Muistan sen aivan selvästi. Vanha hopeanvärinen mankka oli lattialla. Yksi sen kolhoista mustista nappuloista oli painettu alas. Halvasta kaiuttimesta alkoi kuulua kirkonkellon kumeaa soittoa, joka vaihtui lohduttomaan kitarariffiin, ja kehoni läpi syöksyi kylmiä väreitä. Sitten laulaja alkoi raakkua synkkää asiaansa, joka kuulosti pelottavan intron jälkeen melkeinpä helpottavalta.
Kyseinen kappale oli Back in Blackin (1980) avausraita, yhtyeen vähän aiemmin menehtyneen laulajan sielunmessu Hells Bells. Biisi oli ensimmäinen kosketukseni AC/DC:hin, eikä tuo lapsuudenkokemus ole jättänyt minua koskaan.
Kun kerron tämän Angus Youngille ihan haastattelun lopuksi, hän alkaa myhäillä.
– Sä olet saanut kelpo koulutuksen, AC/DC:n 65-vuotias soolokitaristi tuikkaa mielissään.
Kiitos samoin.
1970-luku
Back in Blackin ilmestyessä AC/DC oli oman rock’n’roll-opistonsa käynyt. Sydneyssä perustettu bändi soitti ensimmäisen keikkansa uudenvuodenaattona 1973. Siihen mennessä kitaristiveljekset Angus ja Malcolm Young olivat ehtineet soittaa veljensä Georgen projektin Marcus Hook Roll Bandin levyllä.
Kesäkuussa 1974 julkaistua Can I Sit Next to You, Girl -ensisingleä seurasi kiertue, jonka aikana AC/DC päätti hylätä alkuaikojensa satiiniset glamvaatteet ja alkaa rokata maanläheisemmin ja likaisemmin. Se edellytti laulajan vaihtamista. Dave Evans sai lähteä, ja Bon Scott ylennettiin autokuskista keulakuvaksi.
Vuonna 1975 AC/DC:ltä julkaistiin kaksi albumia, joiden välissä kokoonpanoon liittyi vielä tänäkin päivänä bändissä soittava Phil Rudd. High Voltage ja T.N.T. ilmestyivät ensin ainoastaan Australiassa, mutta niiden vaikutus yhtyeen uraan oli valtava. Kun vasta pari vuotta toimineen AC/DC:n levymyyntiä mitattiin sadoilla tuhansilla, oli selvää, että ”Acca Daccana” Australiassa tunnettu rokkikansansuosikki ei jäisi kiertämään pelkästään kotimantereellaan.
Aprillipäivänä 1976, kun AC/DC:n kolmas albumi Dirty Deeds Done Dirt Cheap oli jo äänitetty ja odotti julkaisuaan, bändi muutti Lontooseen. Aiemmin samana keväänä se oli solminut kansainvälisen levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa.
Punkrock teki tuolloin suuren läpimurtonsa, ja vaikka AC/DC ei soittanut punkkia, sen primitiivisyys viehätti brittinuorisoa. Siinä oli samaa konstailematonta energiaa kuin Dr. Feelgoodissa ja pubirockbändeissä, jotka olivat brittiläisen punksukupolven suuria vaikuttajia. Punkaika oli ensimmäinen kerta, kun AC/DC kaahasi muoti-ilmiön ohi yrittämättäkään mukautua ajan henkeen.
AC/DC:n ensimmäiset Englannin-kiertueet olivat menestyksiä, ja Atlanticin julkaisema uusi versio High Voltagesta (jolla oli biisejä sekä alkuperäiseltä albumilta että T.N.T:ltä) sai hyvän vastaanoton. Koska kysyntää tuntui riittävän, vuoden 1976 lopuksi britit saivat vielä oman versionsa Dirty Deeds Done Dirt Cheapistä.
Kahdeksan kuukauden kuluttua AC/DC palasi maailmanvalloitusmatkalta Australiaan levyttämään uuden albumin. Maaliskuussa 1977 julkaistun levyn nimibiisistä tuli yksi bändin tunnetuimmista klassikoista. Let There Be Rock myös jäi basisti Mark Evansin viimeiseksi AC/DC-levyksi.
