Children of Bodomissa reilut parikymmentä vuotta koskettimia soittanut Janne Wirman löysi musiikin jo lapsena. Viiden vanhana vanhemmat laittoivat pojan pianotunneille. Aluksi harjoittelu ei aina innostanut, mutta alkoi viehättää kymmenvuotiaana pop- ja jazzmusiikkiin tutustumisen myötä. Soittaminen oli kuitenkin pitkään vain hauska harrastus.
– Yläasteella olisin halunnut ottaa valinnaisina aineina musiikkia ja kuvista, mutta niistä piti valita vain toinen. Kuvismaikka vinkkasi, että mulla on hyvä kolmiulotteinen hahmotus, joten mun kannattaisi ehkä pyrkiä arkkitehdiksi. Arkkitehti on siis ollut mun haaveammatti yläasteikäisestä asti, mutta ajauduin musahommiin, 44-vuotias Wirman kertoo.
Koulussa kannustettiin bänditoimintaan, ja Wirman soittikin useissa eri musiikkityylejä edustavissa bändeissä – osassa koskettimia, osassa rumpuja.
– Joskus yläasteella musta tuntui, ettei pianonsoitto ole yhtään coolia. Ostin rummut ja aloin soittaa itsekseni. Se oli todella harrastelijamaista hommaa, mutta tosi hauskaa, ja onhan rumpujen paukuttaminen hyvää terapiaa!
– En ole soittanut rumpuja sen jälkeen, kun myin settini pois Bodomin ekan levyn aikoihin. Monta kertaa on ollut tarkoitus kasata setti nykyiseen autotalliin, mutta se on vähän jäänyt, Wirman nauraa.
Jazzmiehenä metallibändiin
Kun Children of Bodom oli lähdössä äänittämään ensimmäistä albumiaan Something Wildia (1997), silloisen kosketinsoittajan kanssa ilmeni ongelmia ja hänet pistettiin pihalle bändistä. Avuksi löytyi Wirman, joka kävi Tapiolassa samaa musiikkilukiota rumpali Jaska Raatikaisen kanssa.
– Jaska oli kertonut, että hänen luokallaan on joku jazzpianisti. Hän laittoi mulle viestin ja kysyi, haluaisinko lähteä kokeilemaan metallimusiikkia. Mietin, että enpä tiedä, mutta kai sitten lähden.
Ensimmäisen albumin aikoihin puhe oli vielä sessioluontoisesta hommasta eikä virallisesta jäsenyydestä.
– Se oli sekavaa aikaa, sillä tulin treeneihin ekan kerran vain kaksi viikkoa ennen kuin lähdimme nauhoittamaan levyä Lappeenrantaan. Biisien harjoitteluun oli tosi vähän aikaa, eikä aluksi ehkä tuntunut – puolin tai toisin –, että ehdottomasti jäisin bändiin.
– Heti perään tuli ensimmäinen Euroopan-rundi, enkä lähtenyt sille, sillä mulla oli samaan aikaan ylioppilaskirjoitukset. Se vahvisti entisestään homman sessioluontoisuutta. Virallinen keskustelu asiasta käytiin vasta aika myöhään, mutta uskoisin, että viimeistään tokan levyn säveltämistä aloitettaessa oli selvää, että jään bändiin.
Wirmanin tunnistettava soundi alkoi kehittyä samoihin aikoihin.
– Aluksi se oli vähän hakemista ja piti soittaa niillä kamoilla mitä oli. Muistaakseni vedin ekan levyn purkkiin faijan syntikoilla! Jens Johanssonilla on aina ollut mielestäni tosi makea liidisoundi, joten kun homma alkoi kehittyä, laitoin Jensille meiliä ja kysyin, miten hän on toteuttanut sen.
– Yllätyin, kun hän vastasi heti, että käyttää näitä ja näitä laitteita, ja tässä on liitteenä se soundi. Ihan uskomatonta teknologiaa, että soundin saattoi lähettää sähköpostin liitteenä joskus 90-luvun lopulla! Hän sanoi, että saan käyttää soundia, kunhan en jaa sitä muille. Olin että okei, kiitos, Wirman nauraa.
