Epäluotettava kertoja?
Kirjallisuuden kentältä tuttu määritelmä tarkoittaa kertojaa, jonka kertoma on pääteltävissä tai ainakin tulkittavissa virheelliseksi, vääristellyksi tai puolueelliseksi.
Kun käy läpi Kam Leen haastatteluita vuosikymmenten varrelta, death metal -pioneerista syntyy helposti kuva yhtenä genrensä epäluotettavimmista kertojista. Sen verran ristiriitaisia versioita hän on kertonut tekemisistään Deathissä ja Massacressa, ajatuksistaan kyseisten yhtyeiden klassikoiksi julistettujen julkaisujen tasosta ja etenkin konflikteista entisten yhtyetoveriensa kanssa.
Massacren kohdalla vihanpito kulminoitui viime vuosikymmenellä oikeuteen asti vietyyn kiistaan, kun entiset jäsenet Bill Andrews ja Terry Butler väittivät, ettei Leellä ja Rick Rozzilla ole oikeutta käyttää Massacre-nimeä. Kamppailusta oli huumori kaukana. Silti, kun Kam Leen kanssa on tekemisissä, tulee olla valppaana, ettei hänen mustaa, sarkasmia tihkuvaa huumoriaan ota todesta.
Epäluotettava kertoja? Ehkä Lee pikemminkin välttelee liiallista totisuutta, oli aihe miltei mikä tahansa. Mitä parhain esimerkki tästä on tarina siitä, miten ja ennen kaikkea miksi Chuck Schuldiner (1967–2001) potkaisi Leen pois Deathistä vuonna 1985.
Kahden vuoden takaisessa videohaastattelussa Lee väitti pokkana, että Schuldiner potkaisi hänet ulos yhteisestä kämpästä, koska Lee söi viimeisen kaapista löytyneen murokulhollisen. Lähtöpassit bändistä taas tulivat siksi, että Lee kävi vikittelemään nuorta neitoa, jonka kanssa Schuldiner oli läheisissä tekemisissä.
Mitä klassisin syy välirikolle siis. Herääkin kysymys, tietääkö kyseinen nainen, millainen vaikutus hänellä oli death metalin varhaishistoriaan.
Kam Lee nauraa. Ja iskee tarinaa taas uuteen muotoon.
– Totuus on, että Chuck potkaisi minut ulos bändistä Apple Jacks -murojen takia. Se tyttö oli hänelle vain helppo tekosyy erottamiselleni, Lee virnistää.
Ennen kuoloa oli punk
Barney Kamalani Lee (s. 1966) tuli 1980-luvun alussa muotoaan hakeneelle äärimetallikentälle punk-taustasta. Hän kuitenkin korostaa, ettei punk ollut hänen musiikkikasvatuksensa varhaisin alku ja juuri.
– Tietenkin isäni vinyylikokoelmalla on vaikutuksensa, etenkin Jimi Hendrixin jutuilla. Mutta kiinnostukseni rumpujen soittamiseen heräsi teininä 1980-luvun taitteessa, kun altistuin bändeille kuten Ramones, Misfits ja The Clash.
Punkin mielipuolinen raivo ja angsti puhutteli kasvavassa iässä ollutta Leetä vastapainona radioaaltoja 1970-luvun lopulla hallinneelle musiikille.
– Kun punk viimein kantautui korviini, se oli aivan jotain muuta kuin se tyypillinen diskoroska, joka soi kaikkialla. Se oli likaista ja rujoa. Erityisesti minua puhutteli Misfits, kauhusävyjensä ansiosta. Hieman samoista tummanpuhuvista syistä pidin – ja pidän – kovasti myös bändeistä kuten The Cramps, The Damned ja 45 Grave.
– Kotikaupungissani oli yökerho, jossa järjestettiin punk-klubeja. Alaikäisinä hiivimme kavereitteni kanssa sisään takaovesta. Keikoilla nuoret punkkarit vetivät slam danceä, joka oli varhainen versio mosh pitistä. Hyppäsin aina sekaan ja slämmäsin kiukun ulos itsestäni.
