Ukraina. Tuo maa Venäjän kainalossa… hetkinen, missäs se tarkalleen onkaan? Kuinka paljon siellä on asukkaita? Onko Ukrainalla oma kieli, entä millainen on Ukrainan lippu?
Tällaisia saatoin miettiä, kun katselin Jinjerin keikkaa Saarihelvetissä vuonna 2018. En ole varma mitä mietin, mutta keikka oli kova. Bändistä näki otsallaankin, että kunnianhimoa, osaamista ja sanottavaa riittää.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022, Ukraina sai koko läntisen maailman huomion. Yhtäkkiä kaikki olivat loputtoman kiinnostuneita maan kulttuurista, historiasta, taiteesta ja kaupungeista.
On hyvä kysymys, miksi silmät avautuivat kunnolla vasta nyt. Miksi ei jo Krimin valtauksen aikaan 2014? Itä-Ukraina on ollut sodassa käytännössä kahdeksan vuotta, ja vasta Venäjän uusi suurhyökkäys sai lännen tajuamaan asian.
Jinjer on metallibändi, jonka juuret ovat nimenomaan Itä-Ukrainassa. Bändi on perustettu Donetskissa, josta se lähti vuonna 2014 sotaa pakoon Lvivin kaupunkiin. Sekin on meille nyt uutisista tuttu.
Vuodesta 2017 Jinjerin kotipaikka on ollut pääkaupunki Kiova. Tampereen ystävyyskaupunki, jonne Putinin Venäjä kuvitteli viime keväänä marssivansa noin vain. Toisin kävi.
Tatiana Shmailyuk on tolaltaan. Haastattelun järjestyminen oli vaakalaudalla viimeiseen asti.
– Ei minulla ole mitään syytä olla tekemättä haastatteluja. Olen Yhdysvalloissa ja turvassa. Muut ovat olleet Kiovassa jumissa joulukuusta asti eivätkä saa poistua maasta, laulaja kertoo.
Jinjerillä on ollut vaikeata ennenkin, mutta sota on vienyt vaikeudet niin sanotusti uudelle tasolle.
Suora yhteys
Kelataanpa viime vuoteen. Jinjer oli pääsemässä taas kiertueiden makuun koronapandemian perään, ja viimeisen jenkkirundin jälkeen Shmailyuk jäi Kaliforniaan aviomiehensä kanssa. Kitaristi Roman Ibramkhalilov, basisti Eugene Abdukhanov ja rumpali Vladislav Ulasevish matkustivat kotiin Kiovaan.
Maaliskuussa Jinjerin piti keikkailla Slipknotin ja In This Momentin kanssa Pohjois-Amerikassa. Viikkoja ennen kiertueen alkua Shmailyukin oli määrä matkustaa treenaamaan Kiovaan bändin kanssa.
Ei matkustanut.
– Kun hyökkäys alkoi, oli selvää, ettei Ukrainaan voinut palata. Se rundi meni siinä.
Tämä kaikki tuli kahden vuoden pandemiakurimuksen päälle. Jinjer on ollut alusta asti yhtye, joka elää kiertämisestä. Shmailyukin mukaan bändi on kerta toisensa jälkeen riskeerannut kaiken. Joskus voittanut ja joskus hävinnyt, mutta aina jatkanut.
– Meillä piti olla Etelä-Amerikassakin kiertue, joka on nyt kai peruttu jo kolme kertaa, Shmailyuk toteaa.
Jinjer on tullut tunnetuksi vahvasta tee-se-itse-hengestään ja siitä, että sen toiminta on kokonaisvaltaista. Kun Donetskista piti muuttaa sodan alta Lviviin, koko bändi muutti. Kun sieltä muutettiin Kiovaan, koko bändi muutti.
Tällaista ei taida nykyään juuri tapahtua. Kulttuuri oli toisenlainen joskus 40 vuotta sitten, kun Metallica muutti Los Angelesista San Franciscoon tai Hanoi Rocks Helsingistä ensin Tukholmaan ja sitten Lontooseen.