Miehistönvaihdos ei hidastanut bändiä lainkaan. Tarina kertoo, että jo vuorokautta myöhemmin yhtyeellä oli uusi bassonsoittaja, Cliff Williams, joka soittaa AC/DC:ssä edelleen. Brittibasisti sai tulikasteensa bändin ensimmäisellä Yhdysvaltain-kiertueella, joka kesti kesästä pitkälle syksyyn.
Seuraavina vuosina AC/DC satsasi erityisesti Amerikkaan, ja tiukka rundaaminen tuottikin tulosta. Vuonna 1978 ilmestynyt Powerage-albumi myi pelkästään Yhdysvalloissa yli 250 000 kappaletta. Sen perään julkaistu klassinen konserttitaltiointi If You Want Blood… You’ve Got It kasvatti hurjan livebändin mainetta entisestään.
Seitsemänkymmentäluvun lopussa raa’alla ja määrätietoisella työllä eteenpäin puskenut AC/DC löysi itsensä suuren läpimurron kynnykseltä. Heinäkuussa 1979 julkaistu Robert ”Mutt” Langen tuottama Highway to Hell oli ensimmäinen AC/DC-levy, joka nousi Yhdysvalloissa sadan myydyimmän albumin joukkoon – ja komeasti nousikin, sijalle 17. AC/DC oli matkalla yhdeksi maailman suurimmista rockbändeistä.
Juhlat loppuivat äkillisesti helmikuussa 1980, kun Bon Scott löydettiin autosta oksennukseensa tukehtuneena. Pirullisesti hymyilevän laulajan menettäminen olisi voinut tuhota AC/DC:n, mutta niin ei käynyt. Siitä tarina vasta alkoi.
1980-luku
Bon Scott haudattiin maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1980. Tasan neljä viikkoa myöhemmin brittiläisen Geordien vokalisti Brian Johnson sai AC/DC:ltä puhelun. Vähän aiemmin pidetyt koelaulut olivat tehneet bändiin vaikutuksen, ja Johnson oli valittu AC/DC:n uudeksi laulajaksi. Seuraavan albumin äänitykset alkaisivat heti huhtikuussa.
Näin muodostui kokoonpano, joka nosti AC/DC:n huipulle. Laulaja Johnson, kitaristit Angus ja Malcolm Young, basisti Cliff Williams ja rumpali Phil Rudd saivat Back in Blackiksi nimetyn levyn valmiiksi toukokuussa. Kesällä se roikkui brittien albumilistan kärjessä kaksi viikkoa ja USA:n top tenissä viisi kuukautta. Back in Black nosti AC/DC:n suosiota niin, että jopa bändin edelliset albumit lennähtivät takaisin listoille sen imussa.
Seuraava albumi For Those About to Rock We Salute You oli AC/DC:n uran ensimmäisen listaykkönen Yhdysvalloissa. Kuolemaa uhmannut nousukiito taittui vasta vuoden 1983 Flick of the Switchillä. Kaupallinen pettymys oli kuitenkin suhteellinen käsite sillä tähtitieteellisten lukemien tasolla, jolla AC/DC toimii. Flick of the Switchin rutikuiva, uhkaava ja verkkainen rock ei ehkä käynyt kaupaksi edellisten albumien veroisesti, mutta levy myi kuitenkin platinaa esimerkiksi Yhdysvalloissa.
Flick of the Switch jäi Phil Ruddin sillä erää viimeiseksi AC/DC-levyksi. Rumpali oli palaava joukkoon vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin, ja hänen tilalleen tuli parikymppinen Simon Wright.
Aivan niin kuin AC/DC oli selvinnyt punkaallokosta muuttamatta tyyliään mitenkään, se luovi kahdeksankymmentäluvun läpi suosittujen hevibändien joukossa, vaikka sen raskaasta bluesrockista ei löytynyt metallia ilmaisimellakaan.
AC/DC sai Judas Priestin ja Ozzy Osbournen rinnalla osansa myös aikakauden satanic panic -ilmiöstä. Niin hassulta kuin se kuulostaakin nykyisin, kun AC/DC edustaa kaikkea tuttua ja turvallista, tuolloin ihmisten pahojen tekojen epäiltiin johtuneen raaistavan rockin kuuntelemisesta. Mutta vaikka sarjamurhaaja Richard Ramirez kuinka vakuutti saaneensa vaikutteita AC/DC:ltä ja varsinkin sen välityömäiseltä Fly on the Wall -levyltä (1985), psykopaatin sepustuksia ei uskonut lopulta kukaan.
