Peto kyberpunkkarin vaatteissa – haastattelussa Beast in Black

Miten rakennetaan täysillä iskevää melometallia? Simppelisti sulattamalla yhteen kyberpunkia ja heavy metalia – sekä italodiskoa, eurobeatiä ja videopelimusiikkia. Näin uskoo Beast in Blackiä luotsaava Anton Kabanen ja osoittaa väitteen todeksi bändin räväkän värikkäällä kolmannella albumilla.

25.12.2021

”Kyberpunk on ollut mulle hullun tärkeä juttu siitä asti, kun siihen ensimmäistä kertaa tutustuin”, Beast in Black -kitaristi Anton Kabanen ylistää tärkeää inspiraationlähdettään ja lisää pitävänsä siitä, millaisesta kultti-ilmiöstä on kyse. 

Ei siis ole mikään ihme, että ennen kuin Beast in Blackin kolmas albumi Dark Connection on edes päätynyt soittimeen, se hyökkää päälle kansiensa värikkäällä kyberpunkin ja mangan yhteentörmäyksellä. 

Tämä täysin omanlaisensa kulttimaailma ei ole Kabaselle mikään uusi juttu. Oikeastaan se on ollut miehen tekemisissä läsnä lähes aina, viime aikoina vain hieman piileskellen. 

– Beast in Black ei vielä kahdella ensimmäisellä levyllään flirttaillut kyberpunkin suunnalle, mutta kieltämättä teemaa oli jo vähän ikävä sieltä Steel- ja Battle Beast -albumien ajoilta, Kabanen viittaa entisen yhtyeensä Battle Beastin vuosina 2011 ja 2013 julkaistuihin levyihin. 

– Dark Connection ei ole konseptialbumi sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kyberpunkia viljellään levyn joka tasolla. Se on tavallaan kuori, jonka sisällä koko albumin olemus piilee. Kansitaiteet ovat täyttä kyberpunkia, ja olemme tehneet peräti puolentoista vuoden ajan massiivista musiikkivideota tukemaan tätä kaikkea. 

– Nautin ajatuksesta yhdistää suurimpia kiinnostuksen kohteitani tällä tavalla. Ja onhan se kutkuttava ajatus, jos saan istutettua tällä musiikillisesti ja visuaalisesti räjähtävällä albumilla uteliaisuuden siemenen myös sellaisiin ihmisiin, joille kyberpunk tai tämäntyyppinen metalli eivät ole niin tuttuja. Jo tuo ajatus tekee tällaisesta albumista kaiken se loppumattoman oloisen työmäärän arvoisen!

Tee-se-itse-kyberpunk 

Kabanen arvelee Dark Connectionin ilmeessä näkyvän kyberpunkin sekä japanilaisen animen ja mangan olevan yhtä merkittävä osa hänen luovuutensa dna:ta kuin musiikilliset esikuvatkin. 

– Kyberpunk oli itsellenikin aika monisäikeinen homma. En esimerkiksi pitänyt Blade Runnerista heti. Katsoin sen ehkä vähän liian herpaantuen ja ihmettelin myöhemmin uusintakierroksella, miksei se kolahtanut aiemmin. 

– Blade Runner tosin oli juuri tuollaisessa osassa jo ilmestyessään. Se loi maineensa pikkuhiljaa. Elokuvateattereissa se ei menestynyt, mutta markkinoille tullut vhs sai puskaradion toden teolla laulamaan. Nyt teos on kulttiklassikko, josta valtaosa kyberpunkista on ammentanut. 

– Samalla tavalla kyberpunk iski minuun pikkuhiljaa. Sitten kun se toimi, siitä ei ole saanut koskaan tarpeekseen. 

Dark Connectionin vaikutteet purskahtelevat esille monista lähteistä. 

– Varsinkin Highway to Mars ja Moonlight Rendezvous ovat silkkaa Armitage III -animea ja hieman Blade Runnerin kuvastoa. Jopa biisien alkuspiikit ovat Armitagesta peräisin, kitaristi sanoo. 

– Kappaleet eivät seuraa animen tai elokuvien juonia mitenkään orjallisesti, mutta siellä on tunnelmien ja tarinoiden fiilistelyjä, jotka jättävät tilaa myös mielikuvitukselle.

Yhdestä Beast in Black ei luovu: Berserk-hahmosta, joka on ollut alusta alkaen kuin bändin maskotti.

– Ei ole Beast in Black -levyä ilman Berserkiä, eikä muuten tule olemaankaan, Kabanen vahvistaa.

– Löysin Berserk-mangat ja -animet ystävän kautta vuonna 2006. En olisi osannut arvata, että yksi ainoa nippu dvd-levyjä, joille oli poltettu tuo sarja ja sarjakuvat, avaisi niin suuren inspiraation lippaan. Sarjan lopussa tuli niin hullu cliffhanger, että aloin ahmia seuraavaksi mangaa. Tavallaan olen tuolla matkalla yhä.

