Kitarasankari Zakk Wylde makasi viisi vuotta sitten sairaalassa. Veritulppa pakotti perumaan keikat ja selvittämään pään. Nyt tahti on jälleen kova, mutta ilman viinaa. Black Label Societyn uuden levyn nimi on Catacombs of the Black Vatican.
Hartwall Areenan pihalla näkyy yhteensä kolme ihmistä. Metal All Stars -hölmöily ei näemmä kiinnosta juuri ketään, olkoonkin, että ovet avautuvat vasta kolmen vartin päästä.
Onko se nyt mikään ihme? Kiertueen koko tuotanto, tiedotus ja toteutus hoidettiin hämmentävän rajusti päin seinää. Kova nimi toisensa jälkeen putosi esiintyjälistalta, eikä tällainen tähtien laulu- ja leikkitapahtuma ole järin briljantti idea yleensäkään.
Toivon sydämestäni, että yleisö saa rahoilleen vastinetta. Itse en aio jäädä masentumaan konsertin ajaksi, vaan olen paikalla haastattelemassa Zakk Wyldea, yhtä harvoista, joka täyttää kiertueotsikon tähti-sanan tunnusmerkit.
Kun odottelen vuoroani, toinen täysverinen tähti haahuilee käytävällä. Max Cavalera kuuntelee iPhonellaan musiikkia, pysähtyy hetkeksi jauhamaan paskaa ja kehuu, että tämä Lost Society se vasta on kovaa rässiä. Näin on.
Wylde kutsuu minut sisään ja ottaa halausotteen. Äijähalaus. Ymmärrän eleen ystävien kesken mutta ventovieraiden välillä se tuntuu omituiselta. Ehkä olen liian suomalainen.
Kitaristi on hiukan väsynyt, mutta muuten entisensä. Suu käy koko ajan, eikä hän oikeastaan vastaa kysymyksiin vaan hölisee mitä sylki suuhun tuo. Lähes jokainen lause loppuu maneerinomaisesti ”you know what I mean”.
– Tien päällä pitää keskittyä esiintymiseen. Totta kai siinä soittelee skaaloja ja treenailee, mutta ei biisinteosta tule mitään. Sitä varten pitää panna biisintekohattu päähän, mies luonnehtii.
Sen jälkeen hän vertaa itseään Stephen Kingiin. Hän muistaa Kingin esikoisromaanin Carrien (1974) oikein, mutta väittää kirkkain silmin, että sama mies kirjoitti myös Tappajahain (Jaws, Peter Benchley, 1974) ja Manaajan (The Exorcist, William Peter Blatty, 1971) alkuperäiskirjat.
Pointti tulee kyllä selväksi.
– Jokaista niitä teosta varten on pitänyt keskittyä ja ajatella, että nyt teen nimenomaan tämän enkä mitään muuta.
Biisien muovausta
Catacombs of the Black Vatican on jatkoa neljän vuoden takaiselle The Order of the Blackille. Mitään kovin suuria yllätyksiä se ei tarjoile. BLS ei tosin ole aiemminkaan ollut mikään maailman uusiutumisvoimaisin yhtye.
– Kirjoitin biisit 25 päivässä. En todellakaan tehnyt riffejä varastoon neljää vuotta. Kun tulin kotiin kiertueelta, vaimo sanoi, että sinulla on nyt neljä viikkoa aikaa. Ainoat valmiit biisit olivat Angel of Mercy ja Shades of Gray, Wylde kertoo.
”Black Vatican” ei ole mikään metafyysinen uskonnollinen viittaus, vaan Wylden kotistudion nimi.
– Minä olen katolilainen, joten Vatikaani on minulle henkisen elämän keskus maan päällä. Bändin Vatikaani on studio! Musta Vatikaani tuntui hyvältä nimeltä, ja lisäksi maalasin paikan mustaksi, heh heh. Katakombit puolestaan ovat biisejä. Näin suuri nero minä olen, hän hohottaa.
Black Label Society on aina kuulostanut varsin jamipohjaiselta, ei liikaa mietityltä musiikilta. Tekotapa ruokkii tällaista fiilistä.
Kun bändi sulkeutuu tekemään biisejä, he yksinkertaisesti soittavat ja jamittelevat juttuja. Riffejä ja ideoita pallotellaan, kunnes kappaleessa on jonkinlainen rakenne. Vaikutteitakin haetaan.
– Saatamme soittaa vaikka Led Zeppelinin Black Dogia, Wylde sanoo.
Kun biisissä alkaa olla lihaa luiden ympärillä, se äänitetään talteen. Ja ei muuta kuin uutta riffiä kehiin.
– Rakastan sitä, kun kappale muovautuu ja herää eloon. Kun kirjoitusurakka on ohi, tulee aika tyhjä olo. Täytyy ladata akkuja, olla rauhassa.
Wylde on yhtyeensä ehdoton johtaja, mikä ei liene yllätys kenellekään.
– Minä olen vähän kuin Salvador Dalí. Maalaan mielelläni tauluja, mutta tykkään myös kehystämisestä! Kyllä minä muidenkin ideoita kuuntelen, mutta minun tapani on ajatella aina kokonaisuutta. Kirjoitan samalla tavalla kuin Neil Young, alusta loppuun.
