Peter Steelen kuolemasta 10 vuotta – lue Type O Negative -kapteenin viimeiseksi jäänyt Inferno-haastattelu vuodelta 2007

Peter Steele menehtyi 14. huhtikuuta 2010. Kolmisen vuotta aiemmin Inferno tapasi miehen Hollannissa, missä puheenaiheet risteilivät tamperelaisista tyttöystävistä Rasputinin kautta Black Sabbathiin ja uskonasioihin. Tässä vaiheessa huhut jätin kuolemasta olivat vielä vahvasti liioiteltuja.

Raskasrockbisneksen karvaisin mörkökvartetti Type O Negative julkaisee maaliskuussa uuden albuminsa Dead Againin, jonka kansikuva on silkkaa Venäjää ja sisältö Brooklyniä. Paras paikka moisen taideteoksen koostumuksen selvittämiseen lienee Amsterdam, kaupunki jossain siellä välissä.

Peter Steele on nukkunut sanojensa mukaan yhteensä neljä tuntia neljänä edellisenä yönä. Mies kertoo unirytminsä seonneen aikaerohankaluuksien lisäksi uuden masennuslääkityksen myötä. Se kuulemma tappaa unen.

Vaikka Steele vaikuttaa seesteiseltä ja lihaksikkaimpia aikojaan kuihtuneemmalta, hän jaksaa tarjoilla kohteliain elkein punaviiniä ja lohkaista samalla vitsikkään tarinan haastattelumme aluksi.

– Tiedätkö, minulla oli kerran tamperelainen tyttöystävä noin 45 sekunnin ajan.

Jaha, köriläs muistelee reilun vuosikymmenen takaisen, tärykalvoni ikiajoiksi uusiksi muokanneen Pakkahuoneen-keikan jatkoja.

Olikos tuttavuus hyväkin?

”This is so good, this is so good”, Steele alkaa imitoida muka-feminiinillä äänellä. – En ehtinyt saada vaatteita takaisin päälle, kun hän oli jo hävinnyt pyyhe ympärillään. Taisi saada mitä halusi, hah.

Steelen kuulujen erektiokuvien perusteella luulen, että vähän odotettua enemmänkin.

Raa-raa-rasputin

Kun vahtii parimetristä, mustaan puvuntakkiin ja oliivinvihreään T-paitaan sonnustautunutta Type O Negative -pomoa puolentoista metrin etäisyydeltä, ei voi olla yhdistämättä halkaisukirveellä veistettyä hahmoa bändinsä uuden albumin kannessa komeilevaan Grigori Rasputiniin – mystiseen hahmoon, jonka teoista puhutaan ja huhutaan paljon mutta tiedetään lopulta vähän.

Vaikka Steele on kiinnitettyine hiuksineen ja sofistikoituneine eleineen toki edesmennyttä Venäjän hovikummajaista rutkasti suitumpi, miehet tuntuvat jakavan muutakin kuin jättimäiset sukukalleudet. Steele virnuileekin, että Rasputin sopisi kuin valettu Type O:n bändikuvaan, hän kun on ”kuin hyvännäköinen Josh” (Silver, koskettimet).

Poliittisia kuvioitakin muun toimintansa ohessa sotkenut Rasputin yritettiin tappaa 1900-luvun alkupuolella useaan kertaan ja eri tavoin, mutta henki miehestä saatiin lopulta irti vasta vuonna 1916 salaliiton seurauksena. Tällöin joukko aatelisia yritti ensin myrkyttää ”hullun munkin” viiniin kaadetulla syanidilla, mutta ukko ei ollut moksiskaan vaan jatkoi rellestystään. Tämän jälkeen Rasputinia ammuttiin, tuloksetta, kuristettiin, tuloksetta, ja vasta jäiseen Neva-jokeen viskaaminen lopetti partasuun elämän. Viralliseksi kuolinsyyksi todettiin muutama päivä myöhemmin hukkuminen. Tavallaan salaliittolaiset eivät siis onnistuneet, vaan luonto teki tehtävänsä.

Entäs Steele? Hän on raskaan rockin kiistellyimpiä hahmoja, jonka teoista, sanoista ja taiteesta on erittäin hankala ottaa lopullista selkoa, vaikka mies puhuu rehellisen oloisesti ja siekailematta asiasta kuin asiasta.

