”Olemme jo nyt ihmiskunnan raunioilla” – haastattelussa Primordialin Alan ”Nemtheanga” Averill

Länsimaisella sivistyksellä ja irlantilaisella Primordialilla on edessään sama kohtalo: kumpikin on matkalla kohti väistämätöntä tuhoa keskellä mahdottomaksi pirstaloituvaa maailmaa.

Primordial Tuskassa vuonna 2016.
Kuva: Markus Laakso

Keskustelimme viimeksi Primordialissa jo 27 vuoden ajan laulaneen Alan ”Nemtheanga” Averillin kanssa melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten.

Tuolloin maailma, ja varsinkin Primordialin maailma, oli hyvin erilainen. Tai ainakin kauempana siitä väistämättömästä päämäärästä, johon ihmiskunta oli jo kulkemassa.

Elettiin aikaa, jolloin sosiaalinen media teki läpimurtoaan, metallimusiikki eli kenties koko historiansa suurellisimpia aikoja ja levymyynti oli vasta laskunsa loivassa alussa.

Primordial oli murtautunut vuonna 2007 julkaistulla To the Nameless Dead -albumillaan kulttimaineesta laajemman metallikansan tietoisuuteen, mikä nosti bändin hetkeksi tasaisemmille rundeille ja isommille lavoille.

Kerrottuani nämä asiat ääneen Alan Averill vaikuttaa vetävän henkeä. Sitten hän alkaa kerrata itsevarmasti niitä tosiasioita, jotka ovat monelle Primordialin kokoluokan bändille arkipäivää.

– Musiikkiala on täysin rikki. Se oli sitä hieman jo kymmenen vuotta sitten, mutta nyt se on niin kappaleina, ettei kukaan oikeasti tiedä, mistä suunnasta palasia lähtisi parsimaan yhteen, Averill toteaa tyynesti.

– Primordial teki musiikkia ja kiertueita tappiollisesti koko 1990-luvun ja 2000-luvun alun. Kymmenisen vuotta sitten oli hetki, jolloin saatoimme tehdä tätä nollatuloksella. Sittemmin levymyyntimme ei ole noussut tai laskenut, olemme tehneet joitakin kiertueita ja myöntäneet itsellemme tämän kaiken järjettömyyden.

– Tämä bändi on aina tehnyt omaa juttuaan omassa ”ylhäisessä” yksinäisyydessään, jossain kaiken taustalla. Onneksi meidät kaiketi luetaan sellaisiin bändeihin, jotka tekevät edelleen merkittävää musiikkia, koska vedämme keikoille kohtuullisia määriä väkeä. Sen romanttisemmaksi tämä ei muutu, ja sen romanttisemmaksi tämän ei tarvitse muuttua.

Averill korostaa huvittuneesti, ettei ole missään mielessä katkeroitunut muttei näe myöskään mitään syytä lähteä peittelemään sitä, millaisessa maailmassa bändit nykyään elävät.

– Muistatko, mitä luvattiin toistuvasti, kun striimauspalvelut tekivät tuloaan? Puhuttiin ajan kanssa tasaantuvasta tulonjaosta ja että oikeus toteutuu sitten, kun palvelut pääsevät jaloilleen. Tapahtuiko tätä? Ei. Eikä tule ikinä tapahtumaan. Ihminen on olento, joka ei lopulta päästäkään irti vauraudestaan.

– Samaan aikaan lentojen hinnat ovat moninkertaistuneet. Ei ole liioiteltua sanoa, että Irlannista lensi kymmenen vuotta sitten Keski-Eurooppaan kolmanneksella nykyisistä hinnoista. Primordialin kokoisen bändin kohdalla merkitsee paljon, jos joutuu lyömään kiertueen hinnaksi viisinumeroisen lukeman nelinumeroisen sijaan.

– Varsinkin Espanja, Kreikka, Ranska ja Italia sekä muutamat muut maat keksivät myös koko ajan uusia keinoja verottaa muusikoita. Se on tehnyt promoottorien elämästä yhtä helvettiä. Sitä saattaa saada juuri ennen keikkaa tekijänoikeusjärjestöltä ilmoituksen uusista maksuista, jotka on maksettava tai muuten koko keikka perutaan.