Vinkuu ja vinkuu
Wylden ego ei vaikuta olevan pienimmästä päästä. Mahtipontiset vertaukset tippuvat miehen suusta tuosta vain, ilman ironiaa.
Toisaalta ei ole ihme, että Wylde pitää itseään kovana jätkänä. Hän aloitti Ozzyn bändissä 19-vuotiaana ja on nyt 47. Kohta tulee 30 vuotta päätoimista kitaransoittoa tauluun, ja edelleen hän on kestomenestyjä kaiken maailman kitaralehtien greatest player -äänestyksissä.
– Kaverini aina aukovat minulle päätään, että kaikki hyvät soittajat ovat jo kuolleet. Minä kuulemma voitan, koska olen viimeinen, joka on edelleen elossa!
Mies myöntää, että äänestysmenestys mairittelee. Tärkeämpää on silti itse soittaminen. Sitä Wylde rakastaa yhä.
– Harjoittelen joka päivä. Vedän skaaloja läpi ja kokeilen uusia juttuja. Pyrin aina siihen, mihin parhaat kitaristit ovat päässeet, eli että kitarasoolo olisi biisi biisin sisällä. Randy Rhoads osasi sen. Jimmy Page osaa sen taatusti edelleen!
Wylde tunnetaan pinch harmonic -vingutuksista eli kotoisammin plektran ja sormen yhteispelillä synnyttämistä huiluäänistä. Niitä hän viljelee soitossaan viljelemästä päästyäänkin, aina hulluuteen asti. Monet kitaristit puhuvat usein pelkästään ”wyldeistä” kun tarkoittavat tätä tehokeinoa.
– On tietenkin siistiä huomata, että nuoret soittajat ovat kuunnelleet minua ja omaksuneet sieltä juttuja. Ihan samaahan minäkin olen tehnyt, kun olen kuunnellut vaikka Led Zeppeliniä, mies kuittaa.
Pitäisi varmaan ottaa aikaa, montako sekuntia kitaramaestron vastaukset kestävät ennen kuin hän mainitsee Led Zeppelinin, Black Sabbathin, Randy Rhoadsin tai Neil Youngin. Innokkuus jatkuvaan namedroppailuun on kova.
Hämmentävä uskonto
Zakk Wylde joutui veritulpan takia sairaalaan vuonna 2009. Ongelma oli sen verran paha, että hänen pitää yhä syödä lääkkeitä. Eikä hän saa juoda alkoholia, pisaraakaan. Wylde ei kuitenkaan liity siihen kuoroon, joka julistaa selväpäisen elämän ihanuutta. Tuntuu oikeastaan oudolta, miten kaihoisasti hän puhuu ajoista, jolloin saattoi vielä juoda.
– Silloin kun vielä ryyppäsimme, kaljaa tuli välillä juotua kuin vettä. Mutta ei siitä silloin tullut edes humalaan… Jos joskus vedimme kännit, se oli vasta keikan jälkeen. Emme ole koskaan pilanneet hommia ryyppäämisen takia.
Mies arvelee, että on saanut ”tälle elämälle tarpeeksi alkoholia”. Tästä huolimatta kaljanjuonti taisi muodostua niin isoksi osaksi hänen identiteettiään, että erossa oleminen on yhä vähän vaikea paikka.
– Ei se kännien vetäminen ollut minulle tärkeää. Juomiseni oli aina sosiaalista, ja kuten sanoin, emme me edes vetäneet yleensä kännejä. Tykkäsin käydä kaljalla kavereiden kanssa, tai istua viikonloppuiltaa kotona vaimon kanssa ja juoda muutama. Tai istuskella keikkabussissa yöllä ja kuunnella Neil Youngia tölkki kourassa.
Samaa hän tekee toki yhä, mutta ilman kaljaa.
– Se auttoi ehkä rentoutumaan, Wylde arvelee.
Palataan vielä Metal All Stars -tunnelmiin. Wylde ei suostu sanomaan kiertueesta mitään pahaa, vaikka syytä varmasti olisi. Ehkä hän arvelee, että on parempi olla haukkumatta koko hommaa jollekin suomalaiselle hevilehdelle.
– Tämä on ollut siistiä! Hyvä idea. Olen tien päällä hyvien kavereiden kanssa ja saan soittaa suosikkibiisejäni. On ollut mukavaa soittaa jotain muuta kuin Black Label Societya.
Wylde on keskittynyt omassa slotissaan lähinnä Black Sabbathin materiaaliin.
Kitaristin pääbändi palaa Suomeen heinäkuun alussa, jolloin se nähdään Helsingissä ja Tampereella. Wylde lupaa kunnon show’n. On se varmaan parempi kuin Metal All Stars.
– Black Label on uskonto. Hyvin hämmentävä uskonto, jossa kukaan ei tiedä missä mennään. Mutta kaikilla on hauskaa!
Haastattelu julkaistu alun perin Infernossa 4/2014.
Black Label Society (USA)
Su 6.7.2014 Tampere, Klubi, liput 42,50 € Tiketistä
Ma 7.7.2014 Helsinki, The Circus, liput 43,50 € Lippupalvelusta