Nuoret kapinalliset – haastattelussa Suomeen saapuva Paradise Lost

Paradise Lostin matkalta ei puutu jyrkkiä nousuja tai laskuja. Tällä hetkellä metalli-innovaattori elää uransa toista kultakautta – yli neljännesvuosisata yhtyeen perustamisen jälkeen.

”Sadness lives after we die / The pains of life increased outright / Contempt and sins priorities / To crush good fortune to its knees”, Nick Holmes sylkee mikrofoniin paksun tukkansa alta. Kitaristit Gregor Mackintosh ja Aaron Aedy sekä basisti Steve Edmondson riehuvat solistin vieressä kuin viimeistä päivää, kun hieman kankeakätinen rumpali Matthew Archer antaa illalle tahdit. Paradise Lost on hurjassa vedossa.

Niskakipuja seuraavana päivänä poteva yleisö on yhtä kovassa iskussa. Estradin edessä pölisee valtava tukkameri, ja stagedaivaajia ei jaksa laskea kukaan. Se nyt vain on niin, että tämän paremmaksi metallikeikan tunnelma ei muutu.

On lokakuun loppupuoli vuonna 1992, ja tapahtumapaikkana toimii täyteen ammuttu Helsingin Lepakko. Loistavan Shades of God -albumin Euroopan-kiertueella oleva Paradise Lost on saapunut Suomeen ensimmäistä kertaa.

– Tuo alku-uran hurja nousukiito tuntuu jälkikäteen Paradise Lostin hienoimmalta aikakaudelta. En koskaan unohda ensimmäisten vuosien mahtavia tunnelmia, Mackintosh muistelee berliiniläisen pubin perukoilla maaliskuussa 2015.

– Olimme parikymppisiä kundeja pohjoisesta Englannista. Kun perustimme bändin 1988, emme olisi voineet kuvitellakaan soittavamme esimerkiksi Suomessa vain muutaman vuoden kuluttua. Emme todellakaan! Ymmärtääksesi minua täydellisesti sinun olisi pitänyt elää Länsi-Yorkshiressa 80-luvulla… Jos meillä oli huumoria, se oli pikimustaa, ja jos meillä oli toivoa… No, sitähän ei ollut.

Palataan vielä Lepakkoon. Paradise Lostin vierailu oli allekirjoittaneelle hyvin merkittävä myös siinä suhteessa, että keikkaa edeltäneenä iltapäivänä eteeni istahti Matthew Archer. Kyseessä oli ensimmäinen englanninkielinen face-to-face-haastatteluni, ja jutustelu olisi voinut sujua kevyemmissäkin merkeissä – rumpalin aksentti kun ei ollut aivan sieltä helpoimmasta päästä.

No, siitäkin tilanteesta selvittiin, vaikka haastattelun nostattama jännitys hälvenikin vasta tunteja myöhemmin.

Ei minkäänlaista stressiä

Näistä ajoista on nyt vierähtänyt 23 vuotta. Paradise Lost on edelleen kasassa, ja lienee turvallista sanoa, että yhtyeelle on ehtinyt tapahtua paljon enemmän kuin useimmille kollegoille.

– Kuten sanoin, bändin alkuajat olivat äärimmäisen nautinnollisia. Emme ottaneet minkäänlaista stressiä esimerkiksi siitä, että Matthew ei ollut mikään hyvä rumpali, Mackintosh sanoo.

– Ensimmäinen levymme Lost Paradise [1990] oli lähes silkkaa doomia, vaikka rakastimme myös Carcassin ja Napalm Deathin esittämää grindcorea. Arvaapa miksi? Mekin sävelsimme alkuaikoina myös grind-aihioita, mutta Matthew ei pystynyt soittamaan niitä tarpeeksi jämäkästi. Emme halunneet soittaa nopeasti väkisin, mutta kukin tyylillään. Niin, perustuiko Carcassin debyytti tiukkaan soittoon? Ei. Reek of Putrefaction oli silkkaa kaaosta, ja minä rakastin sitä juuri sellaisena. Minulle Carcass on yhtä kuin Reek of Putrefaction ja Symphonies of Sickness, vaikka ei heidän death metal -aikakaudessakaan ole mitään suurta vikaa.

Eikö Carcassin paluualbumi Surgical Steel tehnyt sinuun vaikutusta?

– Se on itse asiassa paljon odotuksia parempi. Kun kuulin levyn trailerin mahtavan riffiryppään, odotin suorastaan mestariteosta. Albumi ei sitten vakuuttanut koko mitassaan samalla tavalla, mutta mainio kiekkohan se silti on, kitaristi nyökkäilee.