Kiova on ollut Jinjerin päämaja viitisen vuotta. Bändi on buukannut rundinsa itse viime vuosiin saakka ja rakentanut suoraa yhteyttä faneihinsa väsymättömällä kiertämisellä ja sosiaalisen median läsnäololla.
– Yhteinen ideamme on, ettemme voi antaa periksi. Olemme selvinneet niin monesta vastoinkäymisestä, että olisi naurettavaa antaa periksi nyt. Emme voi muuta kuin jatkaa eteenpäin.
Paitarahat perille
Kun mikä tahansa bändi on tien päällä omin päin, voi tapahtua kaikenlaista. Se on tilanne, jossa veri punnitaan: onko rundielämä sinua varten vai ei. Sen suurenmoisempaa yhteisyyden, vapauden ja seikkailun tunnetta on vaikea kuvitella, mutta joillekin turvattomuus, epävarmuus ja stressi ovat liikaa.
Jinjerillä ei ollut vuosikausiin minkäänlaista keikkamyyjää saati ohjelmatoimistoa takanaan. Se myi keikat yksin, kiersi omin päin ja voitti ihmisiä puolelleen yksi kerrallaan.
Bändi aloitti kansainvälisen keikkailun vuoden 2014 Cloud Factory -albumin jälkeen. Napalm Records sainasi Jinjerin, ja vuonna 2016 julkaistu King of Everything kiihdytti rundaustahtia. Vuoden 2019 Micro-ep ja Macro-albumi olivat odotettuja julkaisuja, ja tässä kohtaa Jinjer keikkaili jo Amorphisin ja Soilworkin kaltaisten nimien kanssa.
Viime vuonna julkaistu neljäs studioalbumi Wallflowers olisi varmaan ollut vielä isompi tapaus, jos bändi olisi voinut jatkaa väsymätöntä kiertämistään.
Fanit eivät onneksi unohda. Fanit tukivat Jinjeriä myös silloin, kun ex-rumpali Eugene Mantulin putosi ikkunasta, mursi selkärankansa ja menetti soittokykynsä.
– Tiesimme, että fanit auttavat meitä nytkin, Shmailyuk sanoo.
Hän viittaa sodan syttymisen jälkeen tehtyyn T-paita-kampanjaan, jossa sodan uhrien tukemiseksi painatettuja Jinjer-paitoja myytiin 11 000 kappaletta. Kampanja tuotti 130 000 euroa.
Numerot ovat poskettomia.
Vaikka bändi tiesi, että kampanja kyllä huomataan, Shmailyukista jokainen paidan ostanut ansaitsee valtavan kiitoksen.
– Käyn katsomassa välillä keikkoja täällä Kaliforniassa. Hiljattain Deftonesin keikalla näin kaksikon, jolla oli päällä meidän tukipaitamme. Juoksin heidän peräänsä, halasin heitä ja kiitin kädestä pitäen.
Kampanjarahojen ohjauksessa Jinjer ei luottanut rakenteisiin, vaan varmisti perillemenon itse.
– Hyväntekeväisyysjärjestöt ovat oikeastaan huijauksia, tai ainakaan me emme voineet olla varmoja, että yksikään niistä saisi avun oikeasti perille. Me siis ohjasimme sen sinne itse tuntemiemme ihmisten kautta.
Järjestöt ovat Shmailyukin mukaan periaatteessa hyvällä asialla, mutta.
– Olemme kuulleet lukemattomia tarinoita siitä, miten humanitaarista apua ohjataan väärille tahoille ja myyntiin. Tämä on vilpillisten vapaaehtoisten ja korruptoineiden viranomaisten syytä.
Shmailyuk kertoo käyneensä keväällä kahvilla Arch Enemyn Alissa White-Gluzin kanssa, joka kertoi lahjoittaneensa suurehkon summan hyväntekeväisyyteen.