Vuoden 1988 albumi Blow Up Your Video on AC/DC:n poplevy. Bändi ei muuttanut tyyliään silläkään, mutta pirtsakat sinkkubiisit Heatseeker ja That’s the Way I Wanna Rock’n’Roll istuivat hyvin Music Television -kanavan viihteellisen visioon, ja niin suosio kääntyi taas nousuun.
Se ennakoi suurmenestystä: syyskuussa 1990 ilmestynyt, Bruce Fairbarnin tuottama The Razor’s Edge saatteli AC/DC:n uudelle vuosikymmenelle todella näyttävästi. Sellaiset hitit kuin Thunderstruck ja Moneytalks puskivat myynnin yli kymmeneen miljoonaan.
1990-luku
Yhdeksänkymmentäluku oli hankalaa aikaa monelle edellisen vuosikymmenen menestysbändille. Otelaudoilla vipeltävät kitaravirtuoosit ja pöyhkeilevä lavashow menettivät viehätyksensä, kun nuoriso leipääntyi olkatoppauspoppiin ja tukkaheviin ja etsi jotakin autenttisempaa. Varsinkin metalli ja hard rock olivat huonossa huudossa, kun jopa Yhdysvallat hullaantui punk- ja vaihtoehtorockiin sekä uuteen, karuun tyyliin, jota kutsuttiin grungeksi.
AC/DC:lle kimalluksen karsastaminen ei ollut mikään ongelma. Sen soittajat olivat aina näyttäneet huoltamon rasvamontusta nousseilta. Ainoa jäsen, jolla oli keikoilla yllään jotakin erityistä, oli Angus Young, ja hänkin näytti vain unohtaneen vaihtaa vaatteet joskus 1970-luvun alussa, kun lähti koulun jälkeen bändin kanssa maailmalle eikä enää koskaan palannut kotiin. Vaikka AC/DC:n karu imago oli aivan yhtä harkittu kuin glambändien ulkoasu, se sopi erinomaisesti niille, jotka vierastivat 80-luvun kokkelipöllyistä pinnallisuutta.
Phil Rudd palasi bändiin ja soitti Ballbreakerillä (1995). Se oli monelle fanille iloinen uutinen, olihan Back in Blackin tehnyt jengi koossa taas, ja entusiastit pitivät Ruddin rumputyöskentelyä olennaisena osana bändin soundia siinä missä Malcolm Youngin komppikitarointiakin.
Rick Rubinin poissaolevaan tyyliinsä tuottama Ballbreaker myi miljoonia, mutta ei varsinaisesti saanut kyseenalaistamaan niitä yhä useammin kuultuja moitteita siitä, että AC/DC teki samaa albumia yhä uudelleen. Niin ei tehnyt myöskään vuoden 2000 Stiff Upper Lip, joka jäi isoveli George Youngin uran viimeiseksi tuotantotyöksi.
Kumpikin albumi oli tavallaan lujaa tavaraa, mutta niiden välissä julkaistun Bonfire-boksin vanhat äänitteet kuulostivat sanomattoman paljon raikkaammilta. Siltikin AC/DC oli selvinnyt ehyenä jälleen uudesta vuosikymmenestä.
2000- ja 2010-luvut
Black Ice -levyllään AC/DC palasi kahden raskaan bluesrocklevyn jälkeen menevämpään meininkiin. Uusi tuottaja Brendan O’Brien teki parhaansa tavoittaakseen vanhan AC/DC:n hengen, mutta käytännössä muutokset jäivät melko kosmeettisiksi. Parhaiten vuonna 2008 julkaistu teos muistetaankin siitä, että se on AC/DC:n pisin albumi ja viimeinen levy, jonka rakastettu Back in Black -kokoonpano teki yhdessä.
