Kokoonpano on aika uusi eikä varmaan kaikille tuttu. Mitäs miehiä te oikein olette?
– Itse olen italialaisen isän ja suomalaisen äidin äpärälapsi. Vietin lapsuuteni Helsingissä, mutta muutin kymmenvuotiaana Pietarsaareen. 1990-luvun pikkukylässä ei löytynyt paljon tekemistä, joten ruvettiin soittamaan rokkia, Luponero kertaa.
– Lauloin ensin vähän aikaa death metalia, sen jälkeen enemmän hard rockia. 2000-luvun alussa perustin punkahtavaa speed metalia soittavan Terrorwheelin. Terrorwheel julkaisi vuonna 2003 ainoan täyspitkänsä Rhythm ’n’ Murderin, jonka jälkeen sen tarina loppui.
– Vuonna 2007 perustin Luponero-sooloprojektin, jonka kanssa ei ehditty soittaa kuin muutama baarikeikka, ennen kuin mulle tarjottiin paikkaa Altariassa. Se oli mulle aika outo valinta – bändi veti melodista power metalia, kun omat preferenssit olivat likaiset, Motörhead-tyyliset soundit.
– Myöskään fanit eivät lämmenneet idealle. Useimmat olivat löytäneet Altarian Jani Liimataisen tai Emppu Vuorisen ansiosta ja odottivat synaa, puhdasta tenoriääntä ja power-biisejä. Yhtäkkiä laulajaksi valittiinkin joku raspikurkku, eikä bändin neljännellä levyllä kuulunut yhtäkään kosketinta.
– Sitten mua pyydettiin vetämään vanhoja Terrorwheel-biisejä vuonna 2018. Siitä syttyi kipinä, joka johti lopulta Marco Luponero & the Loud Onesin perustamiseen. Muutaman demon ja ep:n jälkeen syntyi viimevuotinen debyyttialbumimme Life & Death.
Uuden levyn The War on Sciencen nimestä voisi kuvitella, että haluat ottaa musiikillasi kantaa. Onko näin?
– Luon musaa parhaiten silloin, kun jokin tekee mut vihaiseksi. Nykymaailmassa riittää tyhmyyden ylistystä, joten aiheita vitutukseen löytyy helposti. Tietämättömyys ja faktaresistenssi kuuluvat aikamme suurimpiin uhkiin. Paras lääke niitä vastaan on tiede ja järki. The War on Science ei ole mikään konseptialbumi, mutta temaattisesti sen läpi kulkee selkeä punainen lanka.
Bändi kulkee sinun nimesi edellään. Minkälainen tasa-arvo yhtyeen sisällä vallitsee?
– Tämä on mun sooloprojekti. Periaatteessa sen voi nähdä jopa yhden miehen bändinä, mutta tällä hetkellä jengiin kuuluu käytännössä myös Jim [Heikkinen, kitara] ja Simon [Grundvall, rummut].
Kuunteletko metallia ja rockia myös vapaa-ajallasi vai riittääkö tällaisen kaman soittaminen pitämään kylläisenä?
– Kuuntelen musiikkia paljon – ja erittäin vaihtelevasti. Mitä tulee metalliin, ja varsinkin uudempaan sellaiseen, olen itse asiassa aika nirso.
– Tällä hetkellä soittimessa pyörii Discharge, Entombed, Bathory, Thin Lizzy, Cockney Rejects ja Bad Religion. Ja tietenkin Motörhead. Näiden lisäksi tulee kuunneltua melko paljon vanhaa rock’n’rollia, artisteja kuten Johnny Burnette, Bobby Fuller, Eddie Cochran ja Chuck Berry.
Onko musiikillinen linjasi löytynyt vai onko jatkossa odotettavissa yllätyksiä?
– Kahden albumin jälkeen itselleni on tullut selväksi, että tämä ei ole yhden tempun hevonen. Varsinkin uudella levyllä liikumme aika rohkeasti eri tyylien välillä. Siellä on melodista punkkia sekoitettuna hard rockiin ja speed metaliin, välillä jopa crustiin…
– Bändin lokeroiminen saattaa olla vaikeaa. Emme itsekään oikein pysty kuvailemaan, mitä tyyliä edustamme. Kannattaa varmaan kuunnella itse ja tehdä omia johtopäätöksiä.
Julkaistu Infernossa 4/2023.