Leen ensimmäiset bändiviritelmät punkkasivat Misfitsin tyyliin. Kaupungin punk-skenen laimentuessa Leen huomion kiinnitti metallimusiikki ja hän siirtyi rumpaliksi Iron Maiden-ja Raven-covereita soittaneeseen yhtyeeseen.
Kun high school kutsui, kuului myös synkeämmän metallin kuten Venomin, Hellhammerin ja Mercyful Faten kutsu. Saman kutsun olivat kuulleet myös käytävillä vastaan tulleet Chuck Schuldiner ja Rick Rozz. Uuden yhtyeen syntymistä ei voinut estää. Vuonna 1983 kolmikko perusti Venomin kitaristin taiteilijanimen napanneen Mantas-yhtyeen, josta muotoutui vuotta myöhemmin Death.
Deathin ja Rick Rozzin tiet erkanivat vuoden 1985 Infernal Death -demon jälkeen. Ennen samana vuonna tapahtunutta kohtalokasta muroepisodia Kam Lee oli mukana muutamalla treeniäänitteellä, minkä jälkeen hänet korvasi D.R.I:stä poimittu, vuonna 1986 Hiraxiin siirtynyt Eric Brecht.
Vaikka Deathin asema kuolometallin pioneerien joukossa henkilöityy eritoten – ja perustellusti – Schuldineriin, Leen ja Rozzin merkitystä yhtyeen alkuhämärään ei tule vähätellä. Lee toimi Deathissä paitsi rumpalina myös varhaisten demojen laulajana.
Deathiä seurasi bändi, jonka solistina Lee ennen kaikkea tunnetaan. Massacren olivat perustaneet Rozz, myöhemmin Obituaryyn liittynyt kitaristi Allen West ja rumpali Bill Andrews, joka soitti myöhemmin Death-klassikoilla Leprosy (1988) ja Spiritual Healing (1990).
Hellhammer- ja Celtic Frost -solisti Tom G. Warrior keskeisenä vaikuttajanaan Lee on aina pyrkinyt ulosannissaan selkeään artikulaatioon. Hän keskittyy viestinsä välittämiseen, ei brutaaliuden ääriin kurkottavaan kurnutukseen. Lee kuitenkin vähättelee hänelle osoitettua kunniaa death metal -laulutyylin edelläkävijänä.
– Tyylini toimii, koska se tulee minusta luontevasti, en ole koskaan teeskennellyt mitään. Monet solistit unohtavat, ettei örinässä ole kyse vain siitä, miten matalalta ja brutaalisti vedät. Olennaista on, teetkö juttusi tyylillä. Pidän kyllä monista todella matalalta vetävistä solisteista, esimerkiksi Avulsedin Dave Rotten on huikea. Hänen soundissaan on lennokkuutta, ei mitään keinotekoista. En jaksa kiinnostua, jos solistin äänenkäyttö on teennäistä, pakotettua. Ja teennäisyyden tunnistaa aina.
Vuosikymmeniä roskikseen
Massacre on ehtinyt olla olemassaolonsa aikana kuolometallikentällä sekä keskeinen vaikuttaja että naurunaihe. Yhtyeen demot Agressive Tyrant ja Chamber of Ages (1986) ovat puhutelleet Deathin varhaisdemojen lailla monia sittemmin death metalin ja muiden äärimetallimuotojen saralla meritoituneita. Kiitelty on myös yhtyeen ensimmäisen paluun myötä syntynyt debyyttialbumi From Beyond (1991).
Uskottavuutta on syönyt se, että Massacre on hajonnut ja palannut eri muodoissa 35 vuoden saatossa miltei kymmenen kertaa. Kun kolmannella kierroksella syntyi kakkosalbumi Promise (1996), bändiä eivät yhdistäneet From Beyondiin kuin nimi, Rozz ja Lee. Albumin musiikki oli Rozzin johdolla kyhättyä umpikömpelöä asennemetallia.
Leelle levy on häpeäpilkku.
