Mariusz Duda on luotsannut Riversidea kuluneen parinkymmenen vuoden aikana progressiivisen musiikin monille laidoille. Samalla hän on paljastanut luovuutensa hauraamman puolen Lunatic Soul -projektissaan.
Jo jälkimmäisen uuden Fractured-albumin ensimmäiset sävelet paljastavat, että albumilla liikutaan ihmismielen ristiriitaisissa ääripäissä. Levy vaikuttaa käsittelevän sitä, mitä mielessämme velloo syvien kriisien jälkeen.
Näin onkin. Keväällä 2016 Mariuszin hyvä ystävä, Riverside-kitaristi Piotr Grudzinski, menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. Mariuszin ujohkon oloinen puheääni muuttuu yhä hauraammaksi, kun hän kertoo tapahtuneen olleen vasta alkua.
– Näin jälkikäteen voin vain arvailla, miten selvisin elossa koko viime vuodesta, Mariusz huokaisee.
– Luulin olevani pohjalla, kun pitkäaikaisimpiin ja luotetuimpiin ystäviini lukeutunut Piotr menehtyi. Se oli musertava menetys. Minusta tuntui jo tuolloin, että osa minusta kuoli samalla kertaa. Vain muutama kuukausi tämän jälkeen myös isäni kuoli odottamattomasti. Seuraavan puolen vuoden aikana kävin läpi todella tuskallisen avioeron. Sen käsittelyn aikana toinen erittäin tärkeä ystäväni sairastui vakavasti.
– Olin täysin sirpaleina. Tunsin aika nopeasti, että minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko tuhoutua kaiken tämän alle tai lukittautua studiooni ja purkaa ajatukseni ja tunteeni musiikkiin. Minun oli tehtävä jotain sellaista, jonka kautta kykenisin käsittelemään tätä kaikkea, ja samalla siitä voisi olla joskus apua myös jollekin toiselle.
– En kuitenkaan halunnut heijastella näitä kokemuksia suoraan. Kuoleman ja menetyksen sijaan halusin käsitellä toipumista, selviytymistä ja uudelleen eloon heräämistä.
Sirpaleiden keräilyä
Synkän ajanjakson jälkeen julkaistulla Fractured-albumilla Mariusz löysi takaisin juurilleen ja matkasi kohti melankolisen musiikin elektronisempia maisemia.
– Halusin alusta alkaen Lunatic Soulin eroavan Riversidesta niin paljon kuin suinkin mahdollista, hän sanoo.
– Aluksi tämä tarkoitti orgaanisempaa ja itämaisempaa akustista musiikkia. Vähemmän raskaita massoja ja enemmän Dead Can Danceä ja folkahtavuutta. Halusin tavoittaa henkisemmän yhteyden sisimpäni tutkimattomiin syvyyksiin.
– Nyt huomasin, että minulle tyypillinen rauhallinen melankolia sopii odottamattomilla tavoilla myös elektroniseen musiikkiin. Se on väijynyt aina taustalla Riversidessa ja varsinkin viimeisimmillä Lunatic Soul -albumeilla, mutta nyt päästin tämän uinuneen pedon täysin valloilleen.
Mariusz nimeää kourallisen itselleen merkittäviä elektronisemman musiikin nimiä, kuten Massive Attackin, Depeche Moden, David Sylvianin ja Peter Gabrielin, mutta toteaa irtaantuneensa heidän töistään jo varhain.
– Olen aina ollut luova ihminen, joka ei pyri toistamaan tieten tahtoen kenenkään muun luovuutta, muttei myöskään peittele näitä jälkiä musiikissaan. Kaiken on tapahduttava luonnollisesti. Tapauksessani luonnollisuus on tarkoittanut sitä, että oma ääneni on syntynyt vuosien varrella, osien summana.
– Elektronisessa musiikissa minua on viehättänyt eräänlaisen yksinäisyyden mahdollisuudet. Riverside on aina ollut rockbändi. Siinä on etunsa, mutta myös rajoitteensa. Lunatic Soulilla taas ei ole koskaan ollut minkäänlaisia esteitä. Mainitsemani artistit ovat kuin tämän luovan ajatusmaailman sukulaisia.
Melankolia voimavarana
Sekä Lunatic Soulin että Riversiden pohjavire on aina ollut runsaista toivonkipinöistä huolimatta varsin melankolinen.
– Olen aina ollut melankolinen ihminen. Tarkoitan nyt voimakasta tunne-elämää ja vahvojen tunnesiteiden luomista. Sen ansiosta tunnen aina kaiken todella voimakkaasti ja koen paljon ikäväntunnetta, menetyksen pelkoa, haikeutta ja kaikkia niitä tunteita, jotka mielletään usein negatiivisiksi.