– Meille tilanne on vielä suhteellisen helppo, koska takanamme on yli 30 vuoden historia ja uskolliset kuulijat. En uskalla edes ajatella, millaista painajaista tämä on aloittelevalle metallibändille.

Elämä on

Primordialin kohdalla myötätuulia ei ole koettu edes paperilla menestyksekkäimpinä aikoina. Averill naurahtaa kevyesti todetessaan, että myös uutta Exile amongst the Ruins -albumia edelsi nippu vaikeita kuukausia.

– Kulunut puolitoista vuotta on ollut Primordialin elämässä ihan helvetillistä aikaa. Meillä on ollut taloudellisia ongelmia, henkilökohtaisia ongelmia ja niin paljon vaikeuksia oikeastaan ihan kaiken kanssa, että meidän viiden saaminen samaan paikkaan samaan aikaan tuntui usein ylitsepääsemättömän vaikealta.

– Tämän vuoksi Exile amongst the Ruins on jopa aiempaa spontaanimpi albumi. Se on syntynyt hetkessä, koska sen on ollut pakko syntyä hetkessä. Emme ole voineet suunnitella albumia tai tulevaisuuttamme juurikaan, koska emme kykene tietämään, onko tätä bändiä edes olemassa puolen vuoden kuluttua.

Ikääntyminen ja elämän vakiot eivät ole olleet varsinaisesti eduksi Primordialin kaltaisen bändin selviytymistaistelulle.

– En yritä kaunistella sitä, että homma muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi, mitä kauemmaksi siitä huolettoman oloisesta parikymppisen elämästä etääntyy. Halusi asian sitten myöntää itselleen tai ei. Parikymppisenä koko elämä saattaa pyöriä oman itsen ympärillä. Silloin saa olla vähän mulkku ja itsekäs. Myöhemmin se vahingoittaa kaikkia muita.

– Elämän tosiasiat ovat viimein tavoittaneet meidät. Taistelemme perheenjäsenten ennenaikaisten kuolemien, sairauksien, riippuvuuksien, alkoholismin, rahan, ihmissuhteiden ja töiden kanssa, ihan kuten kaikki muutkin. Primordial ei ole varsinaisesti koskaan elänyt mitään rokkitähden unelmaa. Eikä totta vie tee sitä nytkään.

Jos bändi on koko ajan veitsenterällä ja treenien tai äänitysten järjestäminen tapahtuu lähes pakottamalla, onko koko bänditoiminnassa enää mitään mieltä?

– Oikeastaan tämä on harvinaisen yksinkertaista. Primordialin ydin piilee siinä, että vaikka henkilökohtaisissa elämissämme tapahtuisi mitä tahansa, voimme luottaa siihen, että tunnemme intohimoa bändiä kohtaan. Elämän muuttuessa monimutkaisemmaksi syvimmät intohimomme muuttuvat yhä selkeämmiksi. Taistelemme lujasti pitääksemme bändin hengissä ja meille on sattunut viime vuosina niin paljon kaikenlaista, että se on vain vahvistanut kaikkia näitä tunteita. Voin sanoa, että Primordial nousee sitä korkeammalle, mitä alemmas se lyödään.

– Helpoksi tätä ei ole tehty. Primordial ja Enslaved voivat soittaa samankokoiselle yleisölle samalla lavalla samana viikonloppuna, mutta erona on, että Enslaved tekee sillä valtion tukea myöten rahaa ja me emme. Kun palaamme kotiin, palaamme kokopäivätöiden pariin ja Primordial joutuu väistymään. Silti se elää koko ajan meissä.

– Olisihan se mukavaa tienata bändillä elantonsa tai edes sen verran, ettei tarvitsisi huolehtia verissäpäin joka päivä, onko bändillä huomista. Nyt jokainen albumimme, kiertueemme, treenimme ja studiosessiomme on tulosta loputtoman oloisesta taistelusta, jonka jälkeen suussa maistuu veri. Se ei varsinaisesti helpota yksityiselämää.

Kahdeksan vuotta sitten Primordialin rumpali Simon Ó Laoghaire tuli erotetuksi väliaikaisesti bändistä liian kosteat kiertueet kiteyttäneen Ateenan-keikan seurauksena. Tämän pohjakosketuksen jälkeiset ajat toisen rumpalin kanssa vahvistivat Nemtheangan mukaan käsitystä siitä, että Primordialin sielu on viisiosainen kokonaisuus, joka tulee kuolemaan yhden jäsenen poistuessa yhtälöstä.