– Dark New World, To the Last Drop of Blood ja Broken Survivors ovat tällä kertaa ne Berserk-jatkumon biisit. Nekään eivät esittele kronologisesti Berserk-mangan tai -animen tarinoita, mutta sisältävät otteita niiden juonen eri vaiheista.

Liian helpoksi Beast in Black ei teemojen toteuttamista itselleen tee, minkä Kabanen sai huomata Moonlight Rendezvous -musiikkivideon kohdalla. Monet asiat kyberpunkin eteen oli opeteltava tekemään itse, koska osaavat alan tekijät ovat kotimaassa harvassa.

– Halusin tehdä tälle levylle erilaisen musiikkivideon. Ei vain bändiä vetämässä ja siinä ohessa vähän sinnepäin kirjoitettua tarinaa. Halusin tehdä huolella käsikirjoitetun tarinan, jonka kirjoittamisessa olen mukana. Haaste nousi vastaan juuri siinä, ettei tällaisia videoita ole oikein tehty tällaisilla resursseilla. Siltikään en halunnut tyytyä mihinkään b-luokan kompromissiin. Rajoja piti siis venyttää luovasti, Kabanen sanoo.

– Toki Suomessa koko viihdeala on aika pientä. Suomen kallein elokuva on Amerikassa suurin piirtein pienimmän budjetin b-luokan teos. Sama pätee ihan kaikkeen. Mutta se herättää myös luovuutta. Pienemmillä resursseilla tehty työ vaatii paljon mielikuvitusta, jos aikoo tehdä hyvää jälkeä. Siihen me ollaan pyritty.

Peittelemättömän simppeliä musiikkia

Tulevaisuus ja menneisyys törmäävät yhteen sillä hetkellä, kun Dark Connectionin avausraita Blade Runner sytyttää albumin neonväriset valokyltit palamaan ja sen metallisen kuoren alta paljastuu futuristinen ydin.

Beast in Black luo yhä uusia ulottuvuuksia jatkumoon, joka alkoi Battle Beastin ensimmäisillä levyillä. 

– Ne tietyt tavaramerkit on olleet aina siellä. Tuotannossa on ehkä tapahtunut muutosta ja sävellyskynäkin on toivottavasti kokemuksen myötä terävöitynyt, mutta en tähtää Beast in Blackillä mihinkään suureen evoluutioon.

– Beast in Black on simppeliä iskevää heavy metalia synahöysteillä, mihin olen sitten roiskinut ihan vapaasti sekaan italodiskoa ja eurobeatiä sekä vähän sinfonisia elementtejä. Ei sen enempää eikä vähempää.

Kitaristi uskoo, että hyvä kappale pitää voida tunnistaa jo sävellyksen yksinkertaisimmasta ytimestä.

– Hyvä biisi on sellainen, että se toimii vaikka pelkällä akustisella kitaralla tai pianolla laulua säestäen. Jos sen saa toimimaan, siinä on sitä jotakin.

– Melkein kaikista uuden levyn biiseistä saisi tehtyä tällaisen riisutun version. Väliosissa on muutamia sellaisia sämplättyjä ja elektronisia fiilistelyjä, jotka eivät siihen formaattiin sellaisenaan istuisi, mutta kaiken ytimessä ovat yhä ne iskevät melodiat, säkeistöt ja kertosäkeet, jotka voisi esittää vaikka duona. Jos taas en saa melodiaa tai sointukulkua toimimaan tuolla tavalla, en lähde työstämään sitä eteenpäin lainkaan.

Kabasen mukaan kyse on intuitiosta. Siihen on vain uskallettava luottaa jo siinä vaiheessa, kun Beast in Black -kappaleesta on olemassa vain yksi ainoa pienenpieni melodia.

– Jos kuuntelen vaikkapa tosi alkeellista miditasoista demoa Beast in Black -kappaleesta ja se kuulostaa hyvältä kerta toisensa jälkeen, siinä on pakko olla sitä jotakin. Mikäli se ihan simppeli melodia todella yksinkertaisessa muodossaan kiehtoo, siitä on pidettävä kiinni ja vietävä sovitus bändille asti kadottamatta melodian koukkua. 

– Levyn tekemisen loppuvaiheessa tuosta intuitiosta voi olla jo todella vaikeaa pitää kiinni. Kun jokaisen melodian ja riffin on kuullut satatuhatta kertaa, levy ei vain voi kiinnostaa itseä enää sen valmistuttua. Sen takia en koskaan kuuntele meidän vanhoja levyjä. Kun saan oman artistikopion levystä, se jää pölyttymään hyllyyn. 

