Elämä on arvotonta. Maailma on läpeensä paha. Ihmistä ajaa eteenpäin puhdas itsekkyys. Vain kuolema on todellista.
Kuulostaako tutulta? Vastaavia aiheita on käsitelty metallin historiassa aina. Joskus brutaalien vertauskuvien kautta, toisinaan puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä.
Nämä neljä toteamaa muodostavat myös kokonaisen filosofian ytimen. Kyseessä on pessimistinen filosofia, jonka historia ulottuu nykymuodossaan 1800-luvulle saakka, jolloin Karl Robert Eduard von Hartmann ja Arthur Schopenhauer toivat mustanpuhuvaan eksistentialistiseen filosofiaansa jyrkkiä pessimismin sävyjä.
Seuraavalla vuosisadalla Martin Heidegger totesi ihmisen vapauden korkeimman asteen olevan oman kuolevaisuutensa hyväksyminen. Se on hänen mukaansa ainoa keino, jolla ihminen voi oppia elämään sen kuoleman, tyhjyyden ja ahdistuksen tunteen kanssa, joka meitä kaikkia vainoaa ja jota välttelemme itseämme pettäen.
Vuonna 2010 paremmin kauhukirjailijana tunnettu Thomas Ligotti julkaisi monista eri kulmista pessimististä filosofiaa tarkastelevan esseekokoelman The Conspiracy Against the Human Race. Ligotti onnistui tavoittamaan teoksellaan paljon lukijoita, jotka eivät olleet aiemmin osanneet nimetä maailmankatsomustaan.
Yksi kirjasta kiinnostunut oli At the Gatesin laulaja Tomas Lindberg. Hänen sanoituksensa eivät ole koskaan olleet erityisen toiveikkaita tai ihmiskunnan kannalta optimistisia, mutta At the Gatesin viimeisimmillä albumeilla 50 ikävuoden rajan ylittänyt laulaja on kirjoittanut elämänsä synkimpiä ja kieroutuneimpia tekstejä.
To Drink from the Night Itself (2018) oli vasta alkua. Heinäkuussa ilmestyvällä The Nightmare of Being -albumilla Lindberg löysi pessimistisestä filosofiasta ilmaisukeinon, jonka avulla saattoi tutkia omaa suhtautumistaan ihmisen olemassaoloon.
Painajainen olemassaolosta
Tomas Lindberg suhtautuu elämän toivottomuuteen itseironisesti hymyillen. Hän toteaa heti alkuun, ettei ole antanut periksi elämän ja ihmisyyden suhteen, mutta myöntää tuntevansa yhteyttä pessimistiseen filosofiaan.
Tätä ajatusmaailmaa heijasteleva teema kietoutui At the Gatesin musiikkiin hänen mukaansa kuin sattumalta.
– En ole koskaan onnistunut keksimään levyllemme teemaa istumalla alas ja miettimällä, mistä aiheesta kirjoittaisimme seuraavaksi albumin. Sillä tavalla ei synny mitään, Lindberg sanoo partaansa sukien.
– Liian tietoisesta konseptista tulee usein liian suuri. Se lähtee etenemään ajatuksen tasolla liikaa, ja ajatusketjuja on vaikea mahduttaa metallialbumille. Sen luissa ja ytimissä tuntuvan fiiliksen voi kuitenkin yrittää vangita musiikkiin. Luotankin siihen, että sitten kun jokin ajatus oikeasti tuntuu, siitä voi kirjoittaa musiikkia.
– Kirjoittaessani The Lurking Fear -bändimme edellistä albumia Out of the Voiceless Graveä [2017)] aloin lukea paljon vanhoja kauhusuosikkejani. Lovecraftia, Poeta ja sellaista. Kaikkea sitä, mihin gootahtava ja kaikessa fiktiivisyydessäänkin inhorealistinen visuaalinen maailmani varsinkin nuorena muusikkona pohjautui.
– Thomas Ligottia suositeltiin minulle kaikkialla. Ahmin hänen kirjojaan kovalla tahdilla, kunnes Martin [Larsson, kitara] huomasi tämän ja suositteli minulle The Conspiracy Against the Human Race -kirjaa. Hän ei halunnut kertoa yhtään, mistä siinä on kyse. Hän halusi, että muodostan itse omat mielikuvani.
– Tällainen tuntemattomaan heittäytyminen on aina kiehtonut minua. Ligottin teos oli kuin johdanto pessimistiseen filosofiaan. Koko sen ajatusmaailma vyöryi mieleeni niin lujalla tahdilla, etten hetkeen kyennyt nukkumaan tai ajattelemaan oikein mitään muuta. Se oli hirvittävyydessään vaikuttava kokemus, joka yllätti minut täysin.