– Minut puskettiin syrjään, ideani sivuutettiin ja Rozz muutti bändin itsensä irvikuvaksi. Massacresta tuli vitsi – ja vitsinä se on pitkän, pitkän aikaa pysynyt.
Lee ei ollut mukana Back from Beyond -albumilla (2014), jolla Rozz ja basisti Terry Butler – jälleen yksi Death-veteraani – palasivat kuolometalliin, mutta perin persoonattomaan sellaiseen. Kun Lee ja Rozz vuonna 2017 hautasivat sotakirveen, Butler ja Andrews käynnistivät oikeustaistelun Massacre-nimestä.
Lee ja Rozz keikkailivat tovin nimillä Massacre X ja Gods of Death. Sitten Rozz heitti jälleen hyvästit, mutta Lee jatkoi kamppailua, joka johti lopulta Resurgenceen, Leen johtaman Massacren lokakuussa julkaistuun uuteen albumiin.
– Tämä levy repii ison kasan sivuja Massacren historiasta. Ne on parempi viskata roskikseen, jonne ne kuuluvat.
Vaikka nuo sivut ovat Leelle ongelmajätettä, hän myöntää oppineensa niistä paljon – etenkin luottamaan itseensä ja olemaan hyvin skeptinen, kun häntä pyydetään luottamaan muihin.
– Olen oppinut luottamaan vaistooni. Joka kerta, kun vaistoni on sanonut, että jotain on vialla, niin on myös ollut. En suostu enää olemaan mukana missään, mikä tuntuu vähääkään väärältä. Jos se tarkoittaa, että joudun potkaisemaan jonkun ulos bändistä, niin tapahtukoon. Olen liian vanha tuhlaamaan aikaani itkupilleihin ja itserakkaisiin kusipäihin. Vapaamatkustajiin, jotka eivät välitä bändin rehellisyydestä ja ajavat vain omaa agendaansa. Joko olet kyydissäni tai hyppäät vittuun ja äkkiä!
– Kuulostaa varmaan ilkeältä, mutta elämä ei ole mukavaa. Jos et pidä puoliasi, useimmat ihmiset kävelevät ylitsesi. Ja minun ylitseni ei kävele enää kukaan.
Lee tietää olevansa joidenkin silmissä se lukuisten Massacre-konfliktien pahis. Hän ei mainitse ketään nimeltä, mutta painottaa, että joillain yhtyeen entisillä jäsenillä on uskolliset seuraajansa, mielistelijänsä. Sitä Lee ei voi muuttaa – eikä enää haluakaan.
– Minua ei vetele naruista kukaan. Katkaisen narut saman tien, jos joku paskakasa yrittää leikkiä kustannuksellani. Aiemmin koin, että minun täytyy selittää oma kantani kaikkeen tapahtuneeseen. Mutta vitut. Vietätkö itse vuosikausia selittäen miksi erosit siitä ja siitä exästäsi? Vain säälittävät, heikot paskiaiset tarrautuvat menneeseen. Ja he tekevät niin siksi, että heidän elämänsä on tyhjää ja merkityksetöntä. Elämäni on liian lyhyt siihen, että antaisin kusipäiden – eli ihmiskunnan enemmistön – pilata päiväni.
Hapannaamojen ravistelija
Sinnikkyydestään huolimatta Lee tuskin olisi tänä päivänä Massacren keulilla, jos hänellä ei olisi huumorintajua selviytymiskeinonaan. Kuten mainittua, hän on sarkastinen irvileuka, joka varoo ottamasta asioita liian vakavasti.
Leen huumori ja tarkoituksellinen asioiden vääristely onkin lietsonut vuosien saatossa entistä enemmän pahaa verta hänen ja muiden Massacre-veteraanien välille. Punk-menneisyytensä myötä hän ei ole koskaan sietänyt metallimaailman ryppyotsaisuutta ja on hyökännyt sitä vastaan aina kun mahdollista.
