Jimi Hendrix! Walesin-kodistaan Infernolle soittavan Phil ”Wizzö” Campbellin huudahdus tulee nopeasti ja terävästi, kun hänelle esittää kysymyksen kaikkien aikojen suurimmasta esikuvasta.
– Lainasin Hendrix in the Westin serkultani 1970-luvun alkupuolella, ja tuo armoitettu livealbumi räjäytti pääni totaalisesti. Jouduin aivan totaalisesti rock’n’rollin demonien valtaan ja päätin, että rockin soittaminen tulee olemaan elämäni tärkein juttu… Okei, mahdollisen perheen lisäksi, Campbell naurahtaa.
– Mainitsemani sukulainen oli minua muutaman vuoden vanhempi ja sattui omistamaan myös sähkökitaran. Eräänä päivänä sain instrumentin vähäksi ajaksi syliini ja olin saman tien täysin myyty – vaikka en saanut käyttää edes vahvistinta. Näistä ajoista on nyt vierähtänyt piirun verran vaille viisikymmentä vuotta, mutta viehtymykseni kitaransoittoon ei ole vieläkään laantunut.
– Näinä pandemian aikoina minulta on kysytty monta kertaa, miten olen saanut aikani kulumaan, kun tien päälle ei ole ollut mitään asiaa. No, olen uppoutunut päivä toisensa jälkeen kotistudiooni ja soittanut kaikenlaista. Ja jos kitarahommat eivät ole jostakin kumman syystä napanneet, olen painunut pihalle koirieni kanssa.
Campbell palaa takavuosien innoittajien pariin.
– 1970-luvun klassiset hard rock -yhtyeet tekivät syvän vaikutuksen. Led Zeppelinin, Deep Purplen ja Black Sabbathin varhaiset levytykset iskivät kovalla voimalla, mutta rakastin myös Pink Floydin, Status Quon, Mike Oldfieldin ja Joni Mitchellin albumeja.
Kuka saisi kutsun studioon, jos voisit tehdä pitkäsoiton kenen tahansa kollegan kanssa?
– Paha kysymys, mutta esimerkiksi Todd Rundgrenin kanssa olisi suurenmoista tehdä yhteistyötä. Pidän Rundgrenia niin kovassa arvossa, että nimesin vanhimman poikani hänen mukaansa. Toddin koko nimi on nimittäin Todd Rundgren Campbell!
– En voi olla nostamatta esiin myöskään David Gilmourin ja Brian Mayn nimiä. On sanomattakin selvää, että heidän kanssa työskenteleminen olisi suurenmoista.
Takaisin oikeille raiteille
Phil Campbellin ensimmäinen jonkinlaista nimeä saavuttanut yhtye oli vuonna 1979 perustettu Persian Risk – edelleen aktiivinen bändi –, mutta kitaristin unelmat alkoivat käydä toden teolla toteen alkuvuodesta 1984, kun hän liittyi Motörheadin riveihin.
– Olin tavannut Lemmyn jo vuonna 1972. Olin yksitoistavuotias ja jostakin syystä päässyt katsomaan Hawkwindiä Cardiffin Capitol Theatreen. Bändin psykedeelinen valoshow ja tilanteen yleinen hämmentävyys tekivät lähtemättömän vaikutuksen, Campbell muistelee.
– Myöhemmin illalla törmäsin Lemmyyn keikkapaikan ulkopuolella ja juttelimme muutaman sanan verran. Pyysin häneltä myös nimikirjoituksen, ja se on minulla tallella edelleen.
Miten sinusta tuli Motörheadin kitaristi?
– Kuulin bändin etsivän kitaristia ja sain järjestettyä itseni koesoittoon. Treenikämppä oli varsin pieni, ehkä kolmen tavallisen hotellihuoneen kokoinen, Campbell sanoo.
– Pian Lemmy asteli sisään ja kytki bassonsa vahvistinryppääseen. Sitten hän kokeili paria sointua… Huh huh! En koskaan unohda sen metelin määrää. Olin ihan oikeasti lentää perseelleni. No, ainakin tajusin heti kättelyssä ne perusasiat, joista Motörheadissä soittamisessa oli kysymys.
Millaisia muistoja ensimmäiseen studioalbumiisi Motörheadin riveissä liittyy?
– Tasan kahtalaisia ajatuksia. Oli tietenkin mieletöntä päästä viimein levyttämään yhtyeen kanssa, eikä biisimateriaalissakaan ollut mitään valittamista. Nauhoitimme Orgasmatronin lontoolaisessa Master Rock -studiossa vain kymmenessä päivässä, mutta kireästä aikataulusta huolimatta ehdimme myös bailata. Yhtenä päivänä studioon asteli Jeff Beck – toki eräs esikuvistani –, ja tätä yllättävää kohtaamista piti tietenkin juhlistaa aikamoisella tavalla. Eräänä toisena päivänä nauhoituskompleksin ovista astelivat Guns N’ Rosesin kaverit, jotka olivat ensimmäistä kertaa Lontoossa. Lähdimme vähän näyttämään amerikkalaisille paikkoja, ja saatat varmaan arvata, että se ilta venähti varsin pitkäksi, Campbell nauraa.
