Elävä muisto entisen Suolahden kaupungin satamarannasta, Lavatähti-tapahtuman bändi-illasta vuosituhannen vaihteesta. Lavalle on noussut paikallinen metalliyhtye Machine Men, jonka vielä tuolloin vaaleaharjainen laulaja Toni ”Antony” Parviainen suorastaan säkenöi energiaa.
Bändi starttaa setin Iron Maidenin Be Quick or Be Dead -biisillä, ja ensimmäisten laulunuottien päästyä ilmoille keräilen kaikessa ihmetyksessä lattiaan pudonnutta leukaani.
Kuka helvetti tämä jätkä oikein on?
Nyt Antony Parviainen kertoo kaiken lähteneen ”joskus eskari-ikäisenä” juuri Iron Maidenista, WASPista, Ozzy Osbournesta ja Diosta.
– Rämpytin isoveljeni kitaraa, piirsin siihen KISSin ukkojen naamoja ja huusin rikkalapion varteen I Wanna Be Somebodya. Eli startti oli aika perinteinen. Haaveilin ehkä jollain tapaa rocktähteydestä.
– Ihan konkreettisesti lauloin jo ala-asteella, ennen äänenmurrosta, ja silloin tulivat ekat bändivirityksetkin. Noin vuonna 1997 yritettiin lähteä soittamaan Maiden-covereita, ja soitin vielä silloin rumpuja. Koska meillä ei ollut laulajaa, päätin testata ja lauloin ensin biisit oktaavia matalampaa. Pikkuhiljaa koetin päästä oikeisiin säveliin, ja siitä se lähti. Tuolloin rupesin oikeastaan varsinaisesti treenaamaan laulamista.
Ei puhetta ilman jättiläistä
Pureudutaan aluksi tarkemmin 1990-luvun lopulla perustettuun Machine Men -yhtyeeseen. Mainittu oli Antony Parviaiselle ensimmäinen tukeva astinlauta kohti tämän maan hevilaulajien kärkikaartia.
Viisi ystävystä – Parviainen, kitaristit J-V Hintikka ja Jani Noronen, basisti Eero Vehniäinen sekä pitkälti yhtyeen sävellyksistä vastannut, tämän vuoden heinäkuussa menehtynyt rumpali Jarno Parantainen – päätti perustaa bändin, joka noudatti alusta lähtien tarkkaa suunnitelmaa.
– Machine Men oli hirveän kunnianhimoinen porukka. Meillä oli selkeä visio, mitä halutaan toteuttaa ja mihin päästä. Se oli sitä nuoren aikuisen ajatusmaailmaa, että näissä hommissa ei lähdetä pyytelemään anteeksi. Oltiin koko ajan hyvällä tavalla kesari pystyssä, että meillä on maailman paras bändi ja haistakaa te muut vittu, Parviainen naurahtaa.
– Kunnianhimoa on toki edelleenkin, mutta se on muuttanut muotoaan ja kohdistuu enemmän musiikkiin, sen sisältöön ja kokonaisuuteen.
Machine Men julkaisi ensimmäiset demonsa 1990-luvun lopussa ja solmi levytyssopimuksen kotimaisen Dynamic Arts Recordsin kanssa. Nimikko-ep:n (2002), ensimmäisen kokopitkän Scars & Woundsin (2003) ja ahkeran keikkailun jälkeen metallijätti Century Media kiinnitti bändin. Yhtye teki saksalaisille kaksi levyä, vuoden 2005 Elegiesin ja 2007 Circus of Foolsin. Nimekkään levy-yhtiön lisäksi bändillä oli sopimus saksalaisen manageritoimiston kanssa, mikä auttoi etenkin keikkailussa.
– Saatiin kokoomme nähden slotteja, mitä ei silloin, eikä varsinkaan nykypäivänä, moni olisi saanut. Päästiin lämmittelemään WASPia, Dioa ja Heaven & Helliä sekä vetämään Keski-Euroopassa isojen festarien päälavoilla, Wackenissa ja Grasspopissa. Suolahtelaiset jätkät siellä. Sitä tuli ihmeteltyä silloin ja tulee vielä nykyäänkin.
– Ehkä Machine Men oli siihen hetkeen sopiva juttu, koska ainakaan Suomessa ei ollut oikein muita samanlaisia bändejä. Ei oltu poweria eikä punkkia eikä perusrockiakaan, saati rankempaa metallia. Olihan meidän musassa Maidenia, mutta ei pelkästään sitä.