Seuraavat vuodet AC/DC puursi livejulkaisujen, kokoelmien, soundtracktöiden ja kiertueiden parissa. Keväällä 2014 Malcolm Young alkoi kärsiä terveysongelmista. Ensin hänellä todettiin keuhkosyöpä ja rytmihäiriöitä, mutta kaikkein pahin vaiva paljastui vasta niiden jälkeen. Kitaristi oli alkanut kärsiä muistisairauden oireista jo Black Ice -kiertueella. Nyt dementia oli edennyt niin, että bändissä jatkaminen oli mahdotonta.
Se oli kova isku AC/DC:lle ja etenkin Angusille. Hän oli soittanut isoveljensä kanssa yli neljäkymmentä vuotta. Malcolm oli paikalla silloinkin, kun pikkuveljestä tuli SE Angus Young, siis se koulupuvussa Gibson SG:tä kurittava ikoninen vintiö, jonka koko maailma tuntee.
– Kun olimme nuoria, Malcolm mainitsi käyneensä uudessa soitinliikkeessä ja nähneensä siellä siistejä kitaroita, Angus muistelee hymynkare äänessään. – ”Varsinkin yksi SG oli tosi hieno”, Malcolm kehui. Sain Malcolmilta kaupan osoitteen, menin sinne ja totesin, että joo, se on tosi hyvä kitara. Ostin sen ja soitan sillä vieläkin.
Kun Malcolm Young joutui hoitokotiin, AC/DC toimi niin kuin aina ennenkin tiukan paikan tullen: jatkoi hommia. Bändi kiinnitti kitaristikseen veljenpoika Stevie Youngin ja ryhtyi tekemään levyä. Rock or Bust ilmestyi vielä vuonna 2014.
Joidenkin fanien mielestä päätös jatkaa ilman bändin sielua oli pöyristyttävä, mutta Angus on asiasta eri mieltä. Hän korostaa, että Malcolm oli loppuun saakka sitä mieltä, että AC/DC:n ei pidä pysähtyä.
Mutta sillä kertaa kohtalo teki kaikkensa heittääkseen kapuloita AC/DC:n rattaisiin. Phil Rudd jouduttiin poistamaan bändistä huumeongelmien vuoksi. Klassisen kokoonpanon rumpali oli onnistunut narkkaamaan itsensä niin hankalaan tilanteeseen, että häntä syytettiin oikeudessa jopa murhan suunnittelusta. Bändi ei takellellut vaan jatkoi Rock or Bust -kiertuetta menestyslevy Razor’s Edgellä ja sen jälkeisillä kiertueilla soittaneen Chris Sladen kanssa.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Brian Johnsonin toinen korva meni kiertueen mittaan niin huonoksi, ettei hän voinut jatkaa keikkailua. Rivit rakoilivat myös basistin kohdalta.
– Brianilla oli vakavia ongelmia kuulonsa kanssa. Muutama viimeinen keikka oli hänelle aikamoista kamppailua, Angus sanoo. – Siinä vaiheessa tiesin jo, että myös Cliff oli jäämässä pois bändistä. Hän oli puhunut siitä kiertueen alussa.
– Ei siinä oikein voinut muuta kuin istua alas manageriemme kanssa ja käydä läpi, millaisia vaihtoehtoja meillä on. Se ei ollut mikään helppo tilanne AC/DC:n kaltaiselle bändille, joka pyörittää suurta kiertuekoneistoa, jossa on mukana paljon ihmisiä.
Vaihtoehtoja oli lopulta vain kaksi: joko lopettaa tai keksiä keino jatkaa.
– Kun sana Brianin kohtalosta alkoi kiiriä, muutamakin laulaja otti meihin yhteyttä ja ehdotti, että voisi yrittää auttaa, tulla vierailemaan keikoilla tai jotain. Mutta sitten puun takaa hyppäsi Guns N’ Rosesin Axl Rose, joka kertoi, että auttaisi meitä mielellään niin paljon kuin vain voi. Siispä me vedimme kiertueen loppuun Axlin kanssa. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.
Kun monin tavoin takkuillut Rock or Bust -rundi oli viety kunnialla päätökseen vuonna 2016, Cliff Williams jäi eläkkeelle ja bändi vetäytyi viettämään hiljaiseloa enemmän konseptin kuin oikean bändin hahmossa. Kukaan ei tiennyt, kuultaisiinko AC/DC:stä enää koskaan.