– Levyn valmistelu sujui siis melko railakkaissa merkeissä, mutta se ei heikentänyt nauhoitusten lopputulosta. Mutta sitten jokin meni vikaan… Mick Jaggerin ja kumppanien kanssa aikaisemmin työskennellyt tuottaja Bill Laswell lähti nauhojen kanssa New Yorkiin, jossa levyn miksauksen oli määrä tapahtua. En oikein vieläkään ymmärrä, mitä ihmettä Isossa Omenassa sattui, sillä Laswelliltä tulleet miksaukset kuulostivat ponnettoman laiskoilta. Emme olleet lopputulokseen lainkaan tyytyväisiä, mutta onneksi Orgasmatron kelpasi faneille varsin hyvin.
Erityisesti pitkäsoiton nimibiisi tuntuu edelleen ”kelpaavan” niin sinulle kuin kollegoillekin. Siitä kun ei ole montakaan viikkoa, kun internetiin ilmestyi video, jossa paiskaat Orgasmatronin Sepulturan nykyisen kokoonpanon kanssa.
– Täytyy sanoa, että Orgasmatron on kaikessa yksinkertaisuudessaan jäätävän hyvä sävellys, eikä tekstin sanomakaan ole vanhentunut päivääkään, Campbell toteaa.
– Sepulturan kaverit ovat vanhoja tuttuja, ja kun he sitten kysyivät minua mukaan yhtyeen SepulQuarta!-videosarjaan, vastasin saman tien myöntävästi. En ole ollut viime kuukausina juuri tekemisissä ulkomaisten kollegoiden kanssa, joten siinäkin mielessä Orgasmatronin soittaminen tuntui oikein kivalta.
Pystytkö nostamaan esiin omaa suosikkiasi Motörheadin laajasta tuotannosta?
– Kyllä se on vuonna 1993 ilmestynyt Bastards. Sitä edeltäneet levyt – 1916 ja March ör Die – ovat ihan hyviä, mutta ajattelen edelleenkin niin, että äänekäs, rujo ja ripeätempoinen Bastards palautti Motörheadin takaisin täsmälleen oikeille raiteille.
– Todella moni seikka Bastardsilla osui napakymppiin. Onnistuimme kirjoittamaan vahvoja biisejä ja päätimme ryhtyä yhteistyöhön tuottaja Howard Bensonin kanssa. Howard osoittautui loistotyypiksi, ja päädyimme tekemään hänen kanssaan useita muitakin levyjä.
Motörheadin aktiiviuran päättymisestä on nyt viitisen vuotta. Bändi saavutti toki jo toimiessaan legendan maineen, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suuremmassa arvossa yhtyettä tunnutaan pitävän.
– Olen täsmälleen samaa mieltä. Ihmiset eivät tunnu unohtavan meitä kirveelläkään, Campbell naurahtaa.
– No, vähän vakavammin: onhan se suurenmoista, että Motörheadin levyt tekevät vaikutuksen yhä uusiin ihmisiin. Mikäpä sen hienompaa!
Kun muistelet Lemmyä, millaisia ajatuksia sinulla on mielessä päällimmäisenä?
– Kun Lemmy – kavereiden kesken Lem – poistui keskuudestamme, kaikki tuntuivat kuvailevan häntä äärimmäisen maanläheiseksi ja ystävälliseksi tyypiksi. No, he olivat oikeassa, sillä juuri sellainen Lem oli. Hän ja Ronnie James Dio olivat vanhan koulun herrasmiehiä, joilta tuntui aina löytyvän aikaa faneille.
– Toki Lemmystä löytyi myös toinen puoli, sillä hän ei todellakaan sietänyt humalaisia idiootteja. Hän keskusteli hyvin mielellään vaikkapa sotahistoriasta, mutta kännisten urpojen ”Ace of Spades öhö öhö” -mölinää hän ei jaksanut kuunnella yhtään – ei varsinkaan vanhemmalla iällä!
Meni miten meni
Kolmekymmentäyksi vuotta Motörheadin kitaristina teki tehtävänsä, ja Phil Campbellin on vaikea paeta mainettaan. ”Se on se Motörheadin kitaristi, se osaa soittaa sen yhden riffin. Tai ehkä kaksi.” Totuus piilee taas kerran jossakin muualla, ja epäilevien tuomaiden kannattaa tarkistaa ensimmäiseksi Campbellin syksyllä 2019 ilmestynyt sooloalbumi Old Lions Still Roar.
