iski vauhtisokeus.
– Ne alkoivat julkaista vinyylillä melkein mitä tahansa. Monet levyt jäivät kauppoihin makaamaan. Siitä on nyt palattu vähän varovaisempaan linjaan.
– Vinyylibuumi on tavallaan näennäinen ilmiö. Myyntiluvut ovat moninkertaistuneet kymmenessä vuodessa, mutta kun kehitys lähti liikkeelle nollan tienoilta, ei siitä hirveän isoa lukua tule. Cd myy edelleen enemmän kuin vinyyli.
Siitä huolimatta nyt on cd:n vuoro kuulla kuolinjulistuksensa. Sitä ei kuitenkaan listi vinyyli vaan internet. Vinyylilevyt ovat niche-tuotteita, joita painetaan nyt enemmän kuin aikoihin.
Mustasta muovimassasta voi erottua vain laadulla, ja juuri siihen Svart on pyrkinyt satsaamaan. Yhtiön julkaisutyyli kumpuaa Pulkin ja Pietarisen keräilijätaustasta.
– Me kammoksutaan sellaista toimintaa, johon eräät nimeltä mainitsemattomat ulkomaiset yhtiöt ovat sortuneet. Ne panevat julkaisuja ulos yhdellä ja samalla sapluunalla, tekevät vinyylimasterin cd:stä ja suurentavat cd:n kannet Photoshopilla.
– Levyn ostajan on saatava rahalla muutakin kuin vinyylilevy. Julkaisun pitää olla äänenlaadullisesti ja kansien puolesta kunnossa. Materiaalin on oltava mahdollisimman laadukasta.
Ajatuksesta levyksi
Pietarisen ja Pulkin lisäksi Svartilla on kaksi työntekijää hoitamassa käytännön logistiikkaa. Firman perustajien työnjako on sellainen, että Pietarinen hoitaa toimistohommat ja Pulkki julkisivun.
– Jarkko vie paperit kirjanpitäjälle ja maksaa laskut. Minä kirjoitan lehdistötiedotteet ja hoidan levyt maailmalle sovittuun aikaan. Jos meitä halutaan haastatella, minä olen useammin äänessä, Pulkki kertoo.
Kunkin julkaisuprojektin koordinoi se, jota kyseinen materiaali kiinnostaa enemmän. Erimielisyyksiä ei juuri ole.
– Me ollaan opittu olemaan tekemättä kaupallisia itsemurhia. Kummallakin on veto-oikeus, eli jos toinen ei halua, niin sitten ei julkaista. Tietenkin meillä on jotain julkaisuja, joista jompikumpi ei piittaa. Itse en ole jaksanut kuunnella kaikkia Jarkon doomjuttuja, eikä Jarkko varmaankaan ole kuunnellut joitain omituisia jazzlevyjäni.
Uudelleenjulkaisun tie kauniista ajatuksesta äänilevyksi menee suurin piirtein näin: Hankitaan oikeudet julkaisuun ja tarvittavat äänimateriaalit. Hankitaan kansimateriaalit ja uutta sisältöä niihin ja palkataan graafikko tekemään kannet. Teetetään vinyylimasteri. Pannaan ääni ja kuva pakettiin ja lähetetään ne painettavaksi. Markkinoidaan ja tiedotetaan. Toivotaan, että levyt tulevat painosta ajoissa.
Yleensä ne eivät tule.
– Vinyylibuumin negatiivinen puoli on, että kaikkien tehtaiden kaikilla tuotantolinjoilla on jatkuvasti ruuhkaa. Varsinkin Record Store Dayn alla tehtaiden kanssa toimiminen on yhtä helvettiä. Normaali 4–6 viikon odotusaika venyy silloin 10–15 viikkoon. Tänä vuonna kesäkuun julkaisuja piti laittaa painoon maaliskuussa. Aikaisemmin kuin koskaan ennen.
Tahdin salaisuus
Svartin ensimmäinen julkaisu, vinyylipainos Calliston Providencestä ilmestyi aika tarkalleen kuusi vuotta sitten. Tämän haastattelun aikaan käyttöön otettiin kataloginumero 392. Se tekee useita julkaisuja per kuukausi. Svart tuntuu satsaavan sekä laatuun että määrään.
– Monet ihmettelevät tätä julkaisutahtia, Pulkki sanoo. – Mutta jotta tätä toimintaa voi pyörittää työkseen, pitää olla tarjolla laaja katalogi.
Vinyylilevyjen valmistus on kallista ja niitä myydään niin vähän, että mikäli Svart julkaisisi vain muutaman levyn vuodessa, sillä ei eläisi.
– Kyllähän joku meidän levy saattaa yhtäkkiä myydäkin 1 500 kappaletta, mutta pääsääntöisesti myynti on noin viidensadan tienoilla. Siksi pitää tehdä kolmesta viiteen julkaisua kuussa ja pitää vanhemmat julkaisut liikkeellä.
– Taloudellista puolta ei kannata miettiä liikaa. Se, että asiat alkavat tapahtua, vaatii usein mielipuolista halua ottaa riskejä.
Mitä sitten kannattaa julkaista? Svartin kokemuksen mukaan kaikenlaista diggarimusiikkia, jolla on omistautunut kuulijakunta. Siis sellaisia levyjä, joita ei pyöritellä päivittäisten askareiden taustalla vaan joiden kuuntelu vaatii harrastuneisuutta.
– Kaikenlainen 1960–70-lukujen tavara melkein missä tahansa genressä toimii. Folk, jazz, punk ja metalli, varsinkin undergroundimpi ja vaihtoehtoisempi metalli.
Svartille saapuu poikkeuksellinen lähetys: lavallinen kirjoja. Muun muassa Mayhemille ja Hexvesselle kuvituksia tehneen romanialaisen taiteilijan Costin Chioreanun taidekirja on tullut painosta.
Chioreanun teoksen lisäksi Svart on julkaissut Isten-fanzinen jutuista kootun antologian. Kirjat ovat Svartille ainakin toistaiseksi poikkeuksia julkaisusäännöistä.
– Jos jotain kiinnostavaa kirjallisuutta tulee vastaan, voidaan julkaista. Mutta on siinä ihan tarpeeksi ihmettelemistä, kun julkaistaan 80 levyä per vuosi.
Vaikka aiheesta ”äänilevybisneksen tulevaisuus” on käyty lukemattomia toiveikkaita paneelikeskusteluja, se on edelleen huolestuttavasti hämärän peitossa. Svart kuitenkin tietää jotakin tulevaisuudestaan. Sillä on sopimukset kolmestasadasta uudesta nimekkeestä.
– 1960–70-lukujen kotimaisissa julkaisuissa on vielä monissa eri genreissä jäljellä tavaraa, jolla on relevanssia ulkomaillakin.
– Tokihan jotain Paroni Paakkunaisen freejazzia menee kaupaksi vain rajallisia määriä. Mutta ei sitä tarvitsekaan mennä meidän koneistolla enempää, koska me hoidetaan edelleen melkein kaikki asiat itse.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa #126 (4/2015).