– Myönsimme tuolloin itsellemme, että elämme tätä bändiä yhdessä ja tulemme myös tappamaan sen yhdessä. Kun teemme musiikkia, teemme sitä suurella tunteella. Olisi hauskaa jutella sävellys- tai studiosessioista, joissa kaikkien kemiat osuvat yksiin ja visiomme musiikista on täysin harmoninen. Tosiasiassa suhtaudumme musiikkiin niin henkilökohtaisesti, että tappelemme ihan koko ajan. Veikkaan, että se kuuluu myös musiikissa, hyvällä tavalla.

– Primordialin ollessa tauolla emme tapaa toisiamme ollenkaan. Emme lähettele edes biisi-ideoita digitiedostoina tai vaihtele juurikaan meilejä. Kaikki mitä Primordialissa tapahtuu, tapahtuu irrallaan koko muusta raastavasta elämästä. 

Sivuaskel kohti loppua

Primordialin lähestymistapa uuteen albumiinsa oli Averillin mukaan ”varsin irlantilainen”.

– Jossain vaiheessa me vain päätimme, että vitut kaikesta: joko teemme albumin tai sitten Primordial kuolee sitä yrittäessään lopullisesti. Ei ole liioiteltua puhua entistä lujemmasta ”kaikki tai ei mitään” -asenteesta.

– Emme lähteneet varaamaan isoa studiota pitkäksi aikaa ja kasaamaan valtavaa painetta siitä, että meidän tulisi saada levyllinen materiaalia valmiiksi muutaman viikon sisällä ja tyytyä sitten siihen, mitä kalliin studiojakson aikana on syntynyt. Sen sijaan varasimme pienen studion ja teimme levyä lyhyissä viikonloppujaksoissa.

– Primordial ei ole ennenkään ollut bändi, joka tuottaa musiikkiaan liikoja tai tekee sitä liukuhihnalta. Nyt tämä filosofia kärjistyi äärimmilleen, kun koimme, ettei meillä ole mitään hävittävää. Päätimme tarttua albumiin siten kuin se olisi viimeisemme. Vuodatimme albumille kaiken sen, mitä meille oli tapahtunut.

Primordialin musiikista on aina voinut käyttää sanoja intohimoinen, välitön ja rehellinen. Uudella levyllä se kuulostaa edelleen itseltään, mutta kuten Averill kertoo, yhtye on ottanut varsin rohkeita sivuaskelia.

– Kuulostammeko edelleen siltä, että tarkoitamme tätä? Olemmeko yhä omistautuneita tarkoituksellemme? Onko meillä vielä jotain sanottavaa? Kuulostammeko elävältä? Onko musiikkimme yhä viriiliä meille itsellemme?

– Säveltäessämme kysyimme itseltämme paljon kysymyksiä, joita bändit usein pelkäävät kysyä. Näin pitkän ajan jälkeen on usein vaikea astua ulos itse luomastaan kuplasta ja tarkastella itseään objektiivisesti. Nyt huomasimme eräänlaisen menneisyyden taakan pudonneen harteiltamme.

– Se, mitä kuulet albumilta, on sekä olosuhteiden pakosta että hetken vimmasta syntynyttä, suodattamattominta Primordialia sitten 90-luvun varhaisten aikojen. Primordial ei ole koskaan ollut minkäänlaisen ”miltä meidän pitää kuulostaa” -ajattelutavan orja, mutta nyt päästimme irti kaikesta suunnitelmallisuudesta ja annoimme vain mennä.

– Noin puolet albumista saattaa kuulostaa hyvin vieraalta Primordialiksi. Bändin tunnistaa kyllä, mutta tunnelataus on nyt hyvin erilainen. Albumi viestii, että maailmanloppu on tulossa ja vaikka taistelemme yhä sitä vastaan, olemme hyväksyneet väistämättömän tuhon ja annamme sen tapahtua.