– Pidän ”Lemmyn aseenkantajan” viittaa harteillani oikein mielelläni elämäni loppuun asti, mutta kovaääninen motörheadbanging on silti vain yksi puolistani muusikkona – toki hyvin vahva sellainen.
– Haaveilin oman levyn tekemisestä 2000-luvun alkupuolelta asti, mutta Motörheadin levytys- ja kiertueaikataulut olivat vuodesta toiseen todella tiukkoja. Jos meillä olikin joskus pari viikkoa vapaata, ei siinä juurikaan tullut mieleen, että menenpä saman tien kotistudioni uumeniin. Silloin oli ihan kiva tehdä jotakin muuta… Vaikkapa nähdä vaimoa tai lapsia!
Motörheadin kitaristin luontaisetuihin lukeutuu se, että kaveripiiriin kuuluu yksi jos toinenkin maineikas rockhenkilö. Tämä tulee harvinaisen selväksi, kun silmäilee Old Lions Still Roarin vierailijalistaa.
– Kun aloin viimein kasata sooloalbumia, päätin kutsua mukaan pari hyvää kaveria… No, ajatus karkasi hieman lapasesta, ja lopulta mukaan tulivat muun muassa Rob Halford, Alice Cooper, Dee Snider, Danko Jones, Mick Mars, Nick Oliveri ja Joe Satriani. Siis muutamia mainitakseni, Campbell naurahtaa.
Kun Old Lions Still Roar julkaistiin, eräs levyyn liittyvä seikka herätti hieman kummastusta. Valtaosa albumin instrumentaatiosta on nimittäin Campbellin jälkikasvun Toddin (kitara), Tylan (basso) ja Danen (rummut) käsialaa. Siis juuri niiden samojen poikien, joiden kanssa isä-Campbell on soittanut Phil Campbell and the Bastard Sons -yhtyeessä vuodesta 2016.
– The Bastard Sonsin ensimmäinen ep ilmestyi loppuvuodesta 2016 ja The Age of Absurdity -debyyttilevy alkuvuodesta 2018. Ymmärrän kyllä, että monet olivat hämmentyneitä, kun ilmoitin yhtäkkiä julkaisevani soololevyn omalla nimelläni.
– Homma meni näin parin syyn takia. Kuten jo sanoin, Old Lions Still Roar oli hieman totutusta poikkeavaa Phil Campbell -tavaraa, enkä halunnut julkaista niitä kappaleita The Bastard Sonsin kanssa. Ajattelin, että sehän vasta hämmentävää olisikin, jos Motörheadin jalanjäljissä enemmän tai vähemmän kulkeva The Bastard Sons olisi yhtäkkiä julkaissut esimerkiksi Rocking Chair -kappaleen kaltaista puoliakustista tunnelmointia.
– Olisi toki saattanut olla luontevampaa julkaista ensin soololevy ja ryhtyä vasta sitten puskemaan täydellä höyryllä The Bastard Sonsia, mutta marssijärjestys meni nyt miten se meni. Hah hah!
Oletko ehtinyt harkita toisen soololevyn tekemistä?
– En sen kummemmin. Keskityn nyt täysillä The Bastard Sonsiin, mutta jos tämä perhanan pandemia jatkuu vielä pitkään, saatan hyvinkin ryhtyä puuhaamaan uutta soolokiekkoa.
Miten Phil Campbell and the Bastard Sons sai alun perin lähtölaukauksensa?
– Kaikki poikani aloittivat soittohommat joskus nelivuotiaina, joten siinä mielessä bändin juuret ulottuvat vuosikymmenten taakse.
– Yhtye sai oikean alkunsa melkein vahingossa. Todd täytti kolmekymmentä joitakin vuosia sitten, ja pidimme tapauksen kunniaksi aikamoiset pirskeet. Paikalle oli raahattu myös soittokamat, ja jossakin vaiheessa iltaa ryhdyimme paiskomaan lainakappaleita. Myös poikieni ystävä Neil Starr oli paikalla ja tarttui mikrofoniin. Meillä oli niin pirun hauskaa, että päätimme kokoontua yhteen joskus myöhemminkin.
– Sitten Lemmy menehtyi jouluna 2015, ja yhtäkkiä kalenterini oli tyhjä – ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Seuraavan vuoden ensimmäiset kuukaudet vierähtivät varsin ikävältä tuntuneen sumuverhon keskellä, mutta pikkuhiljaa aloin taas saada kiinni normaalimman elämänlangan päästä. Se tarkoitti, että minun piti keksiä jotakin mielekästä tekemistä, ja mielekäs tekeminen tarkoittaa minun kohdallani soittamista.