– En silti koe sieluni olevan pikimusta tai pimeyteen kietoutunut. Saatan vajota helposti synkkyyteen, mutta löydän sieltä usein vastauksen kysymyksiini. Koen matkan mielen synkimmistä kiemuroista kohti valoa jo itsessään yhdeksi ihmiselämän tärkeimmistä ulottuvuuksista.
– Tajuan totta kai sen ironian, että elämän nyrjähtäneimmät ja synkimmät puolet synnyttävät useimmiten kaikkein elinvoimaisinta musiikkia. Se on aika paradoksaalista. En toivo kokevani mitään tällaista enää ikinä, mutta ainakin kaikki tämä kuolema synnytti jotain… kuolematonta.
Mariusz myöntää ymmärtävänsä, minkä takia hänen peittelemättömästi kirjoittamansa musiikki vetoaa ihmisiin.
– Voi olla, että juuri tämän taipumuksen vuoksi olen aina kirjoittanut musiikkia uniin, painajaisiin, mielisairauteen, kuolemaan ja itsemurhaan liittyen. Se on tapani käsitellä kaikkia näitä asioita.
– Kun säveltää tällaista musiikkia melankolisena ja yksinäisenä ihmisenä, se musiikki on ensin paras ystävä. Kun joku muu kuuntelee sitä, hän saattaa saada siitä itselleen parhaan ystävän. Luovilla asioilla on tapana kiertää tällä tavalla. Siksi olen pyrkinyt siihen, että musiikkini on aitoa. Vain siten joku muukin voi samastua siihen.
Riverside.
Halusi sen myöntää tai ei, ihmisen sisin juontaa kunkin elämän alusta. Mariusz toteaa olevansa asian kanssa täysin sinut ja kertoo pohdiskelleensa asiaa viime vuosina tavallista enemmän.
– Kasvoin lapsuuteni Puolassa aikana, jolloin mikään täällä ei ollut itsestään selvää. 80-luvun maailmankuvan, kommunismin ja varattomuutemme takia minun oli opittava jo varhain pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.
– Elin silti aina hyvässä perheessä, ja arvostimme sitä, mitä meillä oli. Perheeni ei joutunut taistelemaan selviytymisensä eteen verissäpäin, eikä kotonani täten altistuttu elämän laitapuolille juopottelun ja synkkyydessä rypemisen tavoin. Tiettyjen rajoitteiden takia ymmärsimme kuitenkin elämän arvon tuolloin paljon paremmin.
– Muistutan itseäni siitä päivittäin. Siitä, että aikoinaan kaikki ei ollut saatavillani näin helposti. Pyrin arvostamaan pienimpiäkin onnenaiheita. Tässä mielessä koen edelleen voimakasta yhteyttä siihen 80-luvulla eläneeseen Mariusziin, joka ihasteli maailman pieniä yksityiskohtia kaiken sen karuuden keskellä. Kääntöpuolenaan se toi elämääni paljon yksinäisyyttä ja runsaasti kurkistuksia ihmisyyden synkille puolille. Pidin todella paljon yksin olemisesta. Yksinäisyys opetti minulle paljon nöyryyttä.
Tämän todettuaan Mariusz hiljenee hetkeksi ja jatkaa sitten yllättäen kepeyttä äänessään.
– Toinen puoli minusta on aina perustunut mustalle huumorille, minkä ansiosta tarkastelen usein itseäni kaukaa ulkoapäin. Osaan nauraa itselleni, vaikka elämäni olisi juuri sillä hetkellä tulikivenkatkuista. Saattaa olla, että tällä on jotain tekemistä Monty Python -fanitukseni kanssa, Mariusz naurahtaa.
Tarinoita äänin
Mariusz kertoo, että hän tapasi karata jo nuorena ympäröivältä maailmalta oman mielikuvituksensa uumeniin.
– Olen aina pitänyt tarinoiden kertomisesta. Jo lapsena piirsin omia sarjakuva-albumeita. Tein niitä aina ilman käsikirjoitusta. Halusin luoda tarinoita niin, etten tiennyt itsekään, mitä tekeleessäni tulee seuraavaksi tapahtumaan. Tämä sopii aika hyvin yhteen musiikkini kanssa, vai mitä?
– Luulen tämän johtuneen siitä, etten omistanut juuri mitään. Emme olleet kovin varakkaita. En voinut mennä noin vain kauppaan ja ostaa kaikkea. Minulla ei ollut edes Legoja. Siksi tein kaiken itse.
Mariusz jatkaa toteamalla, että tarinankerronta on myös hänen musiikkinsa ydin.