Steele on myöntänyt avoimesti vakavan riippuvuutensa erinäisiin päihteisiin, ja sitten edellisen Type O -levyn (Life Is Killing Me, 2003) hänen on uutisoitu istuneen New Yorkin Riker’s Islandin tv:stä tutussa vankilassakin, ilmeisesti ehdonalaisensa rikkomisesta nyrkeillään. Myös kokaiinijohdannaisesta psykoosista ja psykiatrisista hoidoista on puhuttu, mutta näissä ympyröissä minkään asian todenperäisyydestä ei voi olla varma. Silti on selvää, että monessa on oltu mukana.

Kysäisenkin Steeleltä, josko häneltä on yhtä hankala saada henki pois kuin Rasputinilta.

– Olen sokissa, että olen edelleen hengissä kaikkien niiden asioiden jälkeen, joita olen tehnyt itselleni. Minulla on ollut paljon läheltä piti -tilanteita, ja pidän itseäni todella onnekkaana. Nykyään, aina kun alan vaahdota ja nillittää jostain vähäpätöisestä asiasta, muistutan itseäni, että kykenen edelleen kävelemään ja näkemään… Itse asiassa Rasputinkaan ei muuten ole kuollut, hän on alakerrassa hengaamassa ja vetämässä pilveä.

Kerron Steelelle olleeni vuonna 2005 Venäjällä Charon-keikoilla, kun uutinen hänen ”kuolemastaan” kantautui seurueemme tietoon tekstiviestitse. Hyvä meininki oli mennyttä sen sileän tien, ja kun tieto korjattiin myöhemmin vitsiksi, bändin korpinmusta huumori jätti poikkeuksellisesti aika paskan maun. Jossain sen rajan tulisi kai kulkea?

– Joo, se oli typerää, Steele myöntää. Kun mies selvittelee kurkkuaan, on aika ottaa vieressä istuskeleva rumpali Johnny Kelly mukaan juttukuvioihin.

– Se oli Joshin vika! Sen piti olla vain aprillipila, mutta nähtävästi aika moni otti sen tosissaan.

– Toivon vain, että Josh olisi kertonut minulle aikeistaan. Sukulaiseni alkoivat soitella, olenko kunnossa. Minä olin, että häh, miten niin. No, sinun pitäisi olla kuollut! Mark Twainin huhuttiin aikoinaan heittäneen henkensä, mikä ei tietenkään ollut totta, ja hän kirjoitti sanomalehteen kuuluisan rivin ”huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja”. Minä lainasin sitä, Steele sanoo.

– Hauskin juttu on, että tuomari, joka hoiteli erästä oikeudenkäyntiäni kuusi seitsemän vuotta sitten, sattuu olemaan Type-fani. Kun hän kuuli, että olin kuollut, hän lähetti poliisit talolleni. Siis tarkistamaan, että olinko elossa vai en. Sitten hän kutsui minut saliinsa seuraavana päivänä ja huusi oikeussalissa, että luulenko itsemurhan olevan hauskakin asia. Vastasin, että ”no, your horror”, hah, eikä hän edes tajunnut sitä.

Steele sanoo, ettei kuolleeksi julistaminen muuttanut hänen käsityksiään elämän päättymisestä. Sen sijaan hänen vanhempiensa ja useamman ystävänsä, muiden muassa aiemman bändinsä Carnivoren kitaristin Keith Alexanderin ja Pantera-kepittäjä Dimebag Darrellin, viimeaikaiset poismenot raastoivat mieheen syvät jäljet.

– Olen nyt 45-vuotias, ja alan pikkuhiljaa tajuta oman kuolevaisuuteni. Olin aiemmin poteroateisti, mutta en ole enää, Steele toteaa vakavana.

Kuinka ollakaan, Steelen lausunto on ristiriitainen. Termi ”poteroateisti” (suomennos kirjoittajan) viittaa toisen maailmansodan melskeissä lentäväksi lauseeksi muodostuneeseen ”there are no atheists in foxholes” -väittämään, jonka mukaan kovinkin uskonkieltäjä turvaa kuolemanpelossa korkeampiin voimiin. Steelen kommentin voi tässä yhteydessä ymmärtää kahdella tavalla. Ja kumpikin tulkinta on luultavasti väärä.

Kuinkas muuten.

Johnny Kelly ja Peter Steele Amsterdamissa alkuvuodesta 2007. Kuva: Matti Riekki

Juuret, pirun juuret

Mistä Steelen kaltaisia perin merkillisiä hahmoja sitten leivotaan? No, koko lailla värikkäistä aineksista. Steele kertoo olevansa mentaliteetiltaan ”ice nigger”, koskapa sukujuuria on siunautunut niin Skotlannista, Norjasta kuin slaavilaisista maistakin, kenties myös Venäjältä, riippuen vähän, minkä aikaisen rajan mukaan juuristoa lukee.