– Halusin ikuistaa ne tunnemyrskyt, joita tuosta kokemuksesta syntyi, ja aloin kirjoittaa välittömästi sanoituksia. En edes tiennyt tekeväni At the Gates -albumia. Pyrin vain ilmaisemaan itseäni mahdollisimman suodattamattomasti.
Tunteikkaasti aiheesta puhuva Lindberg lisää painokkaasti, ettei hänen maailmankuvansa muuttunut kokemuksen myötä. Hänestä ei tullut pessimistiä, eikä hän yritä teksteissään esittääkään moista.
– Ensin ajattelin, miten tästä kaikesta ei ole kirjoitettu metallialbumia, laulaja naurahtaa ja kertoo heti perään ymmärtäneensä syyn: pessimismi on filosofiana valtava vuorijono kivuttavaksi, jos sitä aikoo todella ymmärtää.
– Ruokin itseäni lukemalla valtavat määrät kirjoja pessimistisestä filosofiasta ja sen historiasta. Se ei tee minusta pessimistiä, eikä edes filosofia. Sen sijaan filosofia antoi minulle kulman kirjoittaa lyriikoita.
– Lähdin tarkastelemaan ihmisen käsitystä kuolevaisuudestaan, erilaisia defenssejämme, ihmisyyttä leimaavia ismejä, monenlaisia uskontoja ja jopa sitä eskapismia, jota me ihmiset luomme esimerkiksi taiteen muodossa. Ihminen haluaa tehdä itsestään kuolemattoman viimeiseen asti, keinolla millä hyvänsä, ja se ajaa monet meistä pakkomielteisyyteen.
– Meillä kaikilla on keinomme, joilla pyrimme suojaamaan itseämme siltä tosiasialta, että olemme kuolevaisia eikä pienillä elämillämme ole kosmisessa mittakaavassa minkäänlaista merkitystä. Pessimistinen filosofia hyväksyy tämän ja menee asian kanssa niin pitkälle, että vain kuoleman hyväksyminen voi vapauttaa ihmisen.
– Jokainen albumin kappale käsittelee erilaisia teemoja, joita sitoo yhteen pessimistinen filosofia. Jokainen voi löytää sieltä hieman itseään ja ympäröivää maailmaa. The Nightmare of Being on albumi, jonka tarkoitus on tarjota yhdenlaisia äärimmäisyyksiä, jotka saivat minutkin kyseenalaistamaan elämääni.
Marginaalisia mahdollisuuksia
The Nightmare of Beingin kaltainen albumi ei olisi Lindbergin mukaan voinut syntyä hänen kynästään At the Gatesin ensimmäisellä aikakaudella, 1990-luvun alkupuoliskolla. Eikä edes muutamia vuosia sitten porukan tehtyä paluun levyttäväksi bändiksi.
– Aika monelle oman kuolevaisuuden konsepti tulee eteen vasta siinä vaiheessa, kun koetaan niin sanottu keski-iän kriisi, joka saa kohtaamaan oman elämänsä lyhyyden, Lindberg naurahtaa.
– Pari-kolmikymppisenä ihminen elää kuin kuolemaa ei olisikaan. Tein niin itsekin. Päivä kerrallaan. Ei huolta huomisesta. Musiikkia, albumeita, kiertueita, päivätöitä ja perhe-elämää. Ihan kuin se kaikki jatkuisi ikuisesti. Se ei ole pidemmän päälle kovin terveellinen elämäntapa, mutta kuuluu ehdottomasti osaksi elämää.
– Tärkeämpi askel on se, mitä tapahtuu seuraavaksi. Sitten kun omaa kuolevaisuuttaan on katsottava silmästä silmään. Kirjoitan albumilla, että ”pessimism is the last refuge of hope”. Se on aika kaamea mutta myös kaunis ja rauhoittava ajatus. Se, kun onnistuu hyväksymään kosmisen arvottomuutensa jo varhaisessa vaiheessa elämäänsä.
– Yhteiskuntamme on kääntynyt yhä enemmän siihen suuntaan, että jokaisella ihmisellä tulisi olla jättimäinen merkitys. Tiedäthän, elämän tarkoituksen ja vastaavien suurien teemojen kanssa kipuileminen. Se, että hyväksyy oman elämänsä olevan isossa kuvassa merkityksetöntä, voi olla avain omaan ja lähimmäistensä onnellisuuteen.
– En itse osannut suhtautua asioihin näin parikymppisenä, enkä edes nelikymppisenä. Vasta pessimistisen filosofian peittelemätön raadollisuus sai minut pistämään asioita realistisempiin ja merkittävämpiin mittasuhteisiin. Se ajatus oli elänyt minussa aina, mutta nyt sain raamit sille, mihin asioihin minun tulee elämässäni ja taiteessani keskittyä.