– Eräänä päivänä sanoin pojilleni, että voisimme muovata siitä juhlahumussa kasautuneesta ryhmästä ihan oikean bändin. Sillä hetkellä – keväällä 2016 – syntyi Phil Campbell’s All Starr Band, jonka nimi muuttui Phil Campbell and the Bastard Sonsiksi vain muutaman kuukauden kuluttua, juuri ennen saman vuoden kesällä heitettyä festarikeikkaa Wacken Open Airissä. Täytyy muuten myöntää, että vaimoni ei varsinaisesti ilahtunut orkesterin uudesta nimestä, mutta onneksi löysimme sovinnon muutaman päivän mykkäkoulun jälkeen. Hah hah!
Vain musiikkia
Phil Campbell and the Bastard Sonsin toinen pitkäsoitto We’re the Bastards on juuri julkaistu. Kitaristi kuvailee muhkealta ja täyteläiseltä soundaavan levyn tekemistä ”yllättävän vaivattomaksi”.
– Motörheadin sävellystyö kävi vuosi vuodelta haastavammaksi. Kappaleiden vääntämisen paletti oli minun ja Lemmyn vastuulla, ja me kirjoitimme vuosina 1984–2015 varmaan parisataa biisiä. Ei todellakaan jäänyt kertaan tai kahteen, kun aloin miettiä jonkin tuoreen aihion äärellä, että hetkinen, olemmekos me jo tehneet tällaisen rallin, Campbell kertoo.
– The Bastard Sonsin riveistä taas löytyy viisi säveltäjää, joten uudesta materiaalista ei ole minkäänlaista pulaa. Me voisimme lähteä nauhoittamaan kolmatta pitkäsoittoamme vaikka heti.
Riitelettekö te paljon? Kokoonpano, josta löytyy isä ja kolme poikaa, vaikuttaa aika räjähdysherkältä.
– Saan kuulla todella usein ihmettelyjä, että miten ihmeessä tuollainen ryhmä voi pysyä kasassa… No, sanotaanko vaikka niin, että ihan hyvin! Totta kai me keskustelemme tiukkaan sävyyn esimerkiksi biisien sovituksista, mutta emme anna erimielisyyksien kiehua yli äyräidensä. Minulla on tarpeeksi kokemusta näistä hommista ja osaan kyllä viheltää pelin poikki, jos kierrokset alkavat nousta liian koviksi. Päivän päätteeksi pitää muistaa, että tämä on lopulta vain musiikkia.
Ajatteletko, että sinulla on vielä joitakin isoja merkkipaaluja saavutettavana?
– Henkilökohtaisesti olen ylittänyt kaikkein villeimmätkin unelmani moninkertaisesti, ja olenkin kääntänyt katseeni poikiini jo hyvän aikaa sitten. He ovat lahjakkaita kundeja ja ansaitsevat tulla kuulluiksi.
– Tunnen sanoinkuvaamatonta iloa, kun pystyn auttamaan heitä eteenpäin tällä uralla ja järjestämään The Bastard Sonsin vaikkapa Guns N’ Rosesin stadionkonsertin avausbändiksi. Toki pääsen samalla vahtimaan lähietäisyydeltä, etteivät poikani intoudu tekemään liikoja tyhmyyksiä tien päällä. Hah hah!
Juuri nyt näyttää valitettavasti siltä, ettei jälkikasvusi pääse rellestämään maailmalle vielä pitkään aikaan.
– Niin, kyllähän tämä pandemia sulki maailman ikävällä hetkellä. We’re the Bastards on kova kiekko ja meidän olisi ollut ensiarvoisen tärkeää päästä promotoimaan sitä kiertueelle jos toisellekin. Toki meille on buukattu ensi vuodelle pitkä rivi keikkoja, mutta olen kieltämättä hyvin skeptinen niiden toteutumisen suhteen.
Täytät ensi keväänä kuusikymmentä. Aiotko juhlistaa tätä merkkipaalua?
– Lopetin alkoholinkäytön kokonaan muutama vuosi sitten, joten ainakaan siinä mielessä luvassa ei ole hillittömiä bileitä, Campbell naurahtaa.
– En ole koskaan ollut innokas syntymäpäivien viettäjä, joten myös kuusikymppiset saavat puolestani jäädä pitämättä. Toisaalta minun täytyy valitettavasti varautua siihen, että vaimoni ja poikani keksivät jotakin pääni menoksi. Toivottavasti eivät.
Kun katsot tulevaisuuteen ylipäätään, millaisia asioita siellä siintää?
– En viitsi tehdä tällä hetkellä mitään isompia suunnitelmia. Sen kuitenkin tiedän, että aion nukkua ensi talven aikana runsaasti. Kun olin Motörheadin riveissä, lepäämiselle ei juuri jäänyt aikaa. Kun univelkaa on yli kolmen vuosikymmenen ajalta, sitä vajetta ei kiritä umpeen ihan heti!
Julkaistu Infernossa 10/2020.