Mitkä ominaisuutensa mies sitten laskee Dead Again -albumin kannen hengessä slaavilaisiksi?

Ensin vastaus menee steelemäiseen tyyliin sanaleikiksi, jota on kohtuullisen hankala suomentaa. Slaavilaisen makkaran ujuttamisesta slaavilaiseen tyttöön on joka tapauksessa kysymys. Sitten herra alkaa suoltaa hieman vakavampaa pohdintaa.

– No, ainakin diggaan kylmästä. Nytkin haluaisin laittaa tuon ikkunan selälleen, koska täällä on niin pirun kuuma.

Tuota, kannattaisi varmaan tulla Suomeen. Siellä kun oli lähtiessä 25 astetta pakkasta.

– Todella? Haluaisin olla siellä.

Steele luettelee kylmänkeston ja pituuden ohella myös kovan työnteon edellä mainittujen ominaisuuksien joukkoon. Siksipä seuraavaksi onkin luontevaa kysyä, miksi uusin Type O -albumi myöhästyi alkuperäisiin suunnitelmiin nähden vuositolkulla. Taas.

– Ajassa pysyminen tulee vuosi vuodelta vaikeammaksi. Kun bändillä on ongelmia huumeiden ja lain kanssa, lapsia, avioliittoja ja niin edelleen, aikataulujen sovittaminen on yksinkertaisesti hankalaa. Ja kun touhu menee koko ajan bisnesorientoituneemmaksi, minun on todella vaikea olla luova silloin kun pitäisi. Istu ensin kahdeksan tuntia puhelimessa ja ala sitten säveltää vittuuntuneena jotain suurta. Ei toimi.

– World Coming Down -levyyn [1999] asti meillä tapasi olla sovitut päivät, joina harjoittelimme ja niin poispäin, mutta nykyään meininki on sitä, että ”sori en pääse, minulla on AA-kokous” tai ”hei, en saanut lapsenvahtia” tai ”en voi tulla perjantaina, koska on sapatti”. Jälkimmäisen tekosyyn käyttäjä en muuten ole minä.

– Enkä minä, Johnny Kelly lisää nauraen.

Oksennettu katalogi

Vaihtakaamme Amsterdamin American-hotellin huone hetkeksi edellisiltaan, Leidseplein-aukion kuuluun Black & White -baariin. Johnny Kelly saa kaljankiskomisen lomassa idean, että Dead Again on saatava soimaan kapakan soittimeen. Mukana seuraava levy-yhtiö-neito myöntyy pitkin hampain pyyntöön, ja pian ämyreistä raikaa tuore TON biisin, toisen, kolmannen verran.

Kun kymmenminuuttinen, levyn annin oivasti summaava The Profit of Doom alkaa halkoa baarin pilventuoksuista ilmaa, ollaan jo halausasteella.

– Tämä on paras levymme! Kelly ökämöi liikuttuneena.

Americanissa istuskellessaan rumpali on kommenteissaan edellisiltaa pidättyväisempi, mikä ei ole ihme, sillä kupissa on tällä kertaa kylmän sijaan kuumaa.

Parhaasta on hankala mennä sanomaan, mutta luonteeltaan albumi vertautuu parhaiten aivan ensimmäiseen Type-täyspitkään, Slow Deep and Hardiin vuodelta 1991. Raidoilla on samansuuntaisen kolkko tunnelma, ja yhtyeen harrastama musta huumorikin alkaa näyttäytyä parin tosikkomaisemman levyn jälkeen taas alkuperäisessä formissaan.

Kellyn mukaan kyseessä on älppäri, jolla on osasia jokaiselta aiemmalta Type-levyltä. Steele nyökyttelee tulkinnalle.

– Tämä on sama kuin söisi viisi edellistä levyä ja oksentaisi vatsansa sisällön, basisti-laulaja heittää ja ehdottaa samaan hengenvetoon, että levyn ”punkkiudella” ja 70-lukulaisilla fiiliksillä saattaisi olla tekemistä sen kanssa, että Kelly on soitellut viime aikoina myös Glenn Danzigin bändissä. Kun biisit syntyivät tällä kertaa pitkälti studiossa, jokaisella soittajalla oli normaalia enemmän osuutta kiekon tarjontaan.

