”Olemme olleet aina vähän ulkopuolisia goottipiireissä” – haastattelussa paluun tehnyt Beseech

Melankolista metallia soitellut ruotsalainen Beseech katosi kentältä kymmenen vuotta sitten. Hiljaiset vuodet ovat tehneet bändille hyvää: My Darkness, Darkness -albumilla soi entistä aikuisempi ja yksinkertaisesti parempi Beseech.

Edellisestä levystänne Sunless Daysistä on yksitoista vuotta. Jos ihan totta puhutaan, en uskonut, että palaisitte vielä kehiin. Uskoitteko itse?

– Totta puhuen emme! Muistan vielä vuoden 2006 jäähyväiskeikan fiilikset bäkkärillä, kun mietimme, että pääsemme jatkamaan elämäämme eteenpäin ilman Beseechiä… ja niin myös teimme. Kun nyt mietin asiaa, tajuan, kuinka paljon tarvitsimme lomaa bändistä, laulaja Klas Bohlin vastaa.

– Minä ja Robert [Vintervind, kitara ja koneet] rupesimme keskustelemaan jokunen vuosi sitten mahdollisista musiikkikuvioista. Homma otti aikansa, kunnes materialisoitui vuonna 2012 Beseechin paluuna. Emme olleet lainkaan varmoja, tuleeko hommasta mitään, mutta huomasimme pian, että musiikki kuulostaa aivan loistavalta. Löysimme nopeasti alkuaikojemme melankolisen ilmeen, mutta mukaan tuli myös paljon uudenlaista otetta.

Beseechin musiikki luokitellaan useimmiten goottimetalliksi, mutta termin voinee heittää roskiin viimeistään uuden levyn myötä…

– Olemme olleet aina vähän ulkopuolisia goottipiireissä, ehkä siksi, että olemme kokeilleet musiikissamme rohkeasti eri juttuja. Uusi levy vie bändiä lähemmäksi vanhaa rockia kuin metallia, mutta synkkyys on edelleen läsnä ja musiikki on paikoin aika raskastakin.

– Kun perustin bändin 1992, olin kuudentoista eikä goottimetalligenreä ollut edes keksitty. Olin todella kiinnostunut death- ja doom metalista, mutta halusin kokeilla jatkuvasti kaikkea uutta ja erikoista, kuten naislaulua, klassisia soittimia, akustisia kitaroita ja koskettimia.

– Ensimmäisen levymme […From a Bleeding Heart, 1998] aikoihin kilahdin 60-luvun loppupuolen musiikkiin, joka vei minut todellakin mukanaan. Monet uudet biisini saivat täysin uuden suunnan kohti psykedeelistä Pink Floyd -vaikutteista soundia, minkä voi huomata vaikkapa Neon Ocean- ja Sunset 28 -biiseissä.

Levyltä on irrotettu kaksi singleä, joista toinen on cover ikonisesta ja aika perhanan paljon versioidusta Highwayman-kappaleesta. Miten päädyitte tähän biisiin?

– Luulin kauan, että se oli Johnny Cashin biisi, mutta sehän on oikeasti Jimmy Webbin! Jos joku yrittää tehdä versionsa tästä kappaleesta, siihen on suhtauduttava vakavasti… ja tämä pätee kaikkiin covereihin. Mielestäni jokaisen bändin täytyy tuoda kappaleeseen oma ilmeensä, ja sovitimme Highwaymanin kuin oman biisimme. Mielestämme versio on mielenkiintoinen ja eroaa sopivasti alkuperäisestä.

– Lähetimme valmiin version Webbin managerille, koska halusimme, että homma on ok itse artistille. Muutaman viikon päästä tuli vastaus, että Jimmy rakasti sitä! Jumalauta, paskoin melkein housuihini: yksi Amerikan legendaarisimmista ja lahjakkaimmista biisintekijöistä kautta aikain pitää pienestä ruotsalaisesta bändistä!

Maailma muuttuu todella nopeasti. Kun ajattelet tulevaisuutta, mitä ovat suurimmat huolenaiheesi?

– Kaikkein merkittävimmät tapaukset liittyvät jotenkin uskontoihin. Esimerkiksi Bataclanin ammuskelut ja iranilaisen Confess-bändin mahdolliset kuolemantuomiot ovat hirvittäviä asioita. Uhreinahan voisivat periaatteessa olla me tai monet ystävistäni.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.