– En ole koskaan suhtautunut musiikkiin vain osina ja ääninä. Kappaleet ovat tarinoita. Kasvoin instrumentaalisen musiikin parissa. Olipa kyseessä Vangelisis tai vaikka Mike Oldfield, he sytyttivät mielikuvitukseni eloon jopa elokuvia kiivaammin. Instrumentaalimusiikki oli minulle kuin ääretön elokuva ilman ennalta määrättyä kuvaa.
– Kun sitten myöhemmin sain ensimmäiset koskettimeni, aloin luoda mielikuvitusmatkoja musiikkini kautta. Ymmärsin nopeasti avanneeni kokonaan uudet ovet mieleni syvyyksiin. Jo tässä vaiheessa aloin suunnitella kokonaisia albumeita. Ennen kuin kirjoitin nuottiakaan musiikkia, piirsin albumeille valmiit kannet, kirjoitin kappalelistat ja määrittelin jopa kappaleiden pituudet!
Instrumenttien summa
Juuri tarinankerronta johti vuosien vieriessä siihen, että Mariusz tarttui eri instrumentteihin yksi toisensa perään. Laulaa hän alkoi välittömästi sen jälkeen, kun oli saanut ensimmäiset soittimensa.
– Aluksi en osannut edes kuvitella tilannetta, jossa olisin koonnut ympärilleni muita kotikaupunkini nuoria ja tehnyt musiikkiani heidän kanssaan. Halusin kirjoittaa omia tarinoitani täysin omaehtoisesti, Mariusz kertoo.
– Kun sain ensimmäiset koskettimeni ja sekvensserini, ymmärsin nopeasti, että voin soittaa ensin konerummut, lisätä bassot, soittaa mukaan oikeat kitarat ja laulaakin vielä kaiken päälle. Tästä oli valtava etu myöhemmin, kun aloin luoda albumeita muiden kanssa. Vaikka en ole koskaan ollut maailman paras kitaristi tai laulaja, kehitin jo varhain ymmärryksen näiden instrumenttien suhteen.
– Minulta on kysytty usein, miksi minusta tuli juuri basisti. Tosiasiahan on, etten koe olevani sellainen! Kun perustimme bändejä ja sittemmin Riversiden, basso oli usein se ainoa vapaa soitin. Se onkin ollut ujolle itselleni ennemmin eräänlainen tuki ja turva lavalla, ei niinkään se yksi ja ainoa instrumenttini.
Vuosien varrella Mariuszia on ylistetty kerta toisensa jälkeen yhdeksi nykyprogen parhaista laulajista. Tämän todettuani Mariuszin vaatimattomampi puoli paljastaa jälleen itsensä.
– En ole koskaan osannut kutsua itseäni laulajaksi. Halusin totta kai tulkita tarinoita sanoitusteni takana, mutta tarkoitukseni oli aina olla osa musiikkia ja sen harmoniaa. En koskaan pitänyt varsinkaan heavy metalin tavasta nostaa laulajat itsearvoisesti kaiken muun yläpuolelle.
– Totta puhuakseni olen alkanut ymmärtää ääntäni vasta viime aikoina. Palasimme 30 keikan kiertueelta, kun olin aikeissa äänittää Fracturediä. Ennen tämä olisi ollut tuhoon tuomittua. Aina ennen ääneni ihan maassa päiviä tai jopa viikkoja kymmenien keikkojen jälkeen.
– Nyt nöyrryin laulutunneille. Opin viimein, miten avata ääneni, kuinka ylläpitää sitä ja harjoittaa itseäni teknisesti kelvolliseksi laulajaksi. Itsepäisyydestäni ja halustani selvitä yksin on siis ollut minulle myös haittaa, Mariusz nauraa.
Luotto luovuuteen
Vasta bänditoiminta mursi Mariuszin elämää ja musiikkia määrittänyttä yksinäisyyden kaavaa. Mariusz myöntää kuitenkin, että hänen luovuutensa on määrittänyt myös Riversiden tekemisiä.
– Riverside on ollut aina enemmän bändi kuin mikään muu, missä olen ollut osallisena. Jos olen kuitenkin täysin rehellinen, tämä ei tarkoita, että olisin päästänyt langoista irti. Päinvastoin.
– Tosiasia on, että myös Riverside on edennyt hyvin pitkälti minun mieleni mukaan. En silti koe olevani jonkinlainen itsekäs tyranni, joka on alistanut kaikki muut valtansa alle. Emme ole koskaan riidelleet Riversidessa, ja toisinaan olen saanut hämmentyä, miten hyvin mielijohteeni on otettu vastaan.
– Kyse on siitä, että olen aina ollut se musiikin kannalta uteliain tyyppi bändissä. Tämä on tarkoittanut, että tyylimme on muuttunut radikaalisti jopa peräkkäisillä albumeilla sen sijaan, että olisimme tehneet aina uuden Second Life Syndromen tai Anno Domini High Definitionin.