2020-luku
Kuva ei aina kerro enemmän kuin tuhat sanaa, ja usein kuvat myös valehtelevat. Joskus kuitenkin näkee otoksia, jotka kertovat ihan kaiken. Sellainen napattiin vuonna 2018. Siinä Brian Johnson ja Phil Rudd seisoskelevat hyväntuulisen näköisinä kanadalaisen studion ovella.
Hiljaiset vuodet olivat takana. AC/DC:hen oli kytketty virta.
– Jossain vaiheessa managerimme ja muut näissä kuvioissa pyörivät ihmiset halusivat tietää, mitä me voisimme tehdä jatkossa yhdessä, jos mitään, Angus Young kertoo. – Kerroin, että olin käynyt läpi materiaalia, jota olimme työstäneet Malcolmin kanssa vuosien varrella.
Malcolm (samoin kuin hänen ja Angusin vanhempi veli George) oli kuollut syksyllä 2017, mutta jättänyt jälkeensä hyvin organisoidun idea-arkiston. Uudet biisit eivät siis olleet ongelma. Onneksi soittajien kohdallakaan ei ollut kysymysmerkkejä.
– Phil oli ollut vieroituksessa ja hankkinut muutenkin apua. Tiesimme sen, koska hän piti meihin yhteyttä ja kertoi, miten hänellä meni. Siihen tarvittiin vain aikaa. Aika on suuri parantaja, Angus sanoo.
– Brian taas oli kuntouttanut itseään kuulospesialistin kanssa, ja hänellä oli tilanteestaan hyvä fiilis. Hän oli mielissään päästessään vielä yrittämään, miten homma taittuu.
Myös Williams innostui palaamaan eläkepäiviltään bändiin, ja AC/DC alkoi hahmotella uutta levyä luottomiestensä Brendan O’Brienin ja Joe Fraserin kanssa. Studiossa Angus Young sai varmuuden siitä, että AC/DC:llä oli vielä tehtävää.
– Ei minulla varsinaisesti ollut epäilyksiä homman toimimisesta, mutta olin iloinen, että se todellakin sujui. Ei se ole aina ollut meillekään itsestään selvää. Joskus studiossa on ollut vaikeaakin.
”Vaikea” on viimeinen sana, joka tulee mieleen AC/DC:n uudesta albumista. Power Up osoittaa, että vanha kiimainen koira ei ehkä opi uusia temppuja, mutta entiset se taitaa täysin suvereenisti. Tutun sykkeen ja raa’an bluesrockin välissä on Through the Mists of Timen ja Witch’s Spellin kaltaisia melodisia biisejä, taustalaulut ja muut detaljit kuulostavat mietityiltä ja Johnsonkin on kerrankin hakenut ääneensä useamman kuin yhden soundin. AC/DC ei ole uudistunut, muttei myöskään tehnyt Power Upista läpihuutojuttua.
On epävarmaa, milloin Power Upin biisejä kuullaan keikoilla, jos koskaan. Angus Youngin kuuluisa koulupuku riippuu hengarissa toistaiseksi, kunnes suuria tapahtumia voidaan taas järjestää.
– Jää nähtäväksi, milloin se tapahtuu, Angus miettii. – Tässä vaiheessa elämääni olen käyttänyt koulupukua varmaan enemmän kuin tavallisia vaatteita. Kyllähän minä joskus ennen tätä bändiä soitin muissakin asuissa, mutta jos menisin nyt lavalle joissain muissa kamppeissa, jotain todellakin tuntuisi puuttuvan.
Marraskuussa 2020 AC/DC:n perustamisesta tulee kuluneeksi 47 vuotta. Bändin ainoa perustajajäsen kiistää tiukasti pitävänsä itseään kitarasankarina, mutta tunnustaa rakastavansa soittamista.
Se on yksi syy siihen, että AC/DC on yhä olemassa. Toinen syy on se, että mitä enemmän aika kuluu, sen vaikeampaa Angusin on erottaa yhtyettä itsestään.
– Tykkään kovasti soittaa kitaraa. Se on aina ollut minulle se tärkein juttu lavalla ja studiossa, Young selittää. – Ja mitä AC/DC:hin tulee, bändi on ollut suuri osa minua jo hyvin kauan. Minun on vaikea kuvitella, ettei sitä enää olisi.
Julkaistu Infernossa 10/2020.