– Saatoin vaikkapa tuoda muille hemmoille näytille bassoriffin, johon Johnny sitten keksi kompin, jollaista en olisi itse millään ajatellut mutta joka kuulosti coolilta. Varastin siis jutun ja voin sanoa, että kirjoitin sen.

Myös itse äänitysprosessi poikkesi edeltäneistä albumeista. Joskus Typen levyjä on hinkattu äänipöydän namikat veressä, mutta nyt brooklyniläiset omaksuivat luonnollisemman lähestymistavan.

– Emme ottaneet kovinkaan monia ottoja, kolme neljä maksimissaan. Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että levyllä on hyvinkin livemäinen fiilis, mikä on mielestäni hyvä juttu. 17 vuoden jälkeen tämä bändi tarvitsi vähän potkua, ja tästä sitä saatiin. Tämä on 14 vuoteen ensimmäinen kiekkomme, jolla on liverummut, mikä oli hyvin tietoinen päätös.

Yksi ensimmäisistä kuulokuvista on, että Josh Silverin joskus tuomiopäivänpasuunain lailla soineet koskettimet eivät ole albumilla kovinkaan dominoivassa osassa. Kun paljastan näkemykseni, Kelly ottaa heti puolustuskannan ja sanoo, että ovathan ne siellä, osana kokonaisuutta koko ajan. Steele ymmärtää luonnehdintani pointin.

– Onhan tämä kitaravoittoinen levy, mutta en usko, että Joshilla on mitään sitä vastaan. En haluaisi kuulostaa marxistilta, mutta tässä bändissä ymmärretään koko yhtyeen etu ennen yksilöitä. Slow Deep and Hardillakin Joshin koskettimet soivat mukana koko ajan, mutta ne oli särötetty ja miksattu sisään. Kuulisit heti eron, jos ne otettaisiin pois.

Kehun September Sun -kappaletta yhdeksi levyn suosikeistani, ja Kelly takertuu seikkaan, että sehän se vasta kosketinbiisi onkin, alkaakin pianolla. Nauraahan huomiolle täytyy. Huvittavaa on sekin, että Steele kertoo olleensa aivan viime minuuteille sitä mieltä, että kappale tulisi jättää pois koko levyltä. Miksi?

– Niin, miksi, Peter? Kellykin intoutuu kysymään.

Steele miettii pitkään, mutta avaa sitten sana-arkkunsa: hänestä tuntui, että kappale oli liian henkilökohtainen ja paljasti liikaa.

– Se oli yksi ensimmäisiä kappaleita, joita Peter toi eteemme, ja siinä oli minusta heti alusta alkaen potentiaalia, Kelly kehuu.

– Ääh, se kuulosti kissanruokamainokselta. Tiedäthän, nainen avaa pitkine kynsineen purkkia… Voin paljastaa, että yritän mainosmusiikkibisnekseen, Steele humorisoi.

– Aina sama kuvio, mies tuo pirun hyvän biisin kämpille, kirjoittaa siihen sitten liian henkilökohtaiset sanat ja väittää, ettei muka pidä koko kappaleesta. Sama juttu oli Nettie-biisin kanssa, joka siis kertoo Peterin äidistä. Minusta se on paras biisi koko Life Is Killing Me -levyllä, mutta Peter ei suostu soittamaan sitä livenä.

– Kukaan ei halua nähdä minun itkevän. Vanhempiensa kuolemasta ei voi koskaan selvitä, mutta luulen silti olevani jo siinä kunnossa, että voisin yrittää sitä seuraavalla kiertueellamme.

Niin, ne paljonpuhutut vanhemmat. Haastatellessani Steeleä edellisen kerran Hamara-lehteen vuonna 2003, tämä oli vihainen hiljattain edesmennyttä isäänsä hoitaneille lääkäreille:

”Lääkärien tulee vannoa ennen virkaanastumistaan Hippokrateen vala, Hippocratic Oath, jota minä kutsun nimellä Hypocritical Oath, Tekopyhyyden vala. He vannovat, että heidän tärkein päämääränsä on ihmiskunnan auttaminen, mikä on mielestäni täyttä paskaa. Lääkärit ovat esimerkiksi armokuolemaa vastaan vain siksi, että pitäessään ihmisiä hengissä heidän tilinsä karttuu.”

”Syytän isäni lääkäreitä hänen kuolemastaan, he eivät vain välittäneet paskaakaan. Nyt olen käymässä äitini kanssa läpi samaa kuin isäni kanssa muutama vuosi sitten. Ja sanon, että jos äitini kuolee sen vuoksi, etteivät lääkärit välitä vittujakaan, pistän heidät sairaalaan.”