Metallin marginaalisuus voi olla Lindbergin mielestä myös vahvuus. Se antaa mahdollisuudet käsitellä sellaisiakin asioita, joita valtavirtamusiikissa ei olisi mahdollista tuoda samaan tapaan esille.
– En peittele lainkaan sitä, että haaveilin vuosikausia alitajuisesti siitä, että teen joskus albumin, joka tekee valtavan vaikutuksen koko maailmaan. Se oli sellainen nuoruuden vimmaisuuden luoma haave, Lindberg sanoo.
– Se itsessään voi olla musiikkia ruokkiva voima, mutta tosiasiassa tärkeämpää on, miten puhdasverisesti kykenee vangitsemaan omat tuntemuksensa musiikkiin. Vain siten joku muu voi samastua siihen. Ja se, että albumi vavisuttaa yhdenkin ihmisen elämää, on jo taiteen julkaisemisen arvoista.
– Röyhkeys ja nöyryys ovat asioita, jotka asetetaan suotta toistensa vastakohdiksi. Koen että ne tukevat toisiaan, siis oikein käytettyinä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että teen yhä röyhkeästi musiikkia omien näkemysteni mukaisesti, mutta olen nöyrempi sen suhteen, että kuvittelisin tavoittavani At the Gatesin kautta koko maailman.
Luovuutta verkkaisuudesta
Jonas Björler on ollut läpi At the Gatesin historian säveltäjä, joka haluaa tulla haastetuksi. Siksi jokainen At the Gates -albumi on ollut hyppy tuntemattomaan ja jakanut mielipiteitä bändin kuulijoiden keskuudessa.
Ei ole mikään ihme, että hän sai valtavan inspiraation säveltämiseen käytyään Tomas Lindbergin kanssa keskusteluja pessimismistä ja sen herättämistä tuntemuksista. Kiehtova konsepti voi olla vaikuttava osa albumia, mutta luut tarvitsevat ympärilleen lihaa.
Björler kuvaileekin The Nightmare of Beingiä erikoiseksi dialogiksi musiikin ja konseptin välillä.
– Jos jokin asia antaa kaltaisellemme bändille mahdollisuuden entistä luovempaan työhön, niin aika, tai pikemminkin se, ettemme ole enää ajan armoilla samaan tapaan kuin ennen, mietteliäästi puhuva Björler sanoo.
– Teimme The Nightmare of Beingiä melko tarkalleen kaksi vuotta. Se ei olisi ollut mahdollista, jos taloutemme olisi kiinni At the Gatesistä. Meillä kaikilla on päivätyömme, ja olemme palanneet reunionin jälkeen siinä mielessä juurillemme, että voimme ajatella At the Gatesiä yksinkertaisesti omalla painollaan etenevänä intohimona.
– Annoimme albumin muotoutua kaikessa rauhassa. Tomas kirjoitti sanoituksia, sisäistin niitä, kirjoitin niiden innoittamana muutaman kappaleen, saatoimme pitää kuukausien tauon, kirjoitimme hieman lisää musiikkia… Kiirehtimisen sijaan albumista kypsyi tunteella tehty mutta ajatuksella viimeistelty, tasapainoinen kokonaisuus.
At the Gates on kokeillut historiassaan monia työskentelytapoja. Esimerkiksi Slaughter of the Soul -klassikkolevy (1995) syntyi kokonaisuudessaan kuudessa kuukaudessa. Björler kokee hyväksi asiaksi suhtautua levyihin yksilöinä.
– Pahinta, mitä olisimme voineet tehdä At the Gatesille sen jälkeen, kun palasimme levyttäväksi bändiksi 2010-luvulla, olisi ollut toisintaa jotakin vanhaa työtapaamme tai jumittua nopeasti johonkin uuteen, hän sanoo.
– Slaughter of the Soul oli raivokas ja intensiivinen albumi. Sille oli hyvä vangita tietty hetki. Kääntöpuolella se on myös yksipuolisin levymme, mikä ei kuitenkaan tarkoita mitään pahaa. Se metodi sopi sille albumille.
– Noista ajoista on kulunut yli 25 vuotta. Sinä aikana maailmassa on kirjoitettu suurin piirtein kaikki riffit ja melodiat, joita on mahdollista kirjoittaa. Olemme sen suhteen aika armottomia itseämme kohtaan ja hylkäämme paljon kulutetun oloisia ideoita. Haluamme yhä luoda jotain uutta ja etsimme siihen uusia keinoja.
At the Gatesillä ei ole hovituottajaa, luottokuvittajaa tai edes kantastudiota. Tämä on taannut bändin kolmella tuoreimmalla albumilla sen, että joukon tavoite luoda albumit yksilöiksi toteutuu.
