”Oon vähän varovaisempi kuin nuorena sen suhteen, millaisiin projekteihin lähden mukaan” – haastattelussa Natalie Koskinen

Natalie Koskinen on kokenut paljon Shape of Despairin ja monen muun bändin laulajana, mutta haluaa löytää yhä uusia tapoja ilmaista itseään. Eikä hän todellakaan pitäydy vain oppikirjoissa tai mukavuusalueellaan. 

03.06.2023

Natalie Koskinen on tuttu Shape of Despairin, Paaran, Depressed Moden, Collapse of Lightin ja vasta debyyttinsä julkaisseen The Abbeyn laulajana, jolla on tunnistettava ääni ja tapa eläytyä esitettävään musiikkiin. 

Kun Natalien kanssa käy läpi hänen elämäänsä ja tekojaan, ymmärtää nopeasti, että hän todellakin on paljon enemmän kuin lista bändejä. Natalie aloitti levyttämisen jo 1990-luvun jälkipuolella, ja koko hänen olemuksensa huokuu, että hän elää metallikulttuuria. Maskeeraajan työn ja musiikkivideoiden työstämisen kautta monet asiat hänen elämässään ovat kietoutuneet musiikkiin ja metalliin. 

Neljännesvuosisata levyttävänä artistina ei ole vähentänyt Natalien uteliaisuutta. Tänä keväänäkin hän on julkaissut musiikkia, jollaista ei ole hänen laulamanaan koskaan aiemmin kuultu. 

Musiikki on Saatanasta 

Punaviinilasia kädessään pyörittelevä Natalie painaa hetken aikaa huuliaan yhteen miettiessään, mikä sai Pietarissa syntyneen ja lapsuutensa eläneen pikkutytön kiinnostumaan musiikista niin paljon, että hänen isoäitinsä vei hänet piano- ja laulutunneille. 

– Musa on ollut mulle niin tärkeä juttu niin kauan, etten edes muista sellaista aikaa, ettei se olisi ollut osa elämääni. En siis voi sanoa sanoa muistavani hetkeä, jona heräsin siihen, laulaja hymyilee lopulta. 

Myöhemmin Natalie jopa voitti muutamia pianokilpailuja junioritasolla. 

– Pianoinsoiton harjoittelu jäi vähän vähemmälle, kun tuli teini-ikä ja ihan muut asiat alkoi kiinnostaa. Laulamisesta oon kuitenkin tykännyt ja se on sellainen vakio siinä mitä olen. Se tulee varmasti olemaan läsnä aina. 

Hetken mietittyään laulaja keksii hieman ilkikurisen syyn siihen, mikä häntä veti aikoinaan juuri musiikin puoleen. 

– Kun olin kuusivuotias, mummoni vei mut usein ystävänsä luokse, joka oli vähän vanhempi naishenkilö. Sillä oli farmi, jossa oli lehmiä ja lampaita. Mä tykkäsin viettää aikaa eläinten kanssa, mutta farmilla tapahtui muutakin. 

– Mummon kaveri paiski siellä hirveästi töitä, mutta iltaisin hän otti aika runsaasti alkoholia. Usein siellä ollessani hän innostui kertomaan pienelle lapselle, että jos olisin hänen lapsensa, hän katkaisisi kaikki sormeni, koska musiikin tekeminen on Saatanasta. Se oli pienelle lapselle hieman traumaattista, totta kai… Mutta samalla se myös kiinnosti, että tämä musiikkihan herättää ihmisissä voimakkaita tunteita. Luulenpa, että se oli syy, minkä takia aloin innostua musiikista yhä enemmän. 

Musiikki oli pienelle Natalielle tärkeä ystävä. Hänen äitinsä menehtyi, kun Natalie oli vasta viisivuotias, ja pienen muusikonalun isä ei tukenut häntä harrastuksissaan. Myös lastenkoti tuli Natalielle tutuksi. 

Laulaja kertoo, että rock ja raskaampi musiikki tavoittivat hänet hyvin varhaisessa vaiheessa. Pian hän oli koulussaan yksi harvalukuisista outolinnuista, jotka elivät metallimusiikkia. 

– Kahdeksanvuotiaana ostin omilla rahoillani kirpparilta kasetin, josta en tiennyt yhtään, mitä se edes on, ja sehän olikin sitten Led Zeppeliniä. Se oli hieno hetki, kun ymmärsin, että tällaistakin voi oikeasti olla olemassa. 