– Tokasta levystä eteenpäin käytin vain Rolandin vehkeitä, joten mun soundi on toteutettu aina lähestulkoon samoilla laitteilla. Myöhemmin ei edes tuntunut, että tarvitsisi etsiä jotain uutta. Totta kai levyille on kokeiltu kaikenlaisia juttuja ja muutettu soundeja vähän, mutta homma pohjautui aina samaan systeemiin. Mun mielestä se sopi hyvin Bodomin linjaan.
Kohti maailmanmainetta
Bodomin toisen albumin Hatebreederin (1999) ilmestyessä osa bändin jäsenistä oli tuskin parikymppisiä. Vielä samana vuonna yhtye lähti ensimmäistä kertaa Japaniin. Samalla reissulla äänitettiin Tokyo Warhearts -livealbumi.
– Se oli huikea reissu. Niin varhaisessa vaiheessa, ja ne keikat vielä äänitettiin, niin eihän siinä ollut mitään järkeä! Bändiltä oli tullut hädin tuskin kaksi levyä, ja heti julkaistiin livealbumi! Treenasimme niihin aikoihin aivan hulluna, olimme nälkäisiä ja meininki oli todella kovaa. Se kuuluu siinä nauhoitteellakin, että nyt jätkät ovat päässeet Tokioon näyttämään, miten Espoosta tärähtää!
Jatkossa meno ei ainakaan hidastunut. Myös seuraavat albumit olivat järjestään arvostettuja niin fanien kuin kriitikoiden keskuudessa, ja keikkaa riitti ympäri maailmaa. Vuonna 2006 bändi pääsi Unholy Alliance -kiertueelle Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan Slayerin, Lamb of Godin ja Mastodonin rinnalla. Pari vuotta myöhemmin yhtye soitti Pohjois-Amerikassa Megadethin ja In Flamesin kanssa.
– Ensimmäiset kymmenen vuotta olivat ihan uskomatonta nousukiitoa. Jälkeenpäin ajatellen se on aika käsittämätöntä, kun kyse on niin erikoisesta musiikista. Onhan se aika huikeaa, että lähdimme ponnistamaan Suomesta äärimetallilla ja huutolaululla ja päädyimme myymään kaksi ja puoli miljoonaa fyysistä albumia.
– Koko ajan oli kauhea meno, eikä sitä tullut käsiteltyä näin jälkeenpäin ajatellen ollenkaan. Ikävuosina 18–28 en istunut kertaakaan alas miettimään, mitä kaikkea tässä on tapahtunut. Bändi kasvoi ja kasvoi koko ajan, ja me luulimme, että näinhän tämä varmaan menee kaikilla, Wirman nauraa.
Kosketinsoittaja oli Bodomin alkutaipaleella mukana myös muutamassa muussa projektissa. Näistä ensimmäisenä syntyi Wirmanin oma soolobändi Warmen, johon palaamme myöhemmin. Helloween-kytkyisen Masterplanin debyyttialbumilla soittamisen jälkeen miehelle tarjottiin jopa paikkaa bändissä.
– Se olisi vienyt liikaa aikaa. Paljon tuli kaikenlaisia pyyntöjä, mutta loppujen lopuksi olen tehnyt hyvin vähän mitään erikoisjuttuja. Keskityin aina mieluummin täysillä Bodomiin.
Stratovarius-solisti Timo Kotipellon sooloprojektissa Wirman oli mukana vuosina 2004–2008.
– Kotipelto-bändi oli aikansa kuva, ja meillä oli tosi hauskaa. Oli hyvä kokoonpano ja hommaa tehtiin aina hyvällä meiningillä. Se bändi oli kaikista sivujuonteista hauskin, sillä Bodomin alkuaikoina olimme kaikki Strato-faneja. Ne kun oli niin isoja Japanissa ja näin edespäin, Wirman nauraa.