– Laulajana pystyn tarkastelemaan näitä asioita hieman muita paremmin, koska en käsittele mitään instrumenttia, ellei ääntäni sitten halua laskea sellaiseksi. Kun saimme albumin valmiiksi ja kuuntelin sen kokonaan ensimmäistä kertaa, aistin musiikissamme jotain ihan uutta. Primordial kuulostaa nyt elinvoimaisemmalta kuin aikoihin.

To the Nameless Dead -albumin jälkeen Primordial olisi voinut nostaa suosiotaan helpoilla kompromisseilla, mutta uusi albumi osoittaa, että bändi haluaa tehdä yhä kertakäyttömusiikkia kantavampaa jälkeä.

– Ainakin murto-osa ihmisistä on alkanut kaivata jälleen musiikkia, joka merkitsee oikeasti jotain. Kymmenen vuotta sitten oli tilausta tällaiselle aallolle, ja nyt tilanne näyttää lupaavasti samalta. Toisaalta Alestorm myi vähän aikaa sitten täällä Irlannissa kaksituhatta henkeä vetäviä klubeja täyteen, mikä sotii täysin tätä ajatusmaailmaa vastaan. Jos menee jollekin festarille, voi todistaa sitä iloa, että vitsibändit vetävät paikalle ne kaikkein suurimmat yleisömäärät.

– Mainitunlaisen musiikin voi sivuuttaa olankohautuksella. Villitykset ovat muodostuneet yhä kertakäyttöisemmiksi. Kaksikymmentä vuotta sitten jokin villitys kesti kaksi vuotta ja unohtui sitten. Nyt on hyvä, jos villitys kestää kaksi kuukautta. Siihen kohtaloon verrattuna teen ihan mielelläni levyjä, jotka saavat yhdestä paikasta 5/5- ja toisesta 1/5-arvioita.

– Olen puhunut tästä albumista nyt muutamien ihmisten kanssa ja huomannut, että he kaikki sanovat samaa: se ei teeskentele mitään. Se on Primordialia. Se on sitä, mitä me olemme. Ei sen enempää eikä vähempää. 

Epäinhimillisyyden hyväksyminen

Exile amongst the Ruinsin sanoitukset ovat herättäneet voimakkaita tunteita jo ennen kuin albumi on ilmestynytkään. Kärkkäimmät kuulijat ovat päätelleet albumin käsittelevän väsymykseen asti vatvottua siirtolaisuutta.

– Ihmiset näkevät joka paikassa juuri sitä mitä he haluavat nähdä, Averill hymähtää. – Tiedät varmasti, miten nämä asiat etenevät sosiaalisessa mediassa. Kirjoittaapa sinne ihan mistä tahansa aiheesta, kestää vain muutaman minuutin, että joku onnistuu rakentamaan aiheesta todella huteran aasinsillan maahanmuuttoon, pakolaistilanteeseen ja rajojen sulkemiseen. 

 

– Ei vaadittu kuin albumin nimen julkistaminen ja muutama irrotettu rivi singlekappaleiden lyriikoista, kun sain jo kuulla kunniani siitä, että julistamme nyt maahanmuuton tuhoavan maailman. No, sanotaan vaikka näin, että jokaisella on oikeus omaan tulkintaansa, mutta päätelmä ei voisi olla juuri kauempana todellisuudesta.

Averill alkaa avata albumin konseptin sävyjä, joissa piilee samankaltaista jakautumista kahteen eri ulottuvuuteen kuin levyn musiikissakin. 

– Albumilla ei ehkä ole kaikenkattavaa teemaa, mutta monet kappaleet ajelehtivat samankaltaisten aiheiden parissa. Yksi puoli levystä on jotain paljon… runollisempaa… kuin mitä olen kirjoittanut ikinä ennen. Albumilla on kappale, joka kertoo meren virtauksista, ja mukana on muitakin elementaalisempia tekstejä, jotka koskettavat luonnonvoimia ja suhdettamme siihen. Tämä puoli etääntyy aika kauaksi siitä, mitä meiltä on totuttu kuulemaan.

– Toiselta puoleltaankaan levy ei ole niin vihalla ja raivolla kyllästetty kuin jotkin Primordial-albumit. Sen sijaan sävy on eräällä tavalla kylmä ja luovuttanut. Se kanavoi eurooppalaisen sivistyksen loppua monesta kulmasta. Aihe on tietenkin valtava, varsinkin kun en lähtenyt lähestymään sitä niin sanotusti oikeasta tai vasemmasta näkökulmasta.