– Muut Riversiden jäsenet ovat pitäneet ajatuksesta tehdä aina jotain erilaista. Minut on ylipuhuttu kerta toisensa jälkeen esittelemään näkemykseni sellaisenaan, ja vaikka olen saattanut olla jonkin asian suhteen todella epävarma, muu bändi on rohkaissut meitä etenemään valitsemallani tiellä.
Riversiden musiikki on kulkenut pitkän matkan 70-lukulaisesta progeleijailusta aggressiivisemman metallisuuden kautta unenomaiseen mielenrauhaan. Silti Mariusz kokee orgaanisen Lunatic Soulin syntymän olleen hänelle elintärkeää.
– Hyväksyin sen tosiasian, että bändissä, tietyn otsikon alla, on olemassa määrittelemättömiä rajoja, miten pitkälle musiikin ääripäitä voi venyttää toisistaan, Mariusz toteaa.
– Voisin aina kutsua sitä monipuolisuudeksi, mutta huomasin jossain vaiheessa, että kaikki musiikilliset ääripäät eivät juttele täysin toistensa kanssa. Aloin tehdä kompromisseja ja huomasin, ettei se tee musiikille yhtään sen parempaa kuin ääripäiden pitelemätön vallattomuuskaan.
– Siksi Lunatic Soul syntyi. Huomasin luomusteni ääripäiden etääntyneen niin kauas toisistaan, että ainoa oikea ratkaisu oli antaa näiden maailmojen erottua lopullisesti. Lunatic Soulissa olen vastuussa ainoastaan omille tarinoilleni, ja Riverside saa jatkossakin luvan edustaa sitä rockimpaa puolta elämästäni.
Kiitollinen elämästä
Mariusz palaa lähitulevaisuutta peilaillessaan surullisten tapahtumien myönteisiin seurauksiin.
– Uudella Lunatic Soul -albumilla on kappale nimeltä Battlefield, jolla laulan siitä, kuinka minusta on tullut mies, joka seisoo pojan haudalla. Koen siis viimeinkin aikuistuneeni ja varttuneeni mieheksi. Viattomuuden ja naiiviuden kuolema tapahtui ehkä vähän myöhemmin kuin monille, mutta olen nyt paljon itsevarmempi ja vahvempi kuin ennen.
– Nyt uskallan olla jopa ylpeä saavutuksistani. Se ei ole todellakaan ollut itsestään selvää. Jos joku tuli kymmenen vuotta sitten kehumaan musiikkiani, saatoin puolustautua välittömästi. Totesin tylysti, että oikeastaan nämä albumit eivät ole vielä lähelläkään todellista visiotani, ja tyrmäsin tekemiseni täysin.
Mariusz toteaa kypsymisen tarkoittavan sitä, että hän tietää Lunatic Soulin ja Riversiden elon jatkuvan vielä pitkään, vaikka varsinkin jälkimmäisen tie oli jo vähällä päättyä Piotrin kuolemaan.
– Fractured on herättänyt valtavan itseluottamuksen jatkaa tätä matkaa, ja uskon voivani puskea rajojani vielä kauemmas toisistaan. Koko tulevaisuuteni on pitkästä aikaa täynnä värikkäitä mahdollisuuksia.
– Riversiden kohdalla tiedän, että tulen säveltämään tulevan Skandinavian-kiertueen jälkeen uutta musiikkia ja pyrin tuomaan samaa itseluottamusta myös Riversideen. Edellinen albumimme kertoi kevyesti lapsekkaista muistoista ja raskas musiikki ei sopinut siihen, mutta nyt on aika palata rumankauniimman ilmaisun pariin.
Mariusz naurahtaa itseironisesti ja kertoo hymyillen ymmärtävänsä hyvin sen ristiriidan, joka syntyy hänen puhuessaan vuorotellen hetkessä elämisestä ja tulevaisuuden tarkasta suunnittelemisesta.
– Olen nyt yli 40-vuotias, mitä tuntuu uskomattomalta sanoa ääneen. Olen alkanut hyväksynyt sen tosiasian, että kuolema tulee olemaan iso osa elämääni. Tulen menettämään yksi kerrallaan kaikki läheiseni, ellen sitten poistu tästä maailmasta ensin. Elän silti aivan kuin meillä kaikilla olisi edessä pitkä tulevaisuus.
– Meillä ihmisillä on tapana jäädä odottelemaan vielä parempia aikoja ja tapaamme myös tähdätä yhä suurempiin päämääriin, emmekä aina ymmärrä sitä, että ne kaikkein parhaimmat asiat tapahtuvat juuri nyt. Tämä on jotain sellaista, minkä olen ymmärtänyt vasta hiljattain. Nyt yritän olla kiitollinen juuri tästä hetkestä.
Julkaistu Infernossa 8/2017.