Lopunajat
Children of Bodomin hajoamisesta tiedotettiin marraskuussa 2019, ja yhtye soitti viimeisen keikkansa Helsingin jäähallissa joulukuun puolivälissä.
Tiedotteiden mukaan bändi haudattiin, sillä Wirman, Raatikainen ja basisti Henkka Seppälä halusivat ”vaihtaa elämänsä suuntaa” ja keskittyä yksityiselämäänsä jatkuvan kiertämisen sijaan. Kolmikko kertoi oman, hyvin eriävän näkemyksensä Helsingin Sanomien haastattelussa bändin nokkamiehen Alexi Laihon kuoleman jälkeen.
– Meidän oli pakko oikaista Alexin juttuja. Kun bändi hajosi, teimme Henkan ja Jaskan kanssa linjauksen, että emme anna kommentteja. Tiesimme, että Alexi on keulahahmo ja häneltä tullaan pyytämään satoja haastatteluja. Tiesimme myös, että hän on vaikeasti sairas – alkoholisoitunut addikti, joka kertoo vain oman totuutensa.
– Niinhän siinä kävi, ja hän puhui ihan täyttä paskaa kaikissa haastatteluissa bändin hajoamisen jälkeen. Tietysti hänen oli pakko, sillä ei hän voinut sanoa, että ”no, ryyppäsin itseni siihen kuntoon, että ilmoitin jätkille, etten halua enää soittaa heidän kanssaan”, Wirman hymähtää.
– Siinä oli todella vaikeat pari vuotta, ja kaiken maailman kommentteja oli raskasta lukea. Me saimme paskaa niskaan, koska Alexi valehteli siitä, mitä bändille oli käynyt.
Kolmikko koki Bodomin olleen niin tärkeä bändi, että fanit ansaitsivat kuulla totuuden siitä, miksi yhtye oikeasti hajosi.
– Olimme juuri suunnitelleet julkaisevamme oman vastineemme, kun Alexi kuoli. Emme tietenkään voineet pistää sitä ulos silloin, joten meidän piti odottaa vielä vuosi lisää. Ei Alexin kuoleman jälkeen tietenkään voinut sanoa, että kaikki oli hänen syytään!
Bodomin viimeisen kiertueen Suomen-keikat sujuivat ennakko-odotuksiin nähden hyvin.
– Alexin kanssa työskenteleminen oli ihan miellyttävää. Hän pystyi olemaan selvin päin ja ihan hyvällä asenteella, mitä olimme pelänneet tosi paljon ennen sitä reissua. Viimeisellä keikalla yksi tunne oli helpotus siitä, ettei tarvitse enää katsoa Alexin rimpuilua. Hänen kanssaan oli mahdotonta tehdä töitä, siihen tulokseen olimme tulleet.
– Oli tosi outo fiilis katsoa yleisöä ja faneja ja miettiä, että mä en ehkä näe näitä ihmisiä enää ikinä. Ehkä mä olen lavalla viimeistä kertaa elämässäni. Siinä katsoi Alexia ja mietti, että hitto, mä en enää soita tuon jätkän kanssa. Se oli ihan absurdi kokemus, mutta olosuhteisiin nähden kaikki meni yllättävän hyvin. Siinähän olisi voinut tulla vaikka mitä romahtamisia, että olisi joutunut vain kävelemään pois lavalta.
Aluksi Wirman piti Laihoon yhteyttä bändin hajottua.
– Vaihdoimme aika paljon ihan kohteliaita tekstareita. Olin tosi helpottunut, kun työnteko hänen kanssaan oli päättynyt, vaikka totta kai olin vihainen siitä, että hän oli tuhonnut meidän bändin ja oman terveytensä… Mutta kun emme olleet enää tekemisissä, mun oli turha mököttää hänelle. Olimme sopineet näkevämme, ja sellaisia hyväntuulisia viestejä oli paljonkin.
Tilanne muuttui, kun Laihon uusi bändi Bodom After Midnight tuli julkisuuteen maaliskuussa 2020.