– Euroopassa leviää sairaus, joka vie asioita näennäisesti tasa-arvoisempaan ja rauhallisempaan suuntaan, mutta samaan aikaan maailma on epätasa-arvoisempi ja rasistisempi kuin ikinä. Samalla kaiken todellisen merkitys tuhoutuu.

Averill tarkentaa nopeasti, että kyse on uskontoja laajemmasta ilmiöstä, joka pyrkii viemään ihmiskunnan evoluution uudelle tasolle mutta tekee sen inhimillisyyttä karsimalla.

– Olemme päättäneet tarttua jokaiseen vanhaan arvoon, perinteeseen, uskomukseen, periaatteeseen ja tuntemukseen yksi kerrallaan, leimata ne vanhanaikaisiksi ja hankkiutua niistä eroon keinolla millä hyvänsä. Ihmiskunta pyrkii saavuttamaan maailman, jossa ei ole identiteettiä, sukupuolta, valuuttaa, maita, kansallisuuksia, kansanperinteitä, kieliä tai mitään, mitä kohtaan tuntea jotain. Miehet eivät saa olla miehiä, naiset eivät saa olla naisia, lapset eivät saa olla lapsia, aikuiset eivät saa olla aikuisia ja kaikki rajat pyritään murtamaan.

– Koko maailman tasa-arvoistamisesta ja yhdenmukaistamisesta on muodostumassa kiihkomielinen uususkonto. Ihmiset haluavat käännyttää kaikki muut omaan tiettyyn versioonsa tasa-arvosta ja yhdenmukaisuudesta. Keskustelut käydään tunteella, ja päätös lopullisesta kannasta on jo tehty ennen kuin todellisia keskusteluja on edes käyty.

– Kuulostaako tutulta? Niin pitäisikin. Jos tutkii historiaa, voi huomata, että kaikki ihmiskunnan pienet maailmanloput ovat alkaneet vastaavien ilmiöiden lievemmistä muodoista. Uusi albumimme toteaa kylmästi, että olemme taatusti lähempänä ihmiskunnan loppua kuin koskaan aiemmin.

Antisosiaalinen media

Oman osansa Averillin turhautumisesta saa sosiaalinen media, joka ei ole hänen mukaansa niinkään ihmiskunnan kaatopaikka vaan edustaa täsmälleen sitä, missä lajimme menee tällä hetkellä.

– Muutama päivä sitten ajauduin baarissa väittelyyn vieraiden ihmisten kanssa. Pystyin aika nopeasti lukemaan niistä tyypeistä, etteivät he olleet suurin piirtein ikinä väitelleet naamatusten kenenkään sellaisen kanssa, joka on jostain asiasta täysin eri mieltä heidän kanssaan. Terve järkeily ja kantojensa perustelu oli heille täysin vieras asia.

– Sosiaalisen median misantropian ydin on se, ettei kukaan enää ymmärrä toistensa pointteja. Kukaan ei edes yritä ymmärtää, kun kaikki oma kiihkoilu ja tunne menee järkevän keskustelun edelle. Ihmiset ovat jääneet koukkuun omaan hyperseksuaalisuuteensa ja aikuinen moraali on korvautunut lapsellisen uhriutuvalla ajattelumallilla.

– Ihmiset ovat tottuneet hakkaamaan oman mielipiteensä näppäimistöllään oman pienen yhteisönsä kuplassa, jossa valtaosa ajattelee täysin tai lähes samoin kuin he. Siellä he saavat muodostaa rauhassa kuvitelman, että heidän kantansa on kaikkein järkevin, kun heidän näkemyksiään pönkitetään ja kukaan ei kyseenalaista heitä.

Vaikuttaa siis siltä, että ihmiset ovat jääneet koukkuun tähän helppoon tapaan tulla hyväksytyksi, saada huomiota ja pönkittää huonoa itsetuntoaan niin, etteivät he eivät joudu olemaan tekemisissä minkään todellisen kanssa?

– Kyllä. Länsimaissa monien ihmisten elämä on tehty jo niin helpoksi ja itsestään selväksi, että haemme uusia lähteitä tunteille epätoivoisista paikoista. Olemme koukussa siihen helppoon vihantunteeseen, jonka voimme saavuttaa verkossa, jossa voimme vihata ihan mitä tai ketä tahansa oikein luvan kanssa. 