– Zeppelinistä lähti hinku löytää koko ajan raskaampaa ja äärimmäisempää juttua. En tiennyt ketään, joka kuuntelisi samanlaista musiikkia, joten tongin kaikkea death-, black- ja doom metalia itse, kunnes harrastelijoiden joukosta alkoi löytyä kavereita, joiden kanssa oli yhteisiä mieltymyksiä. 

– Äärimmäisyyksien etsiminen meni niin pitkälle, että jossain vaiheessa mun musamaku kapeni ja kaiken piti olla niin äärimmäistä kuin mahdollista. Myöhemmin sitä on palannut myös rockiin ja poppiin. 

Suomeen teini-iässä muutettuaan Natalie jatkoi Venäjällä aloitettuja klassisen laulun opintojaan ja opiskeli myös kitaransoittoa. Viimeistään aikuisuuden kynnyksellä Natalielle oli selvää, että hänestä ei tule akateemista laulajaa, vaan bänditoiminta kiinnosti huomattavasti enemmän. 

– Klasarin laulaminen oli aika rankkaa ja kurinalaista, enkä halunnut jäädä jumiin sellaiseen orjallisuuteen. Halusin päästä kokeilemaan erilaisia juttuja ja sooloilemaan ihan omalla tavallani, miten ikinä haluan. 

– Klasarista oppi paljon tekniikkaa. Mulla oli jo lapsena tosi laaja ääniskaala, minkä huomasin, kun mua siirrettiin kuorossa koko ajan äänialassa ylemmäs, aina sopraanoksi asti, mutta pääsin helposti myös tosi matalalle. 

Vaikkei Natalie nimeä suoranaisia suosikkilaulajiaan tai esikuviaan, hän tietää tasan tarkkaan, millaisista laulajista pitää. 

– Parhaita laulajia ovat sellaiset, jotka erottuvat joukosta. Sen ei tarvitse tarkoittaa aina nuottiin osumista tai erinomaista teknisyyttä, vaan ennemmin sitä, että laulajan tunnistaa heti omasta persoonallisuudestaan. 

– En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että laulaja liittyy bändiin ja haluaa kuulostaa vaikka Bruce Dickinsonilta tai joltain muulta tunnistettavalta laulajalta. Nehän on jo olemassa. On parempi, että kuulostaa ihan omalta itseltään. Persoonallisuus herättää varmasti tunteita myötä ja vastaan, mutta se tarkoittaa vain sitä, että sä olet sä. 

Keskellä suomimetallia 

Viime vuosituhannen loppupuolella suomalainen metalli alkoi saada koko ajan uusia muotoja, kun ilmeisten Nightwishin, Children of Bodomin ja Sonata Arctican ohella myös maan alla pulppusi yhä uusia orkestereita. 

Yksi niistä oli Raven, joka tuli sittemmin tunnetuksi nimellä Shape of Despair. Bändi syntyi aikana, jona suomalainen funeral doom oli pitkälti yhtä kuin genreä maassamme käynnistelleet Skepticism ja Thergothon. 

– En voi sanoa, että olisin hahmottanut silloin, että me oltiin osa jotain uutta suomalaisen musiikin aaltoa. Me vaan haluttiin tehdä musaa, ja ennen kaikkea jotain itsemme näköistä ja kuuloista, Natalie muistelee. 

– Mä olin ihan pikkunassikka, kun Jake [Jarno Salomaa] kutsui kokeilemaan bändissä laulamista. Olin pyörinyt Helsingin metalliporukoissa ja me tunnettiin toisemme, mutta olihan se jännittävää, kun mua pyydettiin laulamaan. Itse asiassa mun piti alun perin soittaa kitaraakin, mutta se jäi muille kavereille ja keskityin laulamiseen. 

– Nyt kun miettii, niin olihan se erikoista aikaa. Soitettiin ensimmäinen keikka Malmintalolla ja kaikki tunsi toisensa. Se oli aika erilaista kuin nyt, kun netti on avannut niin paljon mahdollisuuksia muusikoille löytää toisensa ja olen itsekin päätynyt vierailemaan kaukaisiinkin bändeihin. 90-luvulla kaikki oli kiinni siitä kenet tunsi. 

Shape of Despairin ei voi edes vuosituhannen taitteen Shades of…- ja Angels of Distress -levykaksikolla sanoa muistuttaneen muita aikalaisiaan. Ei edes niitä, jotka käyttivät levyillään sekä mies- että naislaulua. 

– Ensimmäisen levyn aikaan Jarno piti langat aika lailla omissa käsissään, mutta tiedosti jo tuolloin, että tässä bändissä on aika lahjakkaita ja persoonallisia tyyppejä. Kun kukin tekee asiat omalla tavallaan, musakin on persoonallista.