– At War with Reality [2014] oli loppupeleissä aika takuuvarma paluualbumi, jolla oli hyvässä tasapainossa jotain vanhaa ja jotain uutta. Itse olisin kaivannut sille ehkäpä hieman enemmän vaihtelua, Björler sanoo.
– To Drink from the Night Itself tavoitti monipuolisuutta ja syvempää tunnelmaa, mutta kärsi ehkä hivenen tuotannosta, joka ei tukenut aivan täysin sitä tummuutta, jota albumilla tavoittelimme. Halusin tehdä levystä vanhan liiton death metal -albumin kuuloisen, mutta… taisimme mennä hieman liiankin pitkälle.
– Uudella levyllä emme halunneet tehdä asioita kuten ennen, vaan yhdistelimme erilaisia vahvuuksia. Palasimme Jens Bogrenin pajalle, satsasimme albumin tekoon enemmän aikaa ja annoimme sille virrata kaikenlaista musiikkia, jota halusimme tehdä. Nyt tasapaino on enemmän kuin kunnossa.
Katkeransuloista pimeyttä
Björler ylistää varauksetta tapaa, jolla Lindberg kirjoitti albumille sanoituksia erilaisista kulmista ja antoi samalla säveltäjälle mahdollisuuden säveltää kaikkien aikojen monipuolisinta At the Gatesiä.
Garden of Cyrus ja Cosmic Pessimism ovatkin kappaleita, jotka taatusti yllättävät monet yhtyeen kuulijat. Vai osasiko joku odottaa At the Gatesin albumilta King Crimsonin 1970-luvun progehuuruilujen ja melodisen äärimetallin yhdistelmää? Tai arvasitko jo vuosia sitten, että At the Gates -albumilla tullaan kuulemaan saksofonia?
– Tomas välitti minulle ajatuksia ja kehotti luottamaan intuitioon sen suhteen, millaisia tunnelmia hänen sanoituksensa vaativat. Aloin ikään kuin tulkita hänen sanojaan, ja pian hän tulkitsi musiikkiamme, Björler kertoo.
– Pessimismi teemana on niin suuri virta peri-inhimillisiä ajatuksia, että se mahdollisti tähän asti monipuolisimman At the Gates -albumin ilman, että se tuntui alkuunkaan teennäiseltä. Pääsin nopeasti siihen mielentilaan, että uskalsin vain antaa vaiston viedä. Toteutinkin levyllä muutamia pitkäaikaisia haaveitani.
– Cosmic Pessimism on kunnianosoitukseni krautrockille, ja onhan kitaroissa piilossa hieman Thin Lizzyäkin. Garden of Cyrus taas on katkeransuloisesti pimeyden hyväksyvää progea, sellaista jota esikuvamme tekivät vuosikymmeniä sitten. Tällaiset At the Gates -kappaleet eivät olisi olleet vielä jokin aika sitten mahdollisia.
Sanottua fiilistellessään rentoutunut Björler naurahtaa, ettei progerock ole hänen musiikkimaussaan kovin uusi juttu.
– Olen kuunnellut vanhaa progea varmasti pidempään kuin minkäänlaista metallia, hän toteaa.
– Ensimmäiset muistikuvani musiikista liittyvät vahvasti Cameliin, King Crimsoniin ja vanhaan Genesisiin. Varsinkin Camel on mielestäni aliarvostettu yhtye. Erityisesti siihen nähden, miten kuulasta soundia ja kokonaisia maailmoja he saivat aikaiseksi triona. Se on ihan uskomatonta kuultavaa.
– Ironista kyllä monet vanhojen progebändien nykysuosikkini ovat niitä hieman myöhäisempiä, kenties suoraviivaisempia levyjä. King Crimsonin Discipline [1981], Camelin Nude [1981] ja vaikkapa Yesin 90125 [1983]. Näissä albumeissa on ihan omanlaistaan nyrjähtänyttä tunnelmaa, joka piilee jossain pinnan alla.
Progemetallia The Nightmare of Being ei sentään edusta, vaan mukana on paljon vanhan koulukunnan deathiä ja tunnistettavaa At the Gatesiä brutaalin melodisen death metalin muodossa.
Björler paljastaa, että syynä muutamiin levyn rujoimpiin riffeihin on neljä vuotta sitten At the Gatesin jättäneen kitaristiveljensä paluu bändiin vierailevaksi säveltäjäksi.
– Anders ei ollut enää niin innostunut kiertueista siinä vaiheessa, kun aloimme tehdä enemmän ja enemmän keikkoja paluumme jälkeen, mutta säveltämiseen hän ei koskaan turtunut. Hänen sävellyskynässään on ainutlaatuisen tunnistettavaa mustetta. Anders osaa kirjoittaa brutaalilla tavalla kieroja riffejä, joihin en itse pysty.