Levyn valmistumisen nahkein jakso alkaa Kabasen mukaan siinä vaiheessa, kun sävellykset on tehty. Hän tunnustaa, ettei ole mikään suurin levyjen äänittämisen tai viimeistelyn fani. 

– Onhan se aina melkoinen työmaa, jolla pistää itsensä ihan piippuun, kitaristi myöntää ja sanoo nauttivansa säveltämisestä, jota hän pitää toisinaan jopa helppona osana kokonaisuutta. 

– En ole pitänyt äänityksistä koskaan. Se on sellaista pakkopullaa. Äänitä, editoi, tuota, etsi soundeja, toista, toista, toista. Samalla kappaleet tavallaan tuhoutuvat itselle sen prosessin aikana. 

– Jotenkin itsensä on silti pidettävä innostuneena. Omassa tapauksessani se onnistuu tulevaisuutta suunnittelemalla. Kun levynteko on lopuillaan, hahmottelen jo seuraavaa levyä. Nytkin on jo Beast in Blackin neljäs levy mielessä. Se on pakollinen asia itselleni, jotta saan pidettyä itseni järjissäni hioessani tekeillä olevaa levyä loppuun. 

Italodiskoa, eurobeatiä ja pilipalia 

Dark Connectioniltä löytyy runsaasti pienen oloisia hetkiä, joita Kabanen myöntää fiilistelleensä paljon. Hän naurahtaa kertoessaan, että varsinkin viehtymys tietynlaisiin synasovituksiin juontuu hänen lapsuudestaan. 

– En ole itse niinkään kaikkein isoimpien kitarariffien ja rumpusoundien perään, vaan hekumoin eniten hiljaisempia kohtia, joissa synat pääsevät irti. Nautin, kun bändi antaa synien soida eikä päällä ole 20 raitaa kaikkea muuta. Olen itse asiassa niin tykästynyt synahommiin, että on varmaan pakko tehdä joku teknolevy ennen seuraavaa Beast in Blackiä. 

Kabanen heittää esimerkiksi Revengeance Machine -biisin. 

– Fiilistelen siinä eniten Kasperin [Heikkinen] kitarasoolon jälkeistä riisutumpaa kohtaa, jossa synat ja synabassot pääsevät todella pulppuamaan. Tämä voi kuulostaa monien metallifanien korvissa ihan rienaukselta, mutta itselleni metalli on usein parhaimmillaan synteettisimmillään. 

– Jo meidän Berserk-debyytillä [2017] oli Crazy, Mad, Insane -biisi, jonka olin tehnyt täysin synapohjalta joskus vuonna 2014, jolloin se oli ihan italodiskoa. Berserkiä tehdessä sovitin sen bändille ja vedin särökitarat päälle, mutta kyllä sieltä kaiken taustalta kuuluu, että juustoisiin syntikoihin se pohjautuu. 

– Kai tämä kiinnostus menee siihen asti, kun koin ensimmäisiä musiikillisia heräämisiä lapsena. Yksi niistä oli Mortal Kombat -elokuva [1995], jonka pääteema on ihan järjettömän siisti. Se eurobeat-draivi, synariffi ja melodia oli ihan totaalinen teknokärpäsen purema, eikä se ole parinkymmenen vuoden aikana juuri otteestaan päästänyt.

Törkeän tarttuva melodiavetoinen tapa säveltää liittyy myös Kabasen rakkauteen, joka oli syttynyt jo ennen kuin metallista, kyberpunkista tai animesta oli tietoakaan: videopelimusiikkiin. Varsinkin 1980- ja 1990-luvuilla Nintendo- ja Sega-peleihin alkeellisilla äänipiireillä musiikkia säveltäneet joutuivat puristamaan melodioihin silkkaa timanttia, jotta ne toimivat mitä yksinkertaisimmassa muodossa. 

– Luovuus nimenomaan pääsee valloilleen sellaisessa tilanteessa, kun kätesi sidotaan eikä ole muita vaihtoehtoja kuin keksiä se ratkaisu jollain ihan alkeellisilla keinoilla. Se pakottaa aivot aktivoitumaan enemmän ja yrittämään saada vähistä vaihtoehdoista kaikki mahdollinen irti, Kabanen toteaa. 

– Itselläni on käytössä synasoundien suhteen yksi soundikirjasto, Omnisphere 2. Siinä on kymmeniätuhansia soundeja. Ne riittävät koko loppuelämäkseni. En näe mitään järkeä siinä, että rohmuaisin jostain kaikki äänikirjastot ja sitten olisi miljoonia soundeja. Jo nyt niiden valintaan menee ikuisuus. 

Kabanen jatkaa, että joskus biisi voi syntyä myös soundista. 