– Muistatko vielä ajan, kun kukaan ei ollut kiinnostunut politiikasta? Nyt kaikilla on yksi äärimmäisen vahva kanta ihan mihin tahansa poliittiseen asiaan, ja useimmiten nimenomaan turhautumisen ja raivon kautta. Nyt jokaisen ruudun takana elää tasa-arvoon pyrkivä pikkupoliitikko, joka ajaa omaa etuaan ihan samalla tavalla kuin päättäjätkin.

– Eikä somevihaan tarvita edes politiikkaa. Ei lähimainkaan. Ihmiset hyökkäävät vieraiden ihmisten kimppuun mistä tahansa puhuttaessa. Kun he tyrmäävät toisten musiikkimaun, ulkonäön, pukeutumisen, vanhemmuuden tai vaikka sitten ruokatottumukset, se on ainoa hetki päivästä, kun he tuntevat todella elävänsä. Vihan kautta.

Silkan raivon vastapainona sosiaalinen media on Averillin, aktiivisen Facebook-käyttäjän, mukaan täynnä koukuttavaa tekomyönteisyyttä.

– Toinen ääripää on, että maalailemme elämistämme niin ruusuista kuvaa, ettei se voi mitenkään olla todellista. Jyrkimmän vihamme vastapainoksi haluamme alleviivata oman elämämme erinomaisuutta. Tämä ei poikkea mitenkään siitä, kun koe-eläimet palkitaan laboratorioissa dopamiinilla ja ne jäävät siihen koukkuun. Me olemme koukussa sometykkäyksiin. Yhä useammat eivät saa vastaavaa mielihyvää mistään muusta kuin tykkäyksistä ja ihasteluista, joita kerätään koko ajan epätoivoisemmin, koska niiden määrän on vain kasvettava.

– Vai keksitkö muuta syytä sille, että nuori nainen postaa joka päivä kuvan itsestään samasta kulmasta ja sama hymy kasvoillaan? Tai sille, että pariskunta postailee vain suhteensa hyvät puolet julkisiksi? Miksi alleviivaamme vain onnistumisiamme emmekä juurikaan epäonnistumisiamme? Tästä saadut tykkäykset ovat eräänlaista eskapismia.

– Jokainen voi kysyä itseltään, miksi vaaditaan sosiaalisen median kaltainen kanava ja sitä kautta saatua huomiota, jotta voi ylipäänsä tuntea yhtään mitään. Syvintä vihaa tai hurmoksellisinta tyytyväisyyttä. Mikä ympärillämme on ajanut meidät siihen, ettemme saa vastaavaa mielihyvää enää mistään todellisesta?

Väkinäinen kaikkien heimo

Averill löytää vastauksen kysymykseensä ja syyn todellisten tunteiden ja sivistyksen katoamiselle siitä kulttuurista ja taiteesta, jota koemme ympärillämme koko ajan, keskellä arkisinta elämäämme.

Hänen mukaansa todellisia tunteita ja aitoa identiteettiä ei pääse enää syntymään, koska ympäröivä maailma viestii yrittävänsä antaa kaikkien olla keitä haluavat mutta puristaa samalla koko ihmiskuntaa yhteen muottiin.

– Jos menee elokuvateatteriin ja käy läpi sen kahdeksan suosituinta elokuvaa, ne koostuvat piirretyistä, supersankarileffoista ja pikkutuhmailusta. Jos selaa suosituinta musiikkia, se on samojen ihmisten samoilla säännöillä tuottamaa liukuhihnatavaraa. Jos meinaa löytää jotain aitoa, on kaivettava syvältä. 

– Valtavirta valitsee yksi kerrallaan jonkin marginaalisen ilmiön, imaisee sen sisuksiinsa, pureskelee sen kaikille sopivaksi puuroksi ja sylkäisee ulos sellaisessa muodossa, joka saa meidät uskomaan, että liputamme jonkin alakulttuurin puolesta, vaikka todellisuudessa isot tekijät päättävät tarkalleen, mistä milloinkin pidämme. 