– Sen takia meidän jokainen levy on ollut erilainen. Ne on kuin elokuvia, jotka on tehty aina sillä sen aikaisella työryhmällä. Kaikkien oma jälki näkyy ja kuuluu. Niin kauan kuin meistä vakijäsenistä on mukana se muutama, tulos kuulostaa varmasti Shape of Despairiltä eikä miltään muulta bändiltä. 

Natalie muistelee olleensa ensimmäisten Shape of Despair -levyjen aikaan todella kokematon studiotyöskentelijä, mikä kääntyi lopulta jopa eduksi, kun ei ollut mitään liian rajattuja sääntöjä, miten asiat kuuluu tehdä. 

– Päätin jo silloin, että mun ääni tulee olemaan ikään kuin yksi melodinen ja tunnelmaa rakentava instrumentti muiden joukossa, ei niinkään laulamista ihan perinteisimmällä mahdollisella tavalla.

– Levy levyltä oon oppinut elämään tätä musiikkia yhä enemmän, mikä on tehnyt kappaleiden tulkitsemisesta tosi mielenkiintoista. Luulenpa, että siinä on yksi Shapen omalaatuisuuksista.

Natalie on yhä iloinen siitä, millaisia mahdollisuuksia Sami Tenetzin luotsaama Spinefarm Recordsin sisaryhtiö Spikefarm tuolloisille yhtyeilleen tarjosi.

– Mä pidin paljon siitä, että Suomessa metallin tekijöille annettiin luova rauha tehdä omaa juttuaan, ja samaan aikaan siihen ympärille ei syntynyt sellaista vastakkainasettelua, mitä monissa maissa on kuullut tapahtuneen.

Persoonallisuuden ohella Natalie korostaa luovassa työssä kemioiden osuvuuden tärkeyttä. Laulaja myöntää, että matkan varrelle on mahtunut myös nahkeampia bändikokemuksia.

– Jonkun yhtyeen kanssa on oltu ikään kuin samalla asialla vähän eri tavoin eikä ole oikein koskaan päästy samalle aallolle.

Erilaisten kemioiden vaikutus on kuulunut ja näkynyt myös Shape of Despairissä. Yhtye elää nyt uudenlaista kukoistuksen aikaa, kun vanhat jäsenet saivat rinnalleen Throes of Dawnista tutun laulajan Henri Koivulan.

– Me ollaan keskitytty entistä enemmän tekemään Shape-juttua omalla tavallamme. Teemme juuri niin äärimmäisiä levyjä kuin haluamme, miettimättä sen tarkemmin, mihin se bändin vie tai ei vie.

– Tämä koskee myös keikkoja. Haluamme tehdä Shapen näköisiä juttuja. Joulukuussa Tampereen Olympia-korttelissa soitettu keikka oli hyvä esimerkki, mitä se tunnelma voi olla. Paikalla oli paljon ihmisiä, jotka ovat kuunnelleet meitä aina. Me halutaan luoda tunnelmia, joissa kaikki on Shapen muotoista ja kuuloista.

– Tämä on vähän eri asia kuin se, että lähdettäisiin soittamaan festareilla iltapäivästä auringonpaisteessa ihan vain sen takia, että toivottaisiin bändin jotenkin kasvavan. Kyllä tämä musiikki löytää ne kuulijat jotka sen kuuluukin. Tuntuu siltä, että aina kun yleisössä joku itkee, ja joskus lavallakin, ollaan saavutettu se oma iso tunnelataus, joka meidän pitääkin.

Ääni joka venyy

Natalien viimeisin aluevaltaus on hiljan Word of Sin -debyytin julkaissut The Abbey. Kyseessä on progressiivista doomia soittava suomaisyhtye, jossa vaikuttavat myös monessa sopassa keitetyt Jesse Heikkinen, Janne Markus ja Vesa Ranta.

Orkesterista muodostui nopeasti audiovisuaalinen kokonaisuus, jossa bändin omalaatuisia kappaleita sävyttävät esimerkiksi Rannan ohjaamat komeat musiikkivideot.

– Tässä porukassa on niin paljon näkemyksellisiä tekijöitä, että meille oli alusta asti tosi tärkeää, ettei lähdetä musiikkivideoihin verkkareissa vaan mennään ihan täysillä siihen konseptiin, jota bändi toteuttaa, Natalie sanoo.

– Bändin perustanut Jesse on progediggari, ja sen mukana tuli polveilevampaa musikaalisuutta. Janne taas on ihan erilainen kitaristi, jolta syntyy omanlaistaan melankoliaa. Veskun luovuus taas kuuluu sekä omanlaisessa soittotatsissa että siinä, miten se hahmottaa tosi isoja kokonaisuuksia myös visuaalisesti.