– Hän on yhä veljeni ja luontaisesti mukana bändin taustalla, mutta nyt niin on ihan konkreettisestikin. Anders sävelsi varsinkin The Abstract Enthroned- ja Eternal Winter of Reason -kappaleisiin todella kiukkuisia riffejä, joista huomasin häneen latautuneen samaa nälkää tehdä tiukkaa metallia kuin aikoinaan aloittaessamme.
Uuden luvun äärellä
Sekä Lindberg että Björler kuvailee The Nightmare of Beingiä uudeksi aluksi, tai ainakin luvuksi, At the Gatesin historiassa. Björler menee tuumailussaan askeleen verran pidemmälle ja kertoo, ettei ole lainkaan varma, olisiko bändillä ollut tulevaisuutta, jos se ei olisi päättänyt laventaa ilmaisutapojaan metallin eri laidoille ja niiden yli.
– Olen aina kokenut, ettei At the Gates ole kaikkein suoraviivaisin metallibändi, vaikka Slaughter of the Soul on eräänlainen ”Reign in Bloodimme” ja maineemme perustuu pitkälti siihen levyyn, Björler tuumailee.
– Jos miettii kahtena varsinaisena ensilevynämme pitämiäni With Fear I Kiss the Burning Darknessia [1993] ja Terminal Spirit Diseaseä [1994], ne ovat yllättävänkin lähellä kahta tuoreinta albumiamme. Tuolloin ilmaisumme ydin vain oli vielä syvemmällä metallisen ulkokuoremme alla.
– Metalli merkitsee minulle todella paljon, mutta siitä on tullut yhä enemmän bändimme yhteensoiton soundi. En pidä At the Gatesiä ihan yhtä metallibändinä kuin monet kuulijamme. Olen aina ajatellut, että At the Gatesin vaikutteet piilevät eniten klassisessa musiikissa ja progessa, jotka on puettu metallin asuun.
– Kokeilepa kuvitella jotkin At the Gates -sävellykset, vaikkapa uuden levyn nimikkokappale, orkesterin soittamina ja puhtaasti laulettuina. Voit varmasti aistia rakkauteni itäeurooppalaista klassista musiikkia kohtaan.
Tulevaisuudessa Björler on valmis ottamaan vielä uusinta albumiakin rohkeampia askelia eri ilmaisuihin.
– Minulla on jo nyt tonneittain ideoita sen suhteen, miten monenlaista ja erikoista musiikkia voimme tehdä säilyttäen sen tietyn At the Gatesin olemuksen, hän aloittaa salaperäisesti.
– Työstin jo tälle levylle hieman Electric Light Orchestran tyylistä kappaletta, jonka rooleissa olisivat vain todella tummasti soivat sellot, yksinkertaiset rummut ja Tomasin ääni. Se tuntui jo varhaisena demona todella kiehtovalta, muttei istunut oikein tämän albumin tunnelmaan, joten päätin jättää sen hautumaan tulevaisuutta varten.
– Voi olla, että viemme konseptialbumit seuraavalle tasolle. Olen aina halunnut yhdistellä itäeurooppalaisen oopperan dramaturgiaa progressiivisen rockin tunnelmaan ja At the Gatesin ydinsoundiin. En aio tehdä ihan täysiveristä rockoopperaa At the Gatesin nimissä, mutta voi olla, että kerrontamme saa pian dialogin sävyjä.
– Teimme Roadburnissa muutama vuosi sitten keikan orkesterin kanssa, ja vaikka kuulijamme suhtautuivat ajatukseen hieman skeptisesti, tiesin orkesterin istuvan soundiimme täysin. Ja niin se myös teki. Kyse ei ollut minkään sortin sinfonisesta metallista, vaan luontevasta symbioosista, jossa kaiken keskiössä ovat tietynlaiset tunnelmat.
At the Gates on muuttunut viime vuosina tunnelmaltaan visuaalisemmaksi bändiksi, ja Björler harkitsee lisäävänsä visuaalisuutta myös bändin keikoilla.
– Mehän olemme olleet viimeiset 30 vuotta lavalla aika lailla punkbändi: korkeintaan yksi taustalakana ja kavereita soittamassa metallia omissa kuteissaan, ei mitään sen kummempaa, Björler naurahtaa.
– Ei meistä teatraalista bändiä tule, mutta tähän mennessä meillä ei ole ollut matkassamme edes omaa valomiestä tai screenejä, joten saatamme panostaa siihen puoleen jatkossa enemmän. Olen jo puhunut projektorien järjestämisestä, jolloin voisimme tehdä keikoistamme enemmän musiikkimme tuntuisen kokemuksen.
Arvo arvottomuudesta
Tomas Lindberg kertoi aiemmin, ettei tutustuminen pessimismiin filosofiana kääntänyt hänen mielenmaisemaansa täysin ylösalaisin tai muuttanut hänen maailmankuvaansa lopullisesti.