– Pitää myös mainita, että Napalm Deathin tuore Apex Predator – Easy Meat on todella kova. En ole ikinä innostunut Napalmin niin sanotuista Voivod-sävyistä, mutta nekin toimivat uudella levyllä aikaisempaa paremmin. Ikivanhat Scum ja From Enslavement to Obliteration ovat toki ikisuosikkejani.

Olet aina liputtanut vanhan koulukunnan nimiin. Diggaatko yhdestäkään uudesta metalliyhtyeestä?

– Toki, mutta ne eivät ole mitään valtavirran nimiä. Voitko kuvitella, että ryhtyisin hehkuttamaan Five Finger Death Punchia tai Avenged Sevenfoldia? Herranen aika, miten kuolettavan tylsiä ja varman päälle pelaavia porukoita ne ovat, Mackintosh puistelee päätään.

– Uudemmista nimistä esimerkiksi brittiläinen War Wolf on mahtava ryhmä, mutta heitä ei tunne juuri kukaan. Odotahan… Joo, Behemothin uusimman tunnelma vakuuttaa, mutta heitäkin on aika vaikea laskea uudeksi orkesteriksi.

Mackintoshin oldskool-innostuksen tietäen tuli pienenä yllätyksenä, että Paradise Lost valmisteli kaksi albumia örebrolaistuottaja Jens Bogrenin kanssa. Olkoonkin, että Bogren on todistanut pystyvänsä mukautumaan kunkin yhteistyökumppanin sielunmaisemaan varsin hyvin.

– Minulla on tästä aiheesta ristiriitaisia tuntemuksia. Faith Divides Us – Death Unites Us ja Tragic Idol tuntuvat edelleen erittäin onnistuneilta levyiltä ja olen yleisesti ottaen sitä mieltä, että Paradise Lostin viime vuodet ovat olleet lähes yhtä nautinnollisia kuin alkuajatkin, Mackintosh avaa.

– Bogren teki hyvää jälkeä, mutta väsyimme hänen työskentelytapoihinsa. Jens on aivan liian analysoiva. Levyt kuulostavat vakuuttavilta, mutta se prosessi… Miksi jokaista yksityiskohtaa pitää hioa päiväkaupalla? Lisäksi Örebro on aivan jumalattoman tylsä paikka. Olimme Ruotsissa viikkokausia, eikä siellä ollut mitään tekemistä studiopäivän päätyttyä – ja Jensin kanssa työ loppui aina kello 17.

Amorphis valmistelee uutta albumia kyseisen herrasmiehen kanssa.

– Niinkö? Jens tekee varmasti hienoa jälkeä Amorphisin kanssa, sitä en epäile hetkeäkään, Mackintosh sanoo ja jatkaa nauraen:

– Suosittelen miettimään vapaa-ajan aktiviteetit kuntoon, ja kannattaa myös ottaa omat oluet mukaan, sillä sitä ruotsalaista litkua ei juo pirukaan. Niin, anteeksi vain, mutta myös suomalainen kalja on useimmiten kelvotonta. Ainakin Koff.

Teitä ei siis kannata odottaa Suomeen nauhoittamaan?

– No, ei tämä nyt sentään mallasjuomista kiinni ole, kitaristi hymyilee.

– Mutta sen voin luvata, ettemme tule työskentelemään The 69 Eyes -tuottajan kanssa. Mikä hänen nimensä onkaan? Johnny Lee Michaels, joo. Soitimme Tavastialla viime vuodenvaihteessa ja tämä kaveri ilmestyi backstagelle aivan tolkuttomissa lärveissä. Jumalauta, että hän oli ärsyttävä!

Pois trendikkyydestä

Tartutaanpa Mackintoshin ”viime vuodet ovat olleet lähes yhtä nautinnollisia kuin alkuajatkin” -lausahdukseen. Kuten valveutuneet alan ihmiset tietävät, Paradise Lostin uran keskivaiheilta löytyy hieman erikoisempiakin ratkaisuja.

Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ilmestyneet One Second, Host ja Believe in Nothing saattoivat, ja saattavat, toki maistua joillekin kummajaisille, mutta eiväthän ne mitään Paradise Lostin levyjä ole. Mackintosh on usein kertonut ”kyllästyneensä metallin soittamiseen” klassisen Draconian Timesin (1995) jälkeen, mutta aiheeseen tekee mieli palata erityisesti nyt, kun yhtyeen tuore albumi, vanhoja aikoja kohti kurkottava The Plague Within sulkee ympyrän monin tavoin.

– On totta, että halusimme tehdä Draconian Timesin jälkeen jotakin aivan muuta. Meidät kiinnitettiin monikansalliselle levy-yhtiölle ja kuvioissa alkoi liikkua rahaa. No, se oli sitten menoa, Mackintosh puistelee päätään.