– Siitä miltä se tuntuu ja mitä fiiliksiä se herättää. Jokaisella soundilla on oma luonteenpiirteensä. Se soundi saattaa olla äärimmäisen yksinkertainen, mutta se vie ihan muihin maailmoihin. Jos kaukaa jostain sen soundin syvyyksistä löytyy täysin koukuttava melodia, ollaan jo biisin jäljillä. 

– Tavallaan kadehdin niitä vanhoja pelimusatyyyppejä, joilla oli vaan ne tietyt rajatut pilipalisoundit, jotka ne sai toimimaan tosi hyvin. Mahdoton haaste pakotti heidät olemaan mielettömän luovia. Kuuntele vaikka DOS-aikakauden tai varhaisen Nintendo-ajan musiikkeja. Ne melodiat eivät karkaa ikinä mielestäsi! 

Yksi albumi, yksi burnout 

Tuhansia tunteja albumin säveltämiseen, sanoittamiseen, sovittamiseen, äänittämiseen ja viimeistelyyn sekä valtavasti aikaa ja ajatusta muutaman minuutin mittaiseen musiikkivideoon ja albumin muihin visuaalisuuksiin. 

Näin vaativa työmäärä pistää varmasti miettimään, onko touhussa mitään järkeä. Saattaa pohtia, tajuaako kaikkia yksityiskohtia kukaan muu vai jäävätkö ne ikuisiksi ajoiksi salaisuuksiksi albumille, jota ei itse pysty enää edes kuuntelemaan. 

– Aika useinkin huomaan kyseenalaistavani ihan kaiken, Kabanen naurahtaa päätään pudistellen. 

– Heikkoina hetkinä epäilee ihan kaikkea, mutta kokemuksen myötä sellaistenkin fiilisten kanssa on oppinut elämään niin, ettei niiden anna enää lannistaa. 

– Tällaisen intohimon kääntöpuolena on totta kai loppuunpalaminen. Tunnistan sen itsekin. Nytkin levynteko ja kaikki siihen liittyvä on johtanut burnoutiin. Olen jo tavallaan tottunut siihen. Yksi levy, yksi burnout. Onneksi ainakin tähän asti lopputulos ja ihmisten reaktiot ovat osoittaneet, ettei itseään ole kuluttanut ihan turhaan. 

Äärirajoille vievä levytysprosessi on saanut Kabasen pohtimaan albumien rinnalle kappalekeskeisempää julkaisutapaa, joka voisi tuoda perinteiseen säveltämistyyliin uudenlaista vapautta. 

– Rock- ja metallimaailma on vielä tänäkin päivänä todella albumikeskeinen. Julkaistaan single, mahdollisesti toinen, tehdään pariin kappaleeseen videot ja jysäytetään sen jälkeen ilmoille tietyissä raameissa kokonainen albumi. Olen ajatellut ehdottaa lafkalle, että levydiilien ohella voisimme katsoa, olisiko mahdollista tehdä erikseen sinkkudiilejä, johon kuuluisi täysin levyistä irrallisia kappaleita. 

– Olisi hienoa tehdä vaikkapa neljä tai viisi ihan toisistaan irrallista kappaletta, joille tehtäisiin videot, minkä jälkeen siirryttäisiin jälleen albumin pariin. Se muuttaisi peliä siinä mielessä ihan täysin, että yksittäisiä kappaleita ei tarvitsisi ajatella osana levykokonaisuutta, mikä taas avaisi mahdollisuuksia aika irrottelevaan kokeiluun. 

– Se olisi tuottajan näkökulmasta mielenkiintoista, koska nykyinen kirjoittamaton sääntöhän on, että albumin kaikki biisit vedetään tavallaan samojen perussoundien läpi. Ymmärrän sen kyllä. Kuulostaisihan se tosi oudolta, jos kymmenen biisin levy olisi tehty niin, että kaikissa biiseissä olisi ihan erilaiset soundit. Se tietynlainen sapluuna on hevissä melkeinpä välttämättömyys kokonaisuuden kannalta. 

– Mitä jos voisikin tehdä bändin tyylillä ihan erilaisia biisejä, joista yhdessä olisi raju Manowar-säröbasso ja toisessa taas kliinimpää konesoundia? Tai vaikka luomumpia rumpuja yhdessä kappaleessa ja toisessa taas törkeää soundia härskisti sämplättynä. Ihan biisin ehdoilla. Tällä tavalla saisi korostettua jokaisen kappaleen omaa luonnetta. 

– Popissa ja räpissä tällainen on jo normaalimpaa. Pelkät rumpukonesoundit voivat vaihdella täysin biisistä toiseen. Hieman samanlaista irrottelua kaipaisin metalliinkin. Voihan se olla, että sinkkuja tekemällä ajatus alkaisi toteutua ja samojen kansien väliin pystyisi tekemään myöhemmin biisejä monipuolisemmin, kun vanhat säännöt murtuisivat.

Julkaistu Infernossa 9/2021.

Lisää luettavaa