Machine Menin saksalaisedustaja ajoi yhtyettä kovasti Maiden-kortilla ja Parviaista Bruce Dickinson -kloonina, minkä vuoksi Machine Men kulminoitui vahvasti laulajaansa. Tavallaan asetelma oli yhtyeelle henkinen painolasti, mihin se otti kantaa Circus of Fools -levyn sinkkukappaleella No Talk Without the Giant.
– Olen toki iloinen kaikista niistä muistoista ja siitä, mihin asti päästiin ja millä eväillä. Joskus olen miettinyt, olisiko tapahtunut jotain enemmän, jos olisi tehty vielä se neljäs levy.
Machine Men lopetti toimintansa 2010-luvun alussa.
– Jarnon hautajaisten jälkeen pidettiin porukalla saunailta ja kuunneltiin läpi neljättä levyä varten tehdyt demot. Niistä tuli hyviä muistoja ja fiiliksiä. Itse halusin siltä bändiltä paljon enemmän, ja varmasti sellaista, mitä Machine Men ei olisi pystynyt toteuttamaan tai olemaankaan.
Parviainen sanoo oppineensa paljon 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä.
– En sano, että oltiin totaalisesti epämukavuusalueella, mutta me päästiin isoihin paikkoihin, missä ei olisi aiemmin pystynyt kuvittelemaankaan olevansa. Tuli rohkeutta mennä isoille areenoille. Toki ne paikat jännittivät, mutta isojen ja hyvien asioiden kohdalla, jossain areenalla 12 000 ihmisen edessä, pitääkin jännittää. Sitten tiesi senkin, että jos vähän mokaa, homma ei kaadu siihen. Pienet virheet kuuluvat livemusaan.
– Rundeilla huomasi, miten eri tavoin pääbändi voi kohdella lämmittelijöitä. Machine Men oli lämppärinä Sonata Arctican Euroopan-kiertueella 2005. He olivat saaneet jo aiemmin oppia, miten laitetaan hyvä kiertämään ja jätetään soundcheck-aikaa lämppäreillekin. Se ei ole pääbändiltä pois. Mutta aina niin ei ollut. En sano, että näin olisi tapahtunut WASPin kanssa, mutta saattoi tapahtuakin, Parviainen virnistää.
Raskasta joulua ja iskelmää
Laulajan Machine Menin jälkeiseen aikaan ovat kuuluneet coverkeikat nykyään jo kuusimiehiseksi kasvaneen Antony Parviainen Trion kanssa. Parviainen on myös ollut käytännössä alusta lähtien kuuluva osa suosittua Raskasta joulua -kollektiivia sekä sen iskelmään painottuvaa versiota.
– Nämä ovat olleet hyvällä tavalla haastavia proggiksia. Olen kokenut suomeksi laulamisen hyvin erilaisena kuin englanniksi. Olen päässyt tekemään äänityksiä ja keikkoja hiukan erilaiselle kohdeyleisölle. Myös kappaleita esittäessä fiilis on erilainen, koska keikat ovat nykyään pääsääntöisesti suurilla urheiluareenoilla.
– Totta kai mukana olemisesta on suuresti hyötyä. Varmasti suurin osa ihmisistä tietää minut ennemmin Raskasta joulua -jutuista kuin Machine Menistä tai Psycheworkistä. Mutta metallimusa uppoaa tietylle kansalle ja Raskasta joulua kaikelle kansalle. Olen kiitollinen, että olen saanut olla mukana näissä jutuissa. Ne ovat kasvattaneet minua artistina.
Raskaasti versioidut joululaulut ja iskelmähitit ovat jakaneet mielipiteitä koko homman uskottavuudesta. Antony Parviainen sanoo, ettei hänen tarvinnut miettiä kahdesti, lähteäkö mukaan kyseisiin projekteihin.
– Korhosen Erkka [Raskasta joulua -primus motor] tuli kertomaan vuoden 2004 Tuskassa aiheesta. Hän selitti idean, konseptin ja esitettävät laulut. En vihaa joulua, sehän on kivaa aikaa ja ehdotetut biisit olivat hyviä. Nehän ovat pohjimmiltaan vain sointuja, melodiaa ja tekstejä. Sellaista voi esittää monella tavalla.