– Monet metallityypit yrittävät kaikkensa olla ilkeitä kovanaamoja, aina naama peruslukemilla. Mutta loukkaapa heitä, naarmuta heidän yliherkkää egoaan, ja he purskahtavat itkuun. Kaikki nuo poseeraajat ja mammanpojat loukattuine tunteineen jauhavat paskaa netissä, paasaavat mini-imperiumiensa kaikukammioissa vain siksi, että mielistelijänsä masturboisivat heidän egojaan. Niin mitätöntä, niin naurettavaa.
– Pilkkaan kaikkea tuollaista, sillä mitä termi ”skene” todellisuudessa tarkoittaa? Vain pienenpientä osasta todellisesta maailmasta. Ja katsopa, missä tilanteessa maailmamme on nyt. Kaiken sen metallimahtailun ja kovanaamailun takana olikin pelkkää valitusta, ininää ja syyttelyä. Ja viruspandemia toi sen entistä näkyvämmäksi. Kaikesta uhmakkuudesta huolimatta metallimaailmasta ei löydy sellaista yhteisöllisyyttä, jolla olisi mitään käänteentekevää annettavaa ihmisyydelle. Metalliväki puhuu yhtenäisyydestä ja veljeydestä, mutta heidän joukostaan löytyvät nopeimmat selkäänpuukottajat ja takinkääntäjät, joita olen koskaan kohdannut.
– Teinivuosieni punk-piireistä minulla on yhä hyviä ystäviä, joiden kanssa olen säännöllisesti yhteydessä. En voi väittää viettäväni enää aikaa monienkaan metallityyppien kanssa, mutta toki niistäkin piireistä löytyy muutamia uskollisia ystäviä.
Erityisesti Lee paheksuu kaikenlaisia rocktähteyden elkeitä, joilta ei voi välttyä metallipiireissäkään.
– Jumalauta, kyse on sentään underground-metallista! Lakatkaa olemasta mahtailevia paskiaisia ja muistelkaa mistä tulitte, millaista oli olla fanipoika tai -tyttö. Muistakaa omat juurenne. Me kaikki aloitimme pohjalta, joten älkää paskoko niiden päälle, jotka yrittävät aloittaa nyt.
– Ja kun alkuun päästiin, sanottakoon, etten todellakaan voi sietää nuoleskelijoita. On karmeaa, kun nuoremmat bändit mielistelevät ja hännystelevät keitä tahansa pidempään kuvioissa olleita.
Kauhua se kaikki on
Resurgence-levy osoittaa, että Lee toimii itse kuten saarnaa. Levy on, kuten lupaa, tunnistettava jatko-osa From Beyondille, konstailematonta death metalia. Kuolometallin merkitys Leelle ei ole koskaan horjunut.
– Olen aina pysynyt uskollisena itselleni. En ole antanut trendien ja skenetyksen muuttaa sitä, kuka olen. Olen kauhuaddikti, ja death metal on täydellinen musiikillinen ilmaisukeino rakkaudelleni.
– Death metal on minulle kauhuestetiikan täydellisin ilmentymä. On paljon arkajalkoja death metal -faneja, jotka karttavat kauhuelementtejä kuin kakarat, jotka napsivat parsakaalin ja pavut pois lautaselta ja yrittävät syöttää niitä pöydän alla odottavalle koiralle. Kastike ja liha kyllä kelpaavat, mutta kaikki muu heitetään menemään. Ei toki ole minun asiani neuvoa, miten kunkin tulisi musiikkinsa kuunnella. Olen kokki, joka tekee parhaan mahdollisen aterian. Se, mitä lautaselle tapahtuu, kun se lähtee keittiöstä, ei ole minun ongelmani. Jos fanit eivät kuule selkeitä kauhuyhteyksiä, se on heidän omaa hölmöyttään.
Jos Misfits on Leen varhaisin musiikillinen kauhuvaikuttaja, jo From Beyondilla kävi selväksi ja Resurgencellä entistä selvemmäksi, kuinka paljon kauhukirjallisuuden suuri muinainen, HP Lovecraft, merkitsee hänelle.