– Ensimmäinen tiedote siitä bändistä oli niin valheellinen, että mulla meni hermot ihan täysin. Siinä yritettiin vain kusta Bodomin päälle, missä ei ole mitään järkeä. Myöhemmin ajateltuna mun oli ehkä turha hermostua siitä niin paljon. Siinä vaiheessa Alexi ei tiennyt enää mistään mitään ja oli tuskin itse lukenut koko tekstiä läpi. Ei se ollut ainakaan hänen sanelemansa.
Kun Laiho kuoli vuodenvaihteessa 2020, uutinen ei tullut Wirmanille yllätyksenä.
– Meillä oli sen viimeisen keikan jälkeen jatkobileet, joissa oli paikalla kaikki bändin jäsenet ja ystävät. Katseltiin vanhoja kuvia ja videoita, ja kaikki oli tosi hyvällä fiiliksellä. Alexi ei tullut sinne lainkaan vaan meni keikan jälkeen suoraan kotiin.
– Lähtiessäni joku kysyi multa, mitä luulen Alexille käyvän. Veikkasin, että hänellä on noin kolme vuotta elinaikaa. En ole mikään lääkäri, mutta mun käsitys hänen terveydentilastaan oli sillä hetkellä jo sellainen, ettei hän mitenkään voi pysyä hengissä kauaa – mikä on tosi valitettavaa, mutta niin se vain oli.
Kaikesta huolimatta Wirman haluaa puhua bänditoveristaan ja ystävästään nykyään ainoastaan kunnioittavasti.
– Se oikea Alexi oli niin mahtava jätkä, että haluan muistaa hänestä vain kaikki hyvät asiat.
Elämää Bodomin jälkeen
Kun Bodomin taival oli päättynyt, Wirman ei tiennyt yhtään, mitä tekisi seuraavaksi.
– Tulin aika pian päätökseen, ettei mua kiinnosta tehdä mitään musiikkiin liittyvää. Vaimoni ehdotti, että pyrkisin nyt sinne kouluun, kun minähän halusin aina arkkitehdiksi. Tajusin heti, että näinhän tämän pitää mennä.
– Bodomin kahden ekan vuoden aikana kävin arkkitehtiopiston pääsykokeissa, mutta silloin se jäi yhdestä pisteestä kiinni! Nyt pääsin sisään, olen opiskellut kolme vuotta ja valmistuin kandiksi keväällä.
Bodomin hajoamisen jälkeen Wirman soitti pianoa vuoden sisään vain kerran, yhden kappaleen verran kaverinsa häissä. Innostus musiikkiin kaikkosi entisestään, kun mies kuuli Laihon kuolemasta. Jossain vaiheessa Wirmanin kitaristiveli Antti ja basisti Jyri Helko ehdottivat, että Warmen voisi tehdä jotain.
Sooloprojektina vuosituhannen taitteessa käynnistetty Warmen ehti julkaista vuoteen 2014 mennessä viisi albumia, vaikka sitä pyöritettiin ainoastaan silloin, kun Bodomilla oli pidempiä taukoja.
– Bodomin alkuaikoina tuntui, että sen tyyppinen musiikki on täysin hallussa, joten Warmenin kanssa huvitti tehdä jotain ihan päinvastaista. Bändin tokan ja kolmannen levyn aikoihin mukaan tuli enemmän Stratovariuksen henkeä ja kaikkea sellaista, mikä on täysin erilaista kuin Bodom.
Aluksi ajatus yhtyeen uudelleenaktivoimisesta ei innostanut. Wirman kuvailee olleensa pitkään ”musiikillisesti masentunut”.
– Sanoin, ettei mua huvita yhtään. Sitten tuumasin, että okei, mutta sitten pitää eristäytyä jotenkin. Musta ei tuntunut yhtään siltä, että voisin olla mitenkään musiikillisesti luova pääkaupunkiseudulla. Mulla on pieniä lapsia ja muuta, ja jos näkisimme vain iltaisin, siinä ei syntyisi musaa. Menimme viikonlopuksi mökille ja biisinkirjoitus lähti liikkeelle tosi hyvin. Sain uuden kipinän kokeilla tätä musahommaa vielä harrasteena.