– Minun oli pakko kertoa Alissalle, että olen pahoillani, mutta se raha ei mennyt välttämättä oikeaan paikkaan.
Politiikka pois
Shmailyukin puheissa ja sanoituksissa toistuu epäluottamuksen teema. Hän on 35-vuotias, eivätkä tapahtumat hänen kotimaassaan ole ainakaan edesauttaneet luottamuksen vahvistumista.
Elämän ottaminen omiin käsiin keneltäkään kysymättä on ollut Jinjerin tie. Nyt koko Ukraina on joutunut ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä.
Kuten Jinjer faneiltaan, myös Ukraina on saanut tukea ystäviltään lännessä. Länsi on ollut Venäjän hyökkäyksen edessä yhtenäisempi kuin kukaan olisi uskonut, mutta onko tässä sittenkin annettu liikaa siimaa ja löysiä?
Olisiko Putinin imperialistisilta harhoilta pitänyt katkaista siivet kovalla kädellä jo 2014? Tai peräti 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan? Ja miten se olisi onnistunut?
Kun kysyn kautta rantain, miltä lännen vastaus Venäjän hyökkäykseen on tuntunut, Shmailyuk melkein parahtaa.
– Älä kysy minulta politiikasta! En halua puhua siitä. En tiedä tarpeeksi enkä luota mihinkään. Sota on sellaista, että mihinkään ei voi luottaa. Luen kyllä uutisia, mutta mietin koko ajan, onko tämä totta.
Haastattelun aikana tulee selväksi, miten vaikea Shmailyukin on käsitellä meneillään olevaa sotaa. Hän on kaukana rennosta tai hyväntuulisesta, mutta haluaa puhua.
– On ihan pirun vaikeaa hyväksyä, ettemme voi toimia normaalisti bändinä. Ensin oli pandemia… siis helvetti, me olemme aivan halvaantuneita juuri nyt, laulaja huokaa.
Tilaisuus tekee varkaan
Vaikka bändi on halvaantunut, rumpali Vladislav Ulasevish julkaisi juuri haastattelun alla läpisoittovideon uuden levyn kappaleesta Copycat. Lisäksi Jinjer uutisoi upeasta kiertueesta ensi vuodelle Bullet for My Valentinen lämppärinä.
Normaaleja bändijuttuja siis. Oliko pyrkimyksenä osoittaa, että elämä jatkuu myös Jinjer-leirissä?
– Vlad halusi julkaista Copycat-videon jo kauan sitten ja perusteli sitä sillä, että muutkin ukrainalaiset bändit julkaisevat kaikenlaista. Miksemme mekin voisi? Meistä vain tuntui, että nyt ei pidä julkaista mitään sellaista. Lopulta päätimme, että voimme kai teeskennellä, että elämme normaalia elämää.
Shmailyuk haluaa, että Jinjer tunnetaan muunakin kuin ”sinä ukrainalaisena bändinä”. Hänestä sodan tuoma huomio tuntuu välillä melkein väärältä.
– Jotkut ukrainalaisbändit pyrkivät luomaan nyt halpaa hypeä vain sillä, että he ovat ukrainalaisia. On ihan hirveää, että jotkut taivuttelevat tätä sotaa omiin tarkoituksiinsa. Se on alhaista.
Laulajan mukaan tietynlainen huomionkipeys pätee myös joihinkin ukrainalaisiin pakolaisiin, jotka vaativat paljon pakolaisstatukseensa vedoten, vaikka samaan aikaan ajavat luksusautoilla ja elävät makeaa elämää uudessa paikassa.
Tällainen mielipide olisi kenen tahansa läntisen möhömahan sanomana poliittisesti epäkorrekti, mutta ääni muuttuu kellossa kun sen sanoo yksi ”omista”. Shmailyuk on pohjattoman kiitollinen muiden Euroopan maiden avusta ja tuesta sodan todellisille uhreille, mutta tilanteen hyväksikäyttö saa hänet vihaiseksi.