Näin mies siis nelisen vuotta taaksepäin. Steelen äiti kuoli puolitoista vuotta sitten, mutta jokin kertoo minulle, ettei aiheeseen kannata palata.

Peter Steele, Josh Silver, Johnny Kelly ja Kenny Hickey.

Kaverien coverit?

Type O Negativella riittää biisejä, joilla kehuskella, ja Steele tietää tämän itsekin. Hän kertookin haaveilevansa nettiäänestyksestä, jossa koko TON-katalogi reväytettäisiin esille ja fanit voisivat äänestää verkossa suosikkejaan kiertueella soitettaviksi. ”90 minuuttia illassa silkkaa toiviota” olisi homman nimi.

– Onhan se varma, että Black No.1 olisi siellä, ja Christian Woman, mutta ehkä myös jotain isoja yllätyksiä. Esimerkiksi jotain Green Maniä emme ole soittaneet yleisön edessä koskaan. Aion ehdottaa äänestystä levy-yhtiöllemme seuraavan levymme jälkeen, Steele vakuuttelee.

Type tunnetaan oman omaleimaisen musiikkinsa lisäksi kierrätysversioistaan, joita bändi on pudotellut vuosien mittaan The Beatlesistä Black Sabbathin ja Hendrixin kautta Santanaan. Sen sijaan TON-covereita vastaan ei ole tullut. Itse en muista kuulleeni ainuttakaan, ja samaa miettii Peter Steelekin. Johnny Kellyllä on lieviä kokemuksia.

– Näin kerran netissä jonkun bändin tyttölaulajalla versioivan Everything Diesia, ja olihan se aika mielenkiintoista. Ero on siinä, että meidän tapamme vääntää covereita on tehdä homma niin kuin olisimme itse kirjoittaneet ne kappaleet.

Kuten Inferno toissavuotisessa raportissaan kirjoitti, Ville Valo esitti tulkintansa Black No.1 -klassikosta Roadrunnerin 25-vuotisjuhlissa New Yorkissa. Kaikella kunnioituksella HIM-veikkoa kohtaan, mutta esitys alleviivasi seikkaa, että tuo(kin) Type-kappale on suht mahdoton esittää vakuuttavasti muuten kuin tekijänsä äänihuulin.

Steele ei ollut kinkereissä läsnä (”En voinut esiintyä sopimusteknisistä syistä, ja jos olisin mennyt paikalle muuten vain, minut olisi kuitenkin puhuttu lavalle, koska teen kännissä mitä vain”), mutta Kelly todisti esityksen ja sanoo, ettei siinä ollut hänen puolestaan mitään vikaa.

– Olin silti aika ihmeissäni, että he esittivät biisistä sen edit-version, hah. Puhuin Villen kanssa ennen keikkaa, ja hän kertoi, etteivät he olleet harjoitelleet tai mitään, kunhan nyt vain pitivät hauskaa. En minäkään nyt sitä kovin vakavasti ottanut.

Nätti Sapatti

Peter ”Jesus Hitler Adolf Christ” Steelen sanoitukset ovat olleet kautta tämän uran suurennuslasin alla; milloin miestä on syytetty fasistiksi, milloin kommunistiksi, seksistiksi tai jopa, tättärää, naisvihaajaksi. Vain muutaman ismin mainitakseni.

Joiltain Steelen vertauskuvat tuntuvat menevän ohi, tai sitten lyriikoissa nähdään liikaakin metaforia. Lienee päivänselvää, että Steele itse nauttii aiheuttamastaan sekaannuksesta.

Dead Again -eepoksen päättää militarishenkisesti kulkeva Hail and Farewell to Britain, joka on helppo nähdä poliittisena kannanottona. Mihin suuntaan, sen voi jokainen päättää tarkasteltuaan tekstiä paperilla.

Vaan yllätys, yllätys, Steele ampuu ajatuksen alas sen sileän tien: kyseessä on simppeli kunnianosoitus vanhan liiton lojaaliudelle, sille, että joku on valmis kuolemaan toisen puolesta. Ja tähänhän ei nykymaailmassa juuri törmää, ei edes Britanniassa, missä termit ”royal” ja ”loyal” olivat ennen samaa asiaa ajavia. Nyt ne ainoastaan kuulostavat ja näyttävät samalta.

– Laululla ei muuten ole mitään tekemistä Manowarin kanssa, Steele leiskauttaa. Kelly räjähtää valtaisaan nauruun. Ilmeisesti miekkametallin kantaisä on Type-leirissä kovassa huudossa.