Kiukkuisempi bändi
Elokuussa ilmestynyttä Here for None -albumia sävellettiin aikataulujen salliessa noin puolentoista vuoden ajan, ja ainoastaan mainitulla mökillä. Levystä tuli bändin aiempaan tuotantoon nähden huomattavasti raskaampi.
– Tässä oli pari vuotta niin rankkaa, kun Bodom päättyi ja Alexi kuoli. Oli päällä sellaiset fiilikset, että nyt ei kyllä vedetä mitään power metalia. Kaikki purkautui tavallaan musiikin kautta.
– Vasta myöhemmin olen tajunnut, että koko levy on kunnianosoitus Alexille ja hänen elämäntyölleen. Ammensimme biisinkirjoitukseen hyvin paljon juttuja, joissa hän oli huikean hyvä.
Wirman ymmärtää, että monet yhdistävät albumin musiikin välittömästi Bodomiin.
– Ihan viime metreillä siitä tuli vahingossa vielä enemmän Bodomin kuuloista kuin oli tarkoitus, kosketinsoittaja nauraa.
– Otin tämän levyn sellaisena terapiana ja tosi hauskana juttuna. Se näkyy siinä, että siitä tuli vahingossa ihan helvetin hyvä. Osasin olla stressaamatta enkä ajatellut yhtään, että mitä jos se kuulostaa liikaa Bodomilta. Tai mitä jos vanhat fanit eivät tykkää. Sivuutimme kaikki tuollaiset asiat ja teimme vain sitä, mikä oli hauskaa ja tuntui hyvältä.
– Warmen on tehnyt yllättävän uran ollakseen projektibändi. Tietysti aina joku tulee valittamaan, ja niinhän se on joka asiassa. Ei mua kiinnosta enää, enkä jää sellaiseen jumiin. Mä voin tehdä musiikillisesti ihan mitä haluan! Jos joku on eri mieltä, niin sitten saa olla.
Wirman uskoo, että osa Bodom-mielleyhtymistä tulee aggressiivisemmasta laulutyylistä, johon päädyttiin tavallaan vahingossa.
– Ekoissa kirjoitussessioissa mulla oli ideana pyytää Björn Stridiä laulamaan. Säkeistöt olisivat olleet huutoa ja kertsit melodialaulua. Riffeistä tulikin niin väkeviä ja biiseistä vihaisia, että aloimme pohtia, jos kaikki olisikin huutolaulua.
– Sitä kautta muistin vanhan ystäväni Petri Lindroosin Norther-ajoilta, kun treenasimme samassa kämpässä. Pyysimme häntä mukaan, ja sen myötä levystä tuli taas paljon enemmän Bodomilta kuulostavaa kuin alun perin oli tarkoitus.
Warmenin muilla albumeilla on kuultu useita solisteja, eikä bändissä ole aiemmin ollut varsinaista päälaulajaa.
– Tämä levy kuulosti kokonaisemmalta ja musiikkityyliltään yhtenäisemmältä. Mietimme jo alkuvaiheessa, että otamme vain yhden laulajan – jo ennen kuin Petristä oli mitään puhetta.
Rumpuja uudella albumilla soittaa totutun Mirka Rantasen sijasta Seppo Tarvainen.
– Mirka on aivan mahtava hard rock -rumpali. Parilla viime levyllä Alexi oli mukana tekemässä vähän rankempia biisejä, ja Mirka huomasi, ettei häneltä ehkä enää taitu se matsku.
– Olimme hänen kanssaan yhtä mieltä, että vaihdamme rumpalia, jos bändi haluaa lähteä ihan eri suuntaan. Siinä ei ollut mitään sen kummempaa. Mirkakaan ole enää mikään teinipoika, joten ymmärrän, ettei häntä ehkä huvita lähteä treenaamaan vielä nopeampia biisejä, Wirman nauraa.