– Olen sokissa ja vihainen siitä, että ihmiset käyttävät tällaista tragediaa omiin tarpeisiinsa. ”Hei, olen ukrainalainen, voi minua parkaa, huomatkaa minut”. Ihmiset yrittävät saada ilmaiseksi merkkivaatteita ja ties mitä. Se on aivan järkyttävää
Kuka minä olen
Tatiana Shmailyukin vanhemmat ovat venäläisiä ja venäjä on hänen äidinkielensä. Hän on kotoisin Donetskista Itä-Ukrainasta, jossa on sodittu vuodesta 2014 ja joka on ollut jo pitkään tosiasiallisesti Putinin Venäjän hallussa, vaikka vielä sodan alettua puhuttiin ”separatistialueista”.
Vanhempiaan Shmailyuk ei ole nähnyt kolmeen vuoteen. He puhuvat vain puhelimessa. Ensin heidät piti erossa korona ja sitten sota.
Kun kyselen Ukrainan kulttuurista, josta maailma on nyt ennennäkemättömän kiinnostunut, Shmailyukin on vaikea kuvailla sitä.
– Donetskissa ei kai ollut mitään erityisen ukrainalaista kulttuuria… Kaikkihan puhuivat siellä venäjää. Kyllä me tietysti juhlimme itsenäisyyspäivää 24. elokuuta ja joitakin kansallisia juhlia, mutta siinäpä se. Joskus minäkin kyllä pukeuduin kansallisasuun, ja nyt naiset tekevät niin joka puolella Ukrainaa.
Shmailyuk puhuu sujuvasti ukrainan kieltä ja mieltää itsensä ukrainalaiseksi, mutta venäläisyys on ollut hänelle aina aivan arkinen asia, osa verenperintöä, perhettä ja elämää.
– Kun muutimme Lviviin, siellä kaikki puhuivat ukrainaa. Kiovassa tietysti myös. Mutta jos ajatellaan koko maata, yli puolet kansasta puhuu venäjää, eikä siinä ole ollut mitään kummallista ennen kuin nyt.
Tällä hetkellä ukrainalaiset, siis nekin jotka ovat äidinkieleltään venäläisiä, keskittyvät puhumaan ja opettamaan lapsilleen ukrainaa. Se on positiivinen muutos, mutta Shmailyuk näkee myös asian varjopuolen.
– On ihan järjetöntä, että venäjänkielisiä ja tavallisia venäläisiä halveksutaan nyt Ukrainassa. Patriotismi nousee ja kaikki venäläisyys nähdään pahana. Samalla joka toinen ukrainalainen sotilas, joka taistelee maan puolesta, puhuu venäjää. Minä otan asian henkilökohtaisesti, koska vanhempani ovat venäläisiä. Minä olen syntynyt Ukrainassa ja vanhempani Venäjällä. Kuka minä siis olen? Kuka minä olen?!
Venäjän kieli on Shmailyukin mukaan ainoa asia, joka hänellä on jäljellä vanhemmistaan.
– Kieli on osa identiteettiä ja on hyvä että ihmiset puhuvat ukrainaa. Mutta on väärin sortaa niitä, jotka eivät niin tee.
Jinjerin identiteetti on ukrainalainen, mutta patriootti Shmailyuk ei halua olla. Ei edes sodassa.
– Olen iloinen, että olimme ihmisten mielissä ja soittimissa jo kauan ennen kuin sota alkoi. Ansaitsimme sen kovalla työllä ja siinä se. Jinjerillä ei ole mitään erityisasemaa. Olemme Ukrainasta, ja toivottavasti moni oppi maastamme jotain jo ennen sotaa meidän avullamme.