– Olisi silti pitänyt tajuta, että Euroopassa jokainen on sitä mieltä, että sillä on joku poliittinen paino.

Dead Againin värikkäin teksti lienee Halloween In Heavenissä. Kipakan kappaleen mittaan Steele luettelee ”taivaan torvisoittokunnan” kokoonpanon; on AC/DC:n Bon Scott laulussa, Jimi Hendrix kitarassa, Led Zeppelinin John Bonham rummuissa, The Whon John Entwistle bassossa ja niin edelleen. Beatlesin Lennon ja Harrison ovat hekin menossa mukana.

Niin, Beatles – toinen kahdesta yhtyeestä, jotka ovat vaikuttaneet Type O Negativen musiikkiin vahvimmin. Se toinen on tietysti Black Sabbath. Seuraa kysymys, jota ei voi olla tällaisessa paikassa esittämättä: jos näistä olisi valittava revolveri ohimolla jompikumpi, kuinka peli asettuisi?

– Pakko sanoa Beatles, koska se on perusta kaikelle muulle, mutta sinun olisi pakko antaa muutama tunti aikaa ennen kuin painaisit liipaisinta, Steele sanoo. – Oikeastaan haluaisin nähdä Paul McCartneyn ja Geezer Butlerin tappelemassa, hah.

– Äitini oli JFK:n lentokentällä, kun beatlet tulivat Amerikkaan, Kelly sanoo ja vahvistaa samalla kannattavansa Steelen vastausta.

– Isäni kasvatti minut ja veljeni Beatlesillä ja The Rolling Stonesilla, ja tottahan sitä pentuna haluaa olla kuin isänsä. Sen sijaan, että olisin saanut rahaa, jos olin ollut kiltisti, sain häneltä jonkun heidän levyistään.

– Hänhän antoi sinulle myös ekan KISS-levysi? Steele kysyy.

– Itse asiassa varastin sen, hah. Hän oli aika nuori noihin aikoihin, jotain 26, kun minä olin seitsemän tai sitä rataa, ja kun hän toi Alive!-kiekon kotiin, nappasimme sen veljeni kanssa ja juoksimme makuuhuoneeseen kuuntelemaan sitä. ”The hottest band in the world, KISS!” ja me olimme, että no eipä!

– Johnnylla on koko lailla samanlainen tausta kuin minulla. Minulla on viisi vanhempaa siskoa, ja heillä kaikilla oli omat stereot. Sitä kautta tutustuin ensin Elvikseen, sitten psykedeeliseen musaan ja lopulta Black Sabbathiin.

– Isäni ei muuten ikinä diggaillut Sabbathia! Ei se ollut liian raskasta kamaa tai muuta, hän on vain selittänyt, ettei kukaan koskaan oikein esitellyt bändiä hänelle. Minulla oli setäkin, joka soitti kitaraa, ja hänkään ei digannut Black Sabbathia.

No, sitten noiden päivien yhtye lienee tullut tutuksi. Siis: mitkä ovat suosikkinne Sabbath-levyjen joukossa?

– Tiedän, mitä Peter sanoo, eikä se ole sama levy kuin minulla.

– Hmm, loppujen lopuksi olen tullut tulokseen, että se on Vol 4. Se on niin uskomattoman raskas, Steele tuumaa.

– Se on toiseksi paras. Paras on Sabotage, Kelly sanoo. Steele ryykää väliin.

– Mutta, Master of Realityllä on niin mieletön, ainutlaatuisen kuiva soundi. Soittimet ovat niin erillään, että se luo jotenkin karmivan vaikutelman.

– Minusta jokainen kiekko, jonka he tekivät Ozzyn kanssa, on ihan mahtava, jopa Technical Ecstacy, Kelly jatkaa.

Puhe kääntyy Dion aikaiseen Sabbathiin ja sitä kautta faktaan, että Heaven and Hell soittaa Tampereen Sauna Open Airissä tulevana kesänä. Johnny Kelly saa ilmestyksen:

– Jumalauta, mehän soitetaan siellä kanssa!

Steele on avaamassa ikkunaa eikä kuule äskeistä. Kun Kelly kertoo uutiset, mörökölli alkaa huutaa ikkunasta suoraa kurkkua suunnilleen muinaisnorjan ja puolan risteytykseltä kuulostavaa älämölöä.

Petteri Teräs taitaa olla tyytyväinen elämäänsä.

Julkaistu Infernossa #44.