Sen sijaan The Nightmare of Beingin sanoittamisen ja säveltämisen yhdessä At the Gates -joukon kanssa laulaja sanoo muuttaneen häntä ihmisenä ja muusikkona. Valmiin albumin kuuleminen oli hänelle puhdistava kokemus.
– Pessimismi on niin groteski aihe, että moni saattaa ajatella sen toivottomuutena, mutta itse löysin siitä maailmasta ihan uudenlaista toivoa ja inspiraatiota, Lindberg kertoo virnistäen.
– Taivun itsekin aika usein rutiineihin. Tietyille mukavuusalueille. Nyt kyseenalaistin itseäni paljon. Miksi teen asioita niin kuin teen ja haluaisinko oikeasti tehdä ne eri tavalla. Aion keskittyä jatkossa yhä enemmän juttuihin, jotka ovat minulle kaikkein tärkeimpiä, ja tehdä myös musiikissa asioita ilman rajoja.
– En mene niin pitkälle, että albumi olisi ollut minulle jonkinlainen new age self-help -teos, mutta sanotaan näin, että iän tuoma kaavamaisuus on nyt ainakin pääosin murrettu ja olen uteliaampi kuin vuosikausiin. Albumimme nimi on The Nightmare of Being, mutta ironista kyllä koen nyt jollain tasolla vapautuneeni siitä painajaismaisesta paineesta, jolle olen altistanut itseni koko elämäni ajan.
– Tämän saattaa huomata myös tavastani artikuloida huudoissani selkeämmin kuin koskaan. Minusta tuntui, että albumin jokainen sana merkitsi minulle jollain alkukantaisella tavalla niin paljon, että halusin antaa ilmaisulle kaikkeni.
Lindberg naurahtaa, että vaikka pessimistinen filosofia korostaa kärjistetysti elämän merkityksettömyyttä, siitä voi poimia omaan elämäänsä ytimen erittäin terveellisellä tavalla.
– Olen aina ollut hieman liikaakin ihminen, joka jaksaa taistella taisteluita, joita on mahdotonta voittaa. Se on ollut ikuista pään seinään hakkaamista, varsinkin tietynlaisten ihmistyyppien kanssa, laulaja hymähtelee.
– Joskus voi olla ihan hyvä kysyä itseltään vähän inhorealistisestikin, voiko yksi pieni ihminen saada aikaiseksi minkäänlaista muutosta jossakin asiassa tai ihmisessä. Kannattaa valita taistelunsa huolella. Se, että luovuttaa elämästään ja energiastaan resursseja mahdottomiin asioihin, ei ole hyväksi itselle eikä lähimmäisille.
– Ajamme ehkä ihmiskuntaa ja maapalloa yksissä tuumin kohti loppua, mutta mitä sitten? Keskitytään nyt siihen, että teemme oman osamme arkipäiväisessä elämässämme ja taiteessamme. Sen, mille ei voi yksinään mitään, ei kannata antaa varjostaa elämäänsä. On hyvä keskittyä asioihin, jotka ovat kaikkein merkittävimpiä.
– Itse tulen keskittymään entistä määrätietoisemmin perheeseeni, musiikkiin, kirjallisuuteen, luontoon ja siihen, että voin painottaa tämän kaiken arvoa päivätyössäni opettajana myös oppilailleni.
KAINALO1: Raskasta luettavaa
Mitä pidemmälle At the Gatesin tuotanto on edennyt, sitä moniulotteisempia ja syvempiä aiheita Tomas Lindbergin sanoitukset ovat käsitelleet. Seuraavassa Lindberg nimeää viisi kirjaa, jotka kaikkien tulisi lukea, jos At the Gatesin lyyriset maailmat tuntuvat kiehtovilta.
Peter Weiss – The Aesthetics of Resistance (1975–81)
”Tämä kirja muodosti ajatuksen ytimen To Drink from the Night Itself -albumille. Olen lukenut opuksen kolmesti, mutta ensimmäinen lukukerta oli erityisen koskettava. Väittäisin, että se oli jopa käänteentekevä koko maailmankatsomukseni suhteen. Tämä ei ole helppo kirja vaan kolossaalinen teos täynnä todella painavaa sanaa. Se on osattava sulatella kaikessa rauhassa. Weiss kirjoittaa taiteen liikkeistä ja vaikutuksista natsi-Saksan ajoista Espanjan sisällissotaan. Lue tämä kirja, jos olet yhtään kiinnostunut siitä, miten taide on vaikuttanut moderniin politiikkaan ja heijastellut maailmaa ympärillämme viimeisen sadan vuoden aikana.”