– Ymmärrän myös puristeja, jotka sanovat, että asian ei pidä olla näin. Saahan sitä olla mitä mieltä vain, eikä kaikkia voi miellyttää. Ei tarvitse tykätä, tulla keikoille tai ostaa levyjä. En ole ainoa heviartisti, joka näissä laulaa, ja joukossa on paljon nimekkäämpiäkin tyyppejä. Jos mukana oleminen ei ole karsinut heidän uskottavuuttaan, niin ei minunkaan. Olen laulanut 25 vuotta ja pääsen esiintymään areenalle, jossa on 10 000 lipun ostanutta. Olen laulaja, joka esittää erilaisia lauluja, ja jos siitä saa rahaakin, niin ei kai se väärin ole.
Ehjä ja toimiva työkalu
Antony Parviainen sanoo oppineensa laulamaan omatoimisesti. Alkujaan hän imitoi omia idoleitaan ja lauloi heidän biisejään. Niinkin perustavanlaatuinen taito voi kuitenkin kadota.
– Pari vuotta sitten, korona-aikana ja terveydelliseen historiaan liittyen, kroppani muisti laulun suhteen katosi. En enää tajunnut, mitä laulaessa piti tehdä.
Apu löytyi Parviaisen ystäväpariskunnan Sini ja Torsti Spoofin musiikkikoulusta Moodista. Laulunopettajana työskentelevä Sini oli lanseeraamassa etälaulukoulua, jonka pilottivaiheeseen Parviainen pääsi mukaan testioppilaaksi.
– Lähdettiin aivan perusteista, mikä oli minulle hyvin avaava kokemus. Muistin taas, mitä laulamisessa teknisesti tapahtuu, Parviainen sanoo.
– Aiemmin tuollaisia asioita ei tarvinnut miettiä. Menin vain lavalle ja vedin täysillä, meni metsään tai ei. Nyt kroppa ei muistanut ja pää löi tyhjää. Olen hirveän kiitollinen Sinille, että hän kysyi mua siihen pilottiin. Siitä oli todella suuri apu. Opin esimerkiksi tietynlaisia kielen ja suun asentoja, miten tiettyjä vokaaleja saa laulettua paremmin. Mukaan tarttui myös oppia sen suhteen, miten voi laulaa tekniikalla, kun kropasta alkaa puhti loppua. Nyt kaikki tulee jo luonnostaan.
Parviainen on tällä hetkellä 41-vuotias. Se on ikä, joka laulajan on jo noteerattava.
– En tunne itseäni nelikymppiseksi, hän nauraa.
– Nykyään sitä kiinnittää enemmän huomiota hyviin yöuniin, ja tietyillä elämäntapa-asioilla voi edesauttaa laulamistakin. Enemmän sitä on jumissa kuin 20 vuotta sitten. Silloin ei haitannut, vaikka oli valvonut yön. Pystyi silti lähtemään keikalle. Nyt, jos keikka alkaa yhdeltä yöllä, miettii lähinnä, miten pysyy hereillä sinne asti. En halua kuulostaa vanhalta, mutta fysiikka on fysiikkaa.
Parviainen sanoo, että hänen laulamisellaan ja henkisellä hyvinvoinnillaan on suora yhteys.
– Toivon edelleen, että laulaminen on kivaa, voin esiintyä ja nauttia itsekin, enkä vain suorittaa paskat housussa. Se onnistuu, kun tekee asiat tietyllä tapaa. Tykkään laulaa, vaikka olisin mukana proggiksissa, joiden musiikki ei ole niin omaan makuun. Laulamisen suhteen olen kaikkiruokainen. Minua kiehtoo itsestäni syntyvä ääni, ja jos se toimii ja on hyvässä kunnossa, se on voimavara ja kanava, mitä kautta voin purkaa kaikenlaisia tunteita. Jos olen laulamatta pari kolmekin viikkoa, se alkaa näkyä mun henkisessä tilassa. Vituttaa kaikki, vaikka elämä olisi hyvin. Silloin menen työhuoneeseeni ja laulan.
Nykyisin Parviainen sanoo treenaavansa kolme kertaa viikossa.
– Olen aina verrannut laulamista pitkänmatkanjuoksuun. Jos haluaa, että ääni kestää, sitä pitää harjoitella. Yhtä lailla kurkussa on lihaksisto, joka täytyy pitää kunnossa. En ole aina harjoitellut niin paljon kuin nyt, mutta olen aina tykännyt siitä. Kun menen lavalle, tiedän tasan tarkkaan, mitä teen. Silloin työkalun, äänen, on oltava auki ja ehjä.
Toimiva yksikkö
Antony Parviaisen nykyisen musiikillisen silmäterän Psycheworkin syntymästä tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta.