– Mähän olen ammatiltani maskeeraaja, oon ollut tekemässä muutamia musiikkivideoita ja bändien promokuvien maskeja, mutta oon myös ihan päivätyössä kosmetiikkaliikkeessä.

Moni pani merkille The Abbeyn omalaatuisen soundin jo ensimmäisissä julkaistuissa kappaleissa. Biisit eivät ole ylituotettuja, vaan jokaisen soittajan ote kuuluu levyllä ja Natalien laulut kattavat koko hänen skaalansa.

– Kuulin ensimmäisenä kappaleen Widow’s Will, kun Vesku otti yhteyttä ja kertoi, että haluaisi mun kokeilevan sitä ja että muutama muukin mimmi tekee vastaavan demon. Olihan se jälki heti tosi persoonallisen kuuloista.

– Ilmeisesti mun ääni sopi siihen kaikkien mielestä parhaiten, koska pääsin mukaan bändiin. Hyvä niin, koska tämä tekeminen on poikennut aika paljon kaikesta, mitä olen tehnyt aiemmin. The Abbey ei kuulosta miltään toiselta metallibändiltä, ja musta tuntuu, ettei meitä sido mitkään muut rajat kuin oma mielikuvitus.

The Abbey todellakin herätti kiinnostusta, ja bändi oli otettu, miten moni levy-yhtiö oli kiinnostunut siitä.

– Juteltiin monen eri yhtiön kanssa ennen Season of Mistille menemistä. Oli jännittävää huomata, että yksi lafka jopa vähän loukkaantui, kun emme valinneetkaan sitä. Mutta onhan se hauskaa olla haluttu, Natalie naurahtaa.

– Valinta tehtiin ihan sitäkin kautta, että vaikka The Abbeyssä on kokenutta väkeä, me pyritään niin pitkälle kuin mahdollista. Tehdään kaikkemme oikeiden yhteistyökumppanien kanssa, että päästäisiin kiertelemään paljon. Inspiraatiota kyllä löytyy, vaikka perheitä ja ikää olisikin!

Vaikka Nataliella on takanaan vuosikymmenten kokemus laulajana, hän etsii yhä uusia ilmaisutapoja. The Abbeyn ohella jotain ihan erilaista edustaa Monachopsis Art, jossa Natalie revittelee blackmetallisemman ilmaisun äärellä.

– Oon vähän varovaisempi kuin nuorena sen suhteen, millaisiin projekteihin lähden mukaan, vaikka kyselyitä tulee ulkomaita myöten tosi paljon. Monachopsis Art vaikutti kuitenkin tosi mielenkiintoiselta jutulta, laulaja kertoo.

– Tehtiin jo The Abbeytä, kun Jesse kysyi tekemään äärimetallisempaa juttua. Ei sitä tarvinnut kauan miettiä, kun pääsi ihan kunnolla örisemään, mitä en ole ainakaan levymitassa tehnyt koskaan aiemmin.

Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi venymistä, Natalie on laulanut Jonne Järvelän kahdelle sooloalbumille. Myös Korpiklaani-pomon akustinen folk sujui Koskiselta persoonallisella otteella.

– Ollaan tunnettu Jonnen kanssa pitkään, ja olin itse asiassa grillaamassa sen luona, kun heräsin seuraavana päivänä hirveässä krapulassa ja Jonne oli siinä heti, että nyt muuten äänitetään, Natalie naurahtaa.

– Ne levyt oli tosi hauskoja kokemuksia, ja Jonne osoitti mulle sen, minkä oon oppinut eri tavoin monissa eri projekteissa, että äänestään voi löytää aina uusia juttuja, kunhan itsestä löytyy uteliaisuutta ja kiinnostusta.

Laulaja hymyilee pilke silmäkulmassa kertoessaan, että kaikenlaista erikoista voisi kokeilla myös jatkossa.

– Black Metal -jutuissa haluan ilman muuta kehittyä lisää. En tiedä yhtään, miten ääni ja tekniikka kestää, kun lähdetään tekemään Monachopsis Artin kanssa keikkoja, joilla haluan kyetä vetämään ihan täysillä.

– Kuuntelen paljon vanhan liiton underground-räppiä. Sitä lajinsa synkintä settiä. Oon joskus miettinyt, että olisihan sitäkin hauska kokeilla, ihan vaan omaksi iloksi. Jos musta on sanottu, että kuulostan laulajana aika oudolta, niin räppärinä vasta kuulostaisinkin. Se jos mikä toisi uusia kokemuksia. 

Julkaistu Infernossa 4/2023.

Lisää luettavaa