Thomas Mann – The Magic Mountain (Taikavuori, 1924)
”Yksi mieltä avartavimmista romaaneista. Mannin tapa yhdistellä realismia ja symbolismia on jotain hämmentävää, mutta juuri tuo ristiriita on asia, joka vie kirjan ennenkokemattomalle merkityksen tasolle. Tämä on syvästi filosofinen teos, mutta sisältää myös todella mustaa huumoria. Kirjan päähenkilö huomaa olevansa parantolassa jossain päin Alppeja ja käy tarinan pinnan alla filosofisia ja eksistentiaalisia keskusteluja. Elämäsi ei ole enää entisellään, kun olet lukenut The Magic Mountainin. Se on vaikuttava kokemus.”
Ernesto Sabato – On Heroes and Tombs (1961)
”Sabato on yksi kaikkien aikojen parhaista eteläamerikkalaisista kirjailijoista, ja tämä on hänen huikein työnsä. Kuvailisin kirjaa sanoilla pimeä, rikas ja vainoava. Se on kuin maagista realismia. Sinut houkutellaan näennäisen normaaliin maailmaan, ja kun tarinaan ilmestyy jotain ylimaallista, se räjäyttää tajunnan. Se mielikuva, jonka kirja maalaa Buenos Airesista, argentiinalaisesta kulttuurista ja Argentiinan historiasta on suorastaan aavemainen. Tarina itsessään on aika perinteisen oloinen rakkauskertomus, mutta kaikki sen abstraktit käänteet jättävät paljon tilaa omille tulkinnoille. Uskon, että jokainen lukija kokee tämän kirjan hieman eri tavalla, ja ne tavat voivat erota toisistaan todella paljon. Siksi kirja kannattaa lukea läpi, vaikka se saattaa vaikuttaa aluksi ylitsepääsemättömän raskaalta.”
Robert Musil – The Man without Qualities (Mies vailla ominaisuuksia, 1930–1943)
”Itselleni niin tärkeä ja vaikuttava kirja, että palaan sen äärelle joka vuosi ja löydän siitä jokaisella lukukerralla jotain uutta. Kyseessä on hyvin eksistentialistinen romaani, joka on kirjoitettu abstraktilla tavalla. Se käsittelee totuuden arvoa ja erilaisia ismejä. Kirjan päähahmoa ajaa eteenpäin hänen moraalinen epävarmuutensa ja penseytensä elämää ja ihmisyyttä kohtaan, mistä tulee myös kirjan nimi. Tämä on yksi kirjoista, jotka saavat sinut kyseenalaistamaan itsesi ja näkemyksesi yhteiskunnan suhteen.”
Thomas Pynchon – Gravity’s Rainbow (Painovoiman sateenkaari, 1973)
”Tätä on verrattu toisinaan James Joycen Ulysses-teokseen, eikä ihme, onhan tämäkin massiivinen teos. Todella massiivinen. Jopa niin jättimäinen, että kynnys kirjaan tarttumiseen on korkea kenelle vain. Aiheetkaan eivät ole sieltä keveimmästä päästä. Gravity’s Rainbow käsittelee vainoharhaisuutta, salaliittoja ja filosofiaa, mutta tekee sen matkalla läpi toisen maailmansodan aikaisen Euroopan. Tarinaa on vaikea kuvailla sanoin, mutta se käsittelee Joycen teoksen tavoin syviä aiheita, jollaisia en ollut kyennyt koskaan aiemmin ajattelemaan. Ahdistava ja painostava kirja, jonka lukemisen jälkeen olo on keveä, uudelleensyntynyt. Tämä kirja muuttaa sinua ihmisenä.
KAINALO2: Nuorissa on tulevaisuus
Kun Tomas Lindberg ei ole studiossa tai kiertueella At the Gatesin kanssa, hän opettaa yhteiskuntaoppia yläasteikäisille nuorille.
Lindberg kuvailee oppilaitaan todella kunnioittavasti. Hän menee jopa niin pitkälle, että kertoo työskentelyn nuorten kanssa saavan hänet pysymään nykymaailmassakin toiveikkaana.
– Jos olen jotain opettajavuosieni aikana oppinut, niin sen, että nuoret ovat tätä nykyä tiedostavampia kuin aiemmin, Lindberg sanoo.
– Kaikki varmasti muistavat, miten haastava ikä 15–16 vuotta voi olla. Aika harvat sen ikäisistä ovat varmoja siitä, mitä he haluavat tehdä elämällään tai keitä he oikeastaan ovat. On omalla tavallaan todella palkitsevaa, että saan huomata päivittäin sen, miten nuoret yrittävät tulla sinuiksi ihmisyytensä kanssa.
– Toinen mielikuva teineistä saattaa olla, että he ovat kiinnostuneita vain puhelimistaan, meikeistä, tosi-tv:stä tai videopeleistä. Se pitää harvoin paikkansa. Kyllä, he käyttävät paljon puhelimiaan, mutta se tarkoittaa myös sitä, että heidän kädessään on ikkuna kokonaiseen maailmaan ja he ovat kiinnostuneita siitä, mitä siellä tapahtuu.
