Uusi Ossuarium Silhouettes Unhallowed on mielestäni bändin melankolisin ja melodisin levy. Sen musiikista löytyy entistä enemmän viitteitä vanhan Paradise Lostin ja jopa muinaisen Katatonian suuntaan. Olenko täysin hakoteillä?
– Kuvailemaasi suuntaan ollaan menty. Mielestäni musiikki on nyt kaikkine nyansseineen aiempaa kouriintuntuvampaa ja kokonaisvaltaisempaa. Tavallaan palikat ovat edelleen samat, mutta osaamme rakentaa niistä vaikuttavampia teoksia, kitaristi Lasse Pyykkö vakuuttelee.
– Voi olla, että jossain vaiheessa kiinnostaa palata debyyttimme [Fulfill the Curse, 2008] kaltaiseen karumpaan ilmaisuun. On kuitenkin vaikea kuvitella kaltaisemme bändin muuttuvan aina vain melodisemmaksi menettämättä jotain olennaista soundistaan. Jossain vaiheessa se ei ole enää tyylikästä, mutta juuri nyt levy on juuri sellaista death doomia, jollaista haluan kuulla.
Kyseessä on ensimmäinen albuminne, jolla et laula itse. Kuinka päädyit tällaiseen ratkaisuun?
– En ole pahemmin salaillut, kuinka vähän piittaan örinähommista. Se on ollut minulle pakkopullaa, ja kuten ehkä tiedät, keikoillamme en ole koskaan suostunut laulamaan, joku muu on ollut aina mikin varressa.
– Algoma-splitin [2017] lauluäänityksissä tuskailun määrä oli jo sitä luokkaa, että päätin kysyä Horse Latitudesin Harrilta [Kuokkanen], jonka tiesin kovaksi laulajaksi, josko häntä kiinnostaisi. Voisi aloittaa työn alla olleesta splitistä. Harri oli kuin olikin kiinnostunut, ja parin koeäänityksen jälkeen homma oli selvä.
– Harri ei laula niin matalalta kuin minä, ja mielestäni tämä sopii etenkin uudempiin biiseihin täydellisesti. Myös vanhempi tuotanto toimii ja saa uudenlaista hönkää.
Uuden levyn tekstit on jaettu kolmen kirjoittajan vastuulle. Koetko että sanoituksilla on jokin yhteinen linja?
– Kyllä. Kauhuelokuvat ovat toimineet jälleen kerran inspiraationa suurimmalle osalle sanoituksista, mutta kuten edelliselläkin levyllä, filmit ovat vain alkusysäys synkänmaalaileville ja tajunnanvirtaisille teksteille. Ei niin, että sanoitukset vain kertoisivat jonkun leffan tarinan. Tätäkin on harrastettu, mutta nykyisin se tuntuu aika laiskalta lähestymistavalta.
Panostatte musiikin tunnelmaan, kun taas moni modernimpi porukka pyrkii briljeeraamaan soittotekniikallaan. Mitä mieltä olet nykypäivän teknisestä death metalista, ja pidätkö itseäsi kuolometallipuristina?
– Mehän sotkettiin jo vanhan bändini Phlegethonin loppuaikoina, vuosina 1991–92, deathiin elementtejä eri musiikkityyleistä lähes estoitta. Lopputulos ei ollut ehkä aina loistavin, mutta death metal -puristia siinä varmasti koeteltiin.
– Innostuin Xysman genrerajoja venyttäneestä Yeah-levystä välittömästi sen ilmestyttyä, ja pidän Pestilencen paljon parjattua Spheresiä suoraselkäisempänä vetona kuin edeltäjäänsä Testimony of the Ancientsiä. Eli en todellakaan tunnista itseäni dm-puristiksi – en silloin, enkä nyt.
Bändinne on ollut toiminnassa kymmenen vuotta. Millaisena näet urakaarenne ja kuinka visioit tulevaisuutta?
– Kai me ollaan tavoitettu kuulijoita vuosi vuodelta enemmän, ja mikä tärkeintä, bändi on mennyt musiikillisesti eteenpäin. Soittajia on mennyt ja tullut, mutta hyvin meitä on tähän saakka lykästänyt.
– Nyt kun on tuore levy kainalossa uuden levy-yhtiön [Season of Mist] kautta sekä uusi kokoonpano ja keikkamyyjä, odotukset lähivuosille ovat suht toiveikkaat. Katsellaan jos levy kelpaisi muillekin kuin itsellemme ja poikisi hyviä keikkoja ja kiertueita. Tämän pidemmälle en halua nyt visioida, mutta tuskin te meistä kovin pian eroon pääsette – onhan tämä edelleen melko obsessoivaa puuhaa.
Julkaistu Infernossa 11/2017.