ParadiseLost_2015

– Ajauduimme vakavien alkoholi- ja huumeongelmien pariin. En tarkoita mitään heroiinia, mutta esimerkiksi minä ja Nick olimme pahasti koukussa reseptilääkkeisiin. Erityisen sekaisin olimme Believe in Nothing -albumin aikoihin, enkä suoraan sanoen edes muista niistä ajoista kovin paljon. Kaiken lisäksi lapseni olivat silloin pieniä ja kaipasin koko ajan kotiin. Olin siis kansainvälisesti tunnetun rockyhtyeen säveltäjä, joka vihasi matkustamista sekä kiertueita!

– Niihin aikoihin tuntui todella oudolta kuulla näitä ”sinä onnekas paskiainen, soitat vain rockia ja kierrät maailmaa” -kommentteja. Eräskin ystäväni omisti silloin menestyneen firman ja oli aivan perkeleen rikas, mutta silti hän sanoi aina kadehtivansa minua. No, ruoho on toki aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Kadutko tuota sekavaa aikakautta?

– En suinkaan. Olisivatko minun tai Paradise Lostin asiat eri tavalla, jos olisin tehnyt asioita eri tavalla? Kukapa tietää. En ole ylpeä esimerkiksi päihdeongelmasta, mutta selvisin siitä kuivin jaloin ja saatoin jopa oppia jotakin.

– Pitää myös muistaa, että me olemme aina olleet aika jukuripäisiä kavereita. Jos jokin juttu nousee yhtäkkiä trendikkääksi, emme todellakaan halua tehdä sellaista. Siinä mielessä me, viidettä kymppiä käyvät ukot, olemme edelleen kuin nuoria kapinallisia. Väännänpä rautalangasta: kun ihmiset aikoinaan odottivat meiltä Draconian Timesin kakkososaa, teimmekin jotakin aivan muuta. Viimeistään nyt, vuosikausien jälkeen, useimmat fanit tuntuvat ymmärtävän ajatusmaailmamme ja saamme tehdä mitä haluamme. Tai ainakin minusta tuntuu siltä.

Melkeinpä vallankumouksellista

Yhtyeen omaa nimeä kantaneita levyjä on monenlaisia. Esimerkiksi Mötley Crüe julkaisi oman Mötley Crüensa vuonna 1994, mutta sitä kiekkoa ei ole tarvinnut juuri muistella – ainakaan hyvällä. Vuonna 2005 ilmestynyt Paradise Lostin nimikkoalbumi ei sekään ole lähellekään yhtyeen paras, mutta eräs tärkeimmistä se silti on.

– Päätöskappale on nimeltään Over the Madness… Niin, otsikkokin kertoo jo jotakin. Biisi on minulle lähes yhtä merkityksellinen kuin As I Die aikoinaan. Helvetti soikoon, Paradise Lost on kitaravetoinen bändi ja vahvat melodiat ovat suurimpia tunnusmerkkejämme, mutta mehän olimme melkein onnistuneet unohtamaan nämä asiat. Tämä voi kuulostaa kummalliselta, mutta Over the Madnessin kirjoittaminen oli minulle melkeinpä vallankumouksellista. Esimerkiksi kappaleen väliosa perustuu puhtaaseen improvisaatioon. Kun työstimme biisiä studiossa, minusta tuntui kuin joku olisi riuhtaissut paksun siteen silmiltäni. Over the Madnessin äärellä palasin taas niihin pikkupoikamaisiin tunnelmiin, kun kirjoitin ensimmäisiä kappaleitani. Tästä biisistä alkoi uusi nousukausi, joka jatkuu edelleen, Mackintosh sanoo.

– Kun nyt katselen sinne sekaviin vuosiimme, toinen pelastava enkeli oli tuottaja Rhys Fulber. Hän oli aivan tohkeissaan, kun päätimme kirjoittaa taas raskaampaa materiaalia. En yleensä pidä tohkeilevista ihmisistä – ei, minä vihaan heitä –, mutta Rhysin seurassa ei yksinkertaisesti pystynyt olemaan alakuloinen. Lisäksi hän teki erittäin hyvää työtä ja oli osaltaan palauttamassa bändin kadoksissa ollutta draivia.

Draivia… Sitä löytyy roppakaupalla Paradise Lostin neljänneltätoista studioalbumilta. Eikä The Plague Withinin draivi ole mitä tahansa draivia, vaan klassiselle Paradise Lostille ominaista sellaista.