– Ihmisviha on Lovecraftin tuotannon elementeistä se, joka vetoaa minuun erityisesti. Misantrooppina tunnen sukulaisuutta hänen teostensa perustana oleviin näkemyksiin. Sanoinkuvaamaton, nimeämätön, rienaava pelko on osa jokapäiväistä elämääni, koska näen ihmiskunnan sairaana, katalana viruksena ja minulla on epämukava olo omissa nahoissani – puhumattakaan siitä, että joudun päivittäin tekemisiin karmaisevien ihmisten kanssa.
Lovecraftin vahva vaikutus ei ole saanut Leetä kokeilemaan kykyjään kirjailijana. Sarjakuvataiteilijana hän sen sijaan on kunnostautunut vannoen siinäkin taidemuodossa kauhun nimeen.
– Olen aina rakastanut sarjakuvataidetta, etenkin kauhuaiheisia sarjakuvia. Sarjakuva on taas yksi reitti, jonka kautta kauhu voi kukoistaa. Kauhusarjakuvat kehittyivät varhaisista kioskikirjoista 1950-luvun loistoonsa, ja tänäkin päivänä tehdään paljon erittäin hyviä underground-kauhusarjiksia. Yksi parhaista kauhusarjakuvalafkoista on Eibon Press, jonka julkaisut peittoavat valtavirtakaman kevyesti. Heidän työnsä rehellisyys ja paneutuneisuus on todella vaikuttavaa.
– Kauhusarjakuvilla on aina ollut undergroundissa oma vannoutunut fanikuntansa. Siinäkin mielessä se on hyvin lähellä death metalia.
Vuonna 2011 Lee kokeili näyttelijän kykyjään sarjamurhaajan roolissa halpiskauhurainassa Deep Seeded. Kokeilu jäi ainoaksi. Kun häneltä kysyy, mitkä ovat hänen tärkeimpiä taidekokemuksiaan musiikin, Lovecraftin ja sarjakuvien ohella, ihmisiin penseästi suhtautuva vääräleuka vakavoituu puhumaan yksityiselämänsä taiteesta.
– Tärkeintä elämässäni on ollut vaimoni kohtaaminen. Hän on paras ystäväni, olemme olleet yhdessä 26 vuotta. En voi olla täysi kusipää, jos tuo älykäs, kaunis nainen on pysynyt vierelläni kaikki nämä vuodet.
Kunnian palauttaja
Jos puhutaan pitkistä ihmissuhteista, Kam Lee on tuntenut Mike Bordersin vielä kymmenkunta vuotta pidempään kuin vaimonsa. Borders bassotteli Massacren ensidemoilla, mutta ei ole soittanut death metalia bändin ensimmäisen, vuonna 1987 tapahtuneen hajoamisen jälkeen.
Siihen on tullut nyt muutos. Borders liittyi Massacreen 2019 ja on Leen ohella ainoa yhtyeen vanhaa polvea edustava jäsen.
– Olen pysynyt yhteyksissä Mikeen kaikki nämä vuodet. On mahtavaa, että olemme palanneet alkupisteeseen ja hän on taas mukana menossa. Mikella on vanhan koulun ajattelutapa, jonka moni on kadottanut. Hän on rehellinen ja kunnioittaa kanssaihmisiään aidosti. Se merkitsee kirjoissani todella paljon.
Resurgencen kuvaileminen From Beyondin jatko-osaksi on perusteltua muutenkin kuin musiikillisesti. Kansitaiteessa, biisien nimissä ja lyriikoissa on kytköksiä 30 vuoden taa. Succubusin seuraajan paikan ottaa Spawn of the Succubus, Corpse Grinderin jatkeena on – kuinkas muutenkaan – Return of the Corpse Grinder. Aloitusbiisi Eldritch Prophecy siteeraa From Beyondin avaajaa Dawn of Eternityä.
– Tällä levyllä ei yksinkertaisesti ollut muuta mahdollisuutta kuin olla mahdollisimman selkeä seuraaja debyytille, koska mikään sen aiemmista seuraajista ei ole edustanut bändin todellista olemusta. Meidän täytyi kaivautua takaisin juurillemme.