Kokeillen eteenpäin
Here for Nonella on esimerkiksi sotimisesta ja sodan kauheuksista kertovia biisejä, fantasia- ja kauhuleffajuttuja sekä tekstiä ”jokapäiväisistä asioista, jotka ottaa päähän”.
– Tajusimme, ettemme voi laittaa sinne mitään perinteistä Bodom-tyylistä ”fuck you” -juttua, koska sitten kaikki luulee, että tässä puhutaan Alexista. Meidän piti tietoisesti välttää kaikkea henkilöihin kohdistuvaa dissausta, ettei kukaan vedä mitään tyhmiä johtopäätöksiä. Porukkahan ymmärtää aina tarkoituksella väärin.
Suurimman vetovastuun sanoituksista otti basisti Helko.
– Hän teki ihan huikean duunin. Meidän oli tarkoitus tehdä sanat kimpassa, ja kirjoitimmekin jonkin verran yhdessä, mutta mulla oli paljon muita hommia opiskelun ja kaiken muun suhteen.
– Kukaan meistä ei valitettavasti ole mikään sanoittaja, mutta sekin puoli onnistui yllättävän hyvin. Siitä jäi vähän nälkä, ja haluaisin keskittyä sanoituspuoleen enemmän ja kehittyä siinä tulevaisuudessa, jos musiikkia tulee vielä harrastettua. Vähän samalla tavalla kuin Alexi teki uran edetessä – eivät hänenkään tekstinsä olleet aluksi mitään huippuluokkaa, mutta hän sai niihin mukaan hienoja tarinoita ja koukkuja.
Yhdeksän oman biisin lisäksi albumilta löytyy cover syntikkapopyhtye Ultravoxin kappaleesta Dancing with Tears in My Eyes.
– Mulla ei ollut mitään ideoita, ja Seppo ehdotti sitten Ultravoxia. Kuuntelin biisin läpi kerran ja mietin, että onpa kummallista musaa – tehdään tämä! Rumpuja äänittäessä emme olleet vielä varmoja, kuka biisin laulaa, joten versiosta tuli tosi omituinen, mikä on mielestäni vain hyvä juttu. Rummut on vähän iisit ja kertseissä on poweria, mutta Petri vetää laulut ihan täysillä.
– Tiedän kokemuksesta, että poppibiisicoverit ovat kaikkein hauskimpia tehdä. Minua ei kiinnostaisi yhtään coveroida mitään Iron Maideniä, sillä siinä ei ole mitään hauskaa. Bodomin kanssa teimme yhdessä vaiheessa ihan huikeita versioita, joihin panostimme todella, ja siitä kehittyi lähes oma taiteenlajinsa. Nekin olivat tosin sellainen yhden ajan kuva, ja bändin uran loppupuolella ne alkoivat tuntua jo vähän pakkopullalta.
Warmen nousi kesällä lavalle ensimmäistä kertaa vuosiin Saksan Summer Breeze Open Airissä. Tarkoituksena on aktivoitua enemmänkin ja tunnustella, miltä keikkailu tuntuu. Loppuvuodesta yhtyeellä on esiintymisiä myös Suomessa.
– Uskon, että yritämme soittaa mahdollisuuksien rajoissa jotain vanhojakin biisejä. Saisimme pidettyä jonkinlaisen yhteyden historiaamme. Valtaosa keikkamatskusta tulee varmasti koostumaan uusista biiseistä, sillä ne ovat niin erilaisia ja olemme niistä itse niin innoissamme.
– Bändi on yhtenäinen ja tätä on tosi hauskaa tehdä. Ei ole tuntunut, että mitään tarvitsee tehdä väkisin. Petrillä on Ensiferum, kaikilla muilla on jotain muuta, kuten päivätöitä, ja mulla on ne opinnot, joten ei tästä olla rakentamassa kenenkään ykkösjuttua. Kokeillaan, minkä verran pystymme soittamaan keikkoja, tuntuuko se kivalta ja mihin se johtaa.
Julkaistu Infernossa 7/2023.