– Mikäli Faith Divides Us – Death Unites Us ja Tragic Idol ovat kuin myöhempien aikojen Icon ja Draconian Times, niin The Plague Within purjehtii taas arvaamattomammille vesille. Uudelta levyltä kuulee toki sävyjä vaikkapa Gothicin ja Shades of Godin maisemista, mutta se on silti kaikkea muuta kuin varman päälle tehty levy. Jos joku uusi fani ihastui vaikka Tragic Idoliin, en todellakaan tiedä, mitä hän ajattelee The Plague Withinistä, Mackintosh miettii.

– Levyltä löytyy esimerkiksi hitain kappaleemme koskaan – Beneath Broken Earthin virveliniskujen väliltä löytyy todella runsaasti ilmaa! Emme muuten käyttäneet albumilla klikkiä kuin aivan muutamissa hajakohdissa, emmekä editoineet iskuja kohdilleen. Adrian [Erlandsson, rumpali] puistelikin päätään Beneath Broken Earthin äärellä, sillä takakenossa taapertaminen on hänelle paljon hankalampaa kuin ripeästi tykittäminen.

Uusien työskentelytapojen äärellä

The Plague Within on samaan aikaan ennalta suunniteltu ja täysin suunnittelematon teos. Esimerkiksi tämän vuoksi albumin ääripäät ovat kaukana toisistaan.

– Olimme lopettelemassa Tragic Idol -kiertuetta ja istuskelimme pubissa rundin välipäivänä. Kerroin muille jätkille, että haluan heittää raja-aidat roskiin tulevan levyn sävellysprosessin ajaksi. Että jos mieleen tulee hyvä black metal -vaikutteinen riffi, kirjoitamme sellaisen kappaleen. Tai jos haluamme tunnelmoida akustisesti, sitten teemme niin. Ja niin edelleen, painottaa kitaristi.

– Samalla heitimme roskakoriin vanhat työskentelytapamme. Olen ollut aikaisemmin tarkka ideoistani, eivätkä orkesterin muut jäsenet ole juurikaan vaikuttaneet kappaleisiin. Tällä kerralla annoin esimerkiksi Nickille alustavia aihioita ja pyysin häneltä mahdollisimman monenlaisia lauluideoita. Nickiltä saattoi tulla kymmenen erilaista demoa, ja hänen oivalluksensa muuttivat joitakin kappaleita hyvinkin paljon. Yhtään biisiä ei lyöty lukkoon ennen kokeiluvaihetta, ja lopulta erilaisia versioita olikin kasassa parin kovalevyn verran.

Jollakin toisella hetkellä The Plague Withinistä olisi siis voinut tulla aivan erilainen albumi?

– Nimenomaan. Sovittelimme joidenkin kappaleiden taustoille esimerkiksi teollisempia komppeja ja elektronisia säksätyksiä, mutta ne eivät toimineet odotetusti. Ehkä sitten seuraavalla levyllä?

Kuinka paljon krediittejä annat tuottaja Jaime Gomez Arellanolle (Ghost, Ulver, Oranssi Pazuzu)?

– En paljonkaan, Mackintosh räkättää. – No, vakavasti puhuen: Jaime teki pirun hienoa työtä esimerkiksi soundien kanssa, mutta hän ei itse asiassa ole albumin varsinainen tuottaja. Perkele, tämä on neljästoista levymme… Kai meidän täytyy osata homma ominkin päin? No, osaammehan me, eikä Jaime vaikuttanut biisien musiikilliseen linjaan. Päätimme silti antaa hänelle myös tuottajan tittelin, sillä olimme todella tyytyväisiä hänen duuniinsa.

Esimerkiksi kitarasoundit ovat kieltämättä jäätävän hyvät.

– Haimme eräänlaista perinteisemmän metallisoundin ja likaisemman pörinän risteytystä. Teimme paljon kokeiluja ja löimme soundin lukkoon vasta sitten, kun selkeys ja surina löysivät tasapainon. Olen jo ryhtynyt valmistelemaan tulevaa kiertuetta, ja kitarani livesoundi tulee olemaan muun muassa uusien pedaalien ansiosta todella mahtava, Mackintosh hymyilee.

Millä Paradise Lostin levyllä kitara kuulostaa parhaimmalta?

– Liidikitaran soundi on ollut kohdallaan useimmilla albumeilla, mutta komppien suhteen tilanne on vähän toisenlainen… No, jos pitää valita, niin Shades of Godilla myös rytmikitarat soivat todella komeasti. Ikävämpi puoli on se, etten valitettavasti muista, miten se mureaniskevä soundi syntyi!

Haastattelu julkaistu Infernossa 5/2015.

Paradise Lost (GBR)
Ti 13.10.2015 Helsinki, The Circus
Liput 26 €