– On uskomatonta nähdä, miten tietoisia he ovat pandemiasta, ilmastokriisistä, luokkaeroista, köyhyydestä tai vaikkapa siitä, mihin suuntaan ihmisen kannattaisi kehittää ruokavaliotaan. Totta kai tietoisuus on hieman kaksiteräinen miekka, mutta koen siitä olevan paljon enemmän hyötyä kuin haittaa.
– Joka vuosi luokallani on nuoria, jotka tulevat keskustelemaan kanssani tai jopa haastamaan minua yhteiskunnallisista asioista. Heillä on valtavasti omia ajatuksia tai aatteita, joita he ovat omaksuneet muualta. Minun tehtäväni on haastaa heitä ja opastaa oikeanlaiseen medialukutaitoon.
– Vaikeinta on, että monet herkät nuoret kipuilevat näiden asioiden kanssa niin paljon, että he kärsivät asioista jopa vielä aikuisia enemmän. Se on myös silkkaa biologiaa. Hormoneja. Vaikka kuinka yrittäisi, on vaikeaa samastua siihen tunteiden sekamelskaan, jota he käyvät läpi, mutta sitä ei pitäisi koskaan unohtaa. ”Youth is wasted on the young”, George Bernard Shaw sanoi muinoin. Me aikuiset voimme yrittää tolkuttaa nuorillemme, että nuoruus on elämän parasta aikaa, mutta ei sen sanominen ääneen tee nuoruudesta teineille helpompaa.
Lindberg peilailee nuorison maailmankuvaa siihen, millaista hänen oma elämänsä oli teini-ikäisenä, ja naurahtaa sitten eron 2020- ja 1980-lukujen välillä olevan valtava.
– Ei asia tietenkään näin mustavalkoinen ole, mutta nykyään tuntuu siltä, että oma nuoruuteni oli todella yksinkertaista: käydään koulua, hengaillaan kavereiden kanssa, fiilistellään musiikkia ja etsitään itseään jossakin Göteborgin kulmien pienissä naapurustoissa. Niiden muutamien korttelien ympärillä ei tuntunut olevan suurempaa maailmaa.
– Nykynuoret miettivät usein, miten he voisivat elää mahdollisimman terveellisesti. Mitkä dieetit olisivat parhaita hyvän olon takaamiseksi, millaista treeniä kannattaa tehdä, miten paljon syödä mitäkin ja niin edelleen. Itse olin tuossa iässä kiinnostunut suurin piirtein siitä, mikä bändi soittaa raskainta musiikkia ja miten päänsä saa sekaisin.
– Kaikessa on puolensa. Oma nuoruuteni tuntuu nykyaikaan verrattuna todella viattomalta ja huolettomalta. En tiedä, miten olisin selvinnyt maailmassa, joka on yhtä Tiktokia ja Snapchatiä, joista kaikki saavat liikaa vaikutteita ja jotka toimivat pahimmillaan hirvittävänä väylänä itsetunnon romahtamiselle tai kiusaamiselle.
– Eivät sosiaalinen media ja striimaus kuitenkaan mitään kaikille mieluisia runsaudensarvia ole. Viime aikoina olen huomannut, että nuoret ovat jättäneet somekanavia, kiinnostuneet vanhoista levyistä, tehneet asioita enemmän yhdessä ja halunneet rakentaa asioita omin käsin. Onpa koulussamme perustettu muutamia bändejäkin.
– Maailmamme on nykyään sekä suurempi että pienempi kuin koskaan ennen. Tunnen, että nuoret ovat haavoittuvaisempia kuin ennen, mutta heistä kasvaa myös vahvempia ja tietoisempia kuin aiemmin. Nuoret ymmärtävät jo varhain, miten maailma makaa, ja ovat valmiita taistelemaan omien näkemystensä puolesta.
– Toivon vain, että nuoret kestävät sen paineen, jota kaikki somekanavat ja yhteiskunta nykyään rakentavat. Kehotan vanhempia tiedostamaan, miten valtavissa paineissa nuoret elävät. Kaikkialta tulee informaatiota siitä, mitä ihmisen pitäisi olla ja millaiseksi hänen pitäisi tulla. Kaikkien odotetaan yltävän maailman huipulle.
– Joka päivä, kun olen tekemisissä näiden nuorten kanssa, uskoni maailman tulevaisuuden suhteen vahvistuu. Nämä nuoret ovat se voima, joka pitää toivoni kipinän voimissaan. Ilman heitä olisin ehkä menettänyt uskoni ihmiskuntaan.
Julkaistu Infernossa 6/2021.