Bändin alkuperä pohjaa Parviaisen toipilasaikaan hänen taisteltuaan leukemiaa vastaan. Prosessin tuloksena oli vuonna 2016 ilmestynyt debyytti The Dragon’s Year, ja yhtyeen taru on jatkunut vuonna 2018 Karelian Hills -levyllä sekä tänä syksynä tuoreella Spark of Hope -albumilla.
Tätä haastattelua edeltäneessä viestittelyssä Parviainen tuli kehaisseeksi uuden Psychework-tuotoksen olevan yhtyeen tähän saakka paras. Toteamus kuulostaa kliseeltä, mutta on faktaa, että raskas mutta melodiarikas kahdeksanraitainen koukuttaa monella osa-alueella. Myös musiikin tekijän tunnistaa helposti.
– Kyllä mulla on vahva luotto levyyn, sillä kokonaisuus on ehjin tähän mennessä. Ja monipuolisin. On paahtoa, isoa äänimaailmaa ja rytinää, mutta myös vastapainoa sekä erilaisia elementtejä biisien sisällä. Ei vain sata lasissa -osastoa. Levyllä on enemmän tilaa laululle ja melodiaakin kenties runsaammin kuin aikaisemmin.
– Äänittäjä Tuomas Kokko [Electric Fox -studio] myös miksasi levyn. Tuomaksen tekemä luomusoundi kuuluu hyvällä tavalla. Soundi ja biisit ovat aiempaa raskaampia, eikä sanomakaan ole hirveän köykäinen.
Psycheworkin aiemmille levyille ominainen teema, sota, on vahvasti läsnä tälläkin kertaa.
– On konkreettista sotatarinaa, mutta on myös mielen sotaa. Alun perin oli tarkoitus hakea yhtenäisempää teemaa sota-ajan rakkaustarinoista, ja muutama sellainen siellä onkin, mutta homma lähti rönsyämään.
Albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu Kiova on nimensä mukainen kannanotto meneillään olevaan Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa.
– Muistan sen aamun, kun uutiskuvissa venäläiset panssarivaunut ajoivat Kiovaan. Että vittu, onko tämä oikeasti totta, voiko tällaista tapahtua ja vieläpä tuhannen kilometrin päässä? Nehän olisivat yhtä hyvin voineet ajaa Helsinkiin, Parviainen pyörittelee päätään.
– Se oli absurdi tilanne, jossa joutui itsekin miettimään, että mitenkäs se tetsaaminen menikään ja miten rynkky puretaan ja kasataan. Olen lukenut tarinoita toisen maailmansodan ajoilta ja kuullut niitä edesmenneen pappanikin kertomina. Nyt sama tapahtuu tuossa naapurissa. Kyllä se pysäytti. Venäjällä on varmasti omat syynsä ja ideologiansa hyökätä, mutta mikä on tarpeeksi painava syy tappaa viattomia ihmisiä?
Parviainen sanoo, että sota on hänelle luonnollinen aihe kirjoittaa.
– Monet asiat voi pukea sotateemaan. Elämä pitää sisällään kaikenlaisia kamppailuja, eikä teksteissä tarvitse konkreettisesti ajaa kohti panssarivaunulla. Sota on luonteva tapa esittää asiat hevimetallisti.
Psycheworkin kehityskaaren Parviainen sanoo rakentuneen niin kuin hän alkuun kaavailikin. Myös nykyiseen bändiinsä (J-V Hintikka ja Juha Takanen, kitarat, Ville Koskinen, basso, Otto Närhi, koskettimet, ja Konsta Vehkala, rummut) hän on tyytyväinen.
– Palikat ovat hioutuneet yhteen ja bändi on kasassa niin soitannollisesti kuin henkisesti. Meitä on kuusi jätkää, joista jokaisella on oma tärkeä roolinsa. Kaikki tuntuu sujuvammalta kuin aikaisemmin, ja on oikein hyvä, jos se kuuluu levyltä.
– Psychework on juuri sitä, mitä halusin Machine Menin loppuaikoina – että bändi kehittyy isommaksi ja vaarallisemmaksi, tai ainakin värikkäämmäksi. En tosin tiedä, millainen seuraava Psychework-levy on. Tuskin totaalisen erilainen kuitenkaan. Tähän saakka me on tehty musaa, kun siihen on ollut tarve. Väkisin ei pusketa.
Julkaistu Infernossa 9/2023.