Sodasta sanottua
Sota jatkuu. Ukrainaa tuetaan asein ja rahoin, mutta riittääkö se? Venäjää ei ole saatu pysäytettyä, pakotteet toimivat hitaasti ja huonosti, venäläiset elävät keinotekoisessa propagandatodellisuudessa.
Kyllä tästä kaikesta vielä laulujakin tehdään, mutta tekeekö Jinjer?
Bändi on julkaissut kaksi kappaletta sodasta, vuoden 2014 Cloud Factory -albumilta löytyvän When Two Empires Colliden ja vuoden 2019 Macro-levyn Home Backin, joista jälkimmäinen pääsi myös tukipaitojen aiheeksi. Viesti oli yksinkertainen: ”We want our home back.”
Sota on ollut niin valtava sokki, että Shmailyuk ei halua käsitellä sitä lyriikkaa kirjoittamalla. Ainakaan vielä.
– Olen sanonut aiheesta kaiken mitä olen halunnut sanoa. Tiedän, että sota on ikuinen teema, mutta en halua tehdä Jinjeristä traagista bändiä, joka laulaa pelkästään sodasta.
Muu bändi on kuulemma ehtinyt Kiovassa treenikämpälle ja kysellyt Shmailyukilta jo teksti-ideoitakin. Laulajan mukaan tekstien kirjoittaminen on koko bänditoiminnan vaikein osuus, ja nyt se on vaikeampaa kuin koskaan aiemmin.
– Pitkään minusta tuntui, että voin unohtaa sen homman ainakin kahdeksi vuodeksi. Tarvitsen inspiraatiota. Sota ei inspiroi vaan tappaa kaiken. Minä olen vain paikallani, halvaantunut. En tiedä mitä sanoa, enkä ymmärrä enää mistään mitään. Ehkä siitä voi tehdä biisin, ettei ymmärrä enää mitään?
Salainen ase
Mitä ensi vuodelle julkaistuun kiertueeseen tulee, Shmailyukin mukaan bändi palaa lavalle viimeistään silloin. On kuulemma vielä mahdollista, että Jinjer keikkailee jopa vuonna 2022.
– Emme tiedä, onko se mahdollista, mutta asiat selviävät pian. Voimme vain toivoa.
Vain muutama päivä haastattelun jälkeen uutisoitiin, että Jinjer pääsee kuin pääseekin festarilavoille tänä kesänä. Myös Tuskaan, jonka keikka jo kertaalleen peruttiin.
Tätä Shmailyuk tarkoitti, kun hän sanoi, ettei saa luovuttaa. Isossa kuvassa tulevaisuudesta on silti vaikea puhua.
Vaikka Shmailyukin mieli on synkkä, hän ymmärtää, että omilla ajatuksilla ja teoilla rakennetaan todellisuutta. On pakko nähdä sielunsa silmin se päivä, kun sota on ohi.
– Ei tämä kestä ikuisesti. Koronasta sanoin samaa… Koronahan näyttää muuten nyt ihan vitsiltä tähän verrattuna. Se oli lastenleikkiä, laulaja tuhahtaa.
On aika jättää Shmailyuk rauhaan. Kiitän sydämeni pohjasta, että hän halusi tehdä haastattelun, vaikka ei ollut mikään pakko.
Hyvin harva haastattelu on tuntunut yhtä vaikealta tehdä. Shmailyukin epäusko ja suru jättää jäljen.
Laulaja paljastaa lopuksi, että rauhan ja rakkauden manifestointi on se salainen ase, jolla tästä sodasta päästään eteenpäin. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, se on totuus.
– Minulle on tärkeää puhua tästä. En vieläkään voi uskoa tätä sotaa. En vieläkään voi uskoa sitä. Yritän manifestoida kaikkea parasta Ukrainalle ja koko maailmalle. Sota ei kestä ikuisesti. Se on ainoa asia, jonka vuoksi haluan herätä huomennakin.
Julkaistu Infernossa 6/2022.