– Kun 1990-luvulla heavy ja grunge oli lypsetty kuiviin, levy-yhtiöt löysivät räpin, etsivät muutaman tuoteihmisen ja alkoivat keksiä traagisia tarinoita neljästi ammutuista köyhistä artisteista. Nyt muinoin lujasti kantaa ottaneesta genrestä on tullut kaiken kansan bilemusiikkia, joka ei edusta mitään. Tai sitten elokuvastudiolla tajutaan, että scifinörttejä on valtavat massat, ja ne alkavat tuottaa massiivisia määriä fan service -tyyppistä mittatilaustyötä. Se, mikä alkoi joskus Star Wars- ja Marvel-nörttien marginaalisesta nurkasta, taputellaan kaikelle kansalle sopivaksi kasvottomuudeksi. Todellinen tunne jää jonnekin matkan varrelle. 

Averill pahoittelee monologiksi paisunutta avautumistaan, mutta kertoo heti perään, mikä ihmisten paradoksaalisessa itsensähuijaamisessa eritoten puistattaa. 

– Olemme matkalla suuntaan, jossa kulttuuri katoaa pikkuhiljaa, hän murahtaa. – Kun marginaalisia alakulttuureja ei enää ole, ihmiset eivät löydä omaa ”heimoaan” johon samastua. Esitimme miten kehittynyttä ja älykästä rotua tahansa, haluamme silti tuntea kuuluvamme johonkin. Haluamme erottua, löytää itsemme ja peilailla kokonaiskuvaa yhteenkuuluvuuden kautta. Se vie meitä eteenpäin yksilönä. 

– Ennen tämä tapahtui alakulttuurien kautta. Nuoret pukeutuivat ja käyttäytyivät tavoilla, joilla he saivat kapinoida vallitsevaa mallia vastaan. Kaiken muusautuessa yhdeksi massaksi voimakkaita alakulttuureja ei enää pian ole. Joka puolella alleviivataan, että kaikki pitää hyväksyä sellaisina kuin he ovat. 

– Ajatelkaapa omaa nuoruuttanne. Pidittepä sitten heavystä tai punkista, hiphopista tai reggaestä, tai vaikkapa glamistä tai dancestä, halusitteko te, että kaikki nämä alakulttuurit hyväksytään ja rakastamasi alalaji nousee koko maailman ihailemaksi stadionmusiikiksi? No ette helvetissä! Ei kaikesta pidä tehdä harmaata ja hyväksyttävää. Jos tätä jatketaan samaan tahtiin, nuorilla tai vähän vanhemmillakaan ihmisillä ei ole enää mitään keinoja löytää omaa identiteettiään. Kapinaa ei ole enää olemassa, eikä kukaan saa ravisteltua maailmaa ja sitä kautta itseään mitenkään. 

Lopulta Averill naurahtaa ja kertoo löytävänsä vastaavanlaisen nihilistisen kulman lähes kaikkeen. Hän toteaa tämän olevan melko väistämätöntä, jos tarkastelee maailmaa oikeasti avoimin silmin. 

– Aikuiset ihmiset etsivät heimojaan käsittämättömistä paikoista. Vai mitä sanotte siitä, että on olemassa yhteisöjä, jotka oikeasti uskovat maan olevan litteä? Vastaavia esimerkkejä on paljon. Kyse ei ole edes aatteesta, vaan epätoivoisista yrityksistä löytää jokin yhteisö johon kuulua, koska terveitä sellaisia ei enää ole olemassa. 

– Teini-ikäiset ovat kusipäitä. Minä olin teini-ikäisenä kusipää. Teinit haluavat olla kusipäitä. He haluavat aiheuttaa pahennusta ja löytää siten itsensä. Nyt kulttuurit yrittävät viedä koko ihmisyyden. Kaikesta taiteesta on viety tunne. Jopa tunteminen on pakotettu normeihin, joista ei saa poiketa. 

– Olemme karkottamassa itsemme omasta sivistyksestämme ja sokaisemassa itsemme omalla ylimielisyydellämme niin pahasti, että koemme tämän kaiken älykkyytenä, kehityksenä ja maailmanparantamisena. Todellisuudessa olemme jo nyt ihmiskunnan raunioilla ja etsimme yhä epätoivoisemmin keinoja paeta niiltä. 

Julkaistu Infernossa 3/2018.