Kaivuun voi sanoa onnistuneen. Kolmen vuosikymmenen välimatka ei kuulu tyylillisesti. Toisin kuin väliin mahtuvina vuosina, Lee pitää nyt ratista kiinni vankasti.
– Viimeistään nyt pitäisi olla selvää, ketkä olivat ne, jotka estivät Massacrea olemasta se bändi, joka meidän olisi pitänyt olla – ja kuka toteutti yhtyeen kunnianpalautuksen! Jos ihmiset eivät osaa päätellä oikeaa vastausta, he ovat valheellisten messiaidensa sokaisemia.
Niin iso osa Leen elämää kuin Massacre ja kamppailu yhtyeen ympärillä on ollutkin, hän on ehtinyt vaikuttaa myös lukuisissa muissa orkestereissa. Akatharta-yhtyeessä hän kokeili funeral doom -sävyjä, omaa nimeään kantavassa triossa taas nuoruutensa horror punkia. Vastapainoksi ansioluettelosta löytyy pitkä lista death metal -kokoonpanoja.
– Olen ylpeä joka ikisestä yhtyeestäni. Eritoten arvostan nyt jo hajonneita Bone Gnaweria ja The Grotesqueryä. Kitaristi Rogga Johansson on ollut viimeisen 15 vuoden aikana tärkeässä roolissa noissa bändeissä ja sitä kautta minunkin elämässäni. Ja nyt hän on olennainen osa Massacrea!
Kenen keksintö?
Kulki kuolometallin kehitys mihin suuntaan tahansa, Deathin ja Massacren varhaisten levytysten merkitys musiikkityylin muotoutumisessa on kiistaton, horjumaton. On kuitenkin turha odottaa, että Kam Lee röyhistelisi rintaansa vanhoista tekemisistään puhuessaan. Hän on otettu, ei ylpistynyt.
– Olen yhä ihan hämilläni, kun tyypit kertovat minulle, millainen vaikutus vanhoilla jutuillamme on ollut heidän elämäänsä. Nelikymppiset fanit hehkuttavat minulle, miten ovat varttuneet minua kuunnellen. Se tuntuu niin epätodelliselta. En todellakaan koe itseäni erityisen tärkeäksi. Koen yhä olevani fanipoika, kauhuaddikti, täysi nörtti. En lähtenyt tekemään death metalia tullakseni rikkaaksi, rocktähdeksi tai ikoniksi, minähän vihaan sellaista touhua. Sellainen on täyttä riistoa, ei lainkaan sitä, mistä todellisessa undergroundissa on kyse. No niin, huomaatkos, punk-juureni nousevat taas pintaan.
Palataanpa vielä ajatukseen Kam Leestä epäluotettavana kertojana. Samaisessa videohaastattelussa, jossa hän kertoi Chuck Schuldinerin antamien lähtöpassien syistä, Lee esitti erinäisiä näkemyksiä siitä, mistä death metal -termi todella tulee. Hän kyseenalaisti Possessed-yhtyeen roolin genrenimikkeen luojana, siitäkin huolimatta, että yhtyeen Seven Churches -debyytiltä löytyy kappale nimeltä Death Metal. Possessed-solisti Jeff Becerra otti ja älähti aiheesta.
Onko lopulta edes tarvetta tietää, kuka termin loihti? Vai onko vääräleualle viihdyttävämpää virnuilla ja seurata iänikuista vääntöä siitä, kuka sen keksi ja kuka ei?
– Ei minulla ole oikeasti mitään hajua, kuka tuon termin on keksinyt. Jeff lunastakoon oikeuden kutsua itseään death metalin keksijäksi. Hän on mahtava tyyppi ja annan hänelle mieluusti kunnian siitä, hän todellakin ansaitsee sen. Jeff, Necrophagian Killjoy, Masterin Paul Speckmann… ja Chuck… He kaikki ansaitsevat paikkansa korokkeella.
Julkaistu Infernossa 10/2021.