Pimeyden valtias – haastattelussa John Carpenter

Lost Themes -sarjan kolmas albumi Alive After Death on nimetty osuvasti. John Carpenterin ura näytti jo vajonneen viimeiseen aallonpohjaan, mutta uusi loppuratkaisu yllättää. Elokuvaohjaaja-säveltäjä nauttii nyt noususta levyillä ja lavoilla. 

Valkokankailla John Carpenter saattaa olla kauhun mestari, mutta siviilissä hän on kaikkea muuta. 

Puhelimeen vastaa ystävällinen ja sympaattinen vanha herra, joka on haastattelutilanteessa vähän pihalla. Carpenter on selvästikin tottuneempi tekemään asioita kuin selittämään muille, mitä on tullut tehtyä ja mitä tullaan tekemään. Mutta kuten Carpenterin elämäntyöstä huomaa, hän tietää tasan tarkkaan, mitä tekee. 

Tammikuussa 1948 syntyneen John Howard Carpenterin elämän rakkaus on elokuva. Viisikymmentäluvulla hän ihastui Howard Hawksin ja John Fordin westerneihin ja sellaisiin pienen budjetin kauhuleffoihin kuin Kielletty planeetta ja ”Se” toisesta maailmasta. Carpenter ei halunnut jäädä vain fanin asemaan, vaan kuvasi ensimmäiset kaitafilmileffansa jo ennen koulun yläluokille siirtymistä. 

Myös musiikki on ollut hänelle aina tärkeää. New Yorkissa syntynyt ja Kentuckyssa varttunut Carpenter sanoo, että musiikki tuli hänen elämäänsä kuin itsestään. Isä oli musiikinopettaja, joka jossakin vaiheessa johti Western Kentucky -yliopiston musiikin laitosta. Sellainen vanhempi rohkaisee usein jälkikasvuaan musiikin pariin. Niin tapahtui myös Carpentereilla. 

– Isä opetti minut soittamaan viulua, pianoa ja bongorumpuja, ja opetti hän paljon muutakin musiikista, Carpenter muistelee. – Kaikkein tärkeintä oli, että isän puolesta kotonamme sai kuunnella klassista musiikkia vaikka koko ajan. 

Sillä tavalla musiikki alkoi säestää hänen elämänsä kohtauksia. Carpenter piti klassisesta, mutta hänen lempijuttunsa oli rock’n’roll. 1940-luvun lopulla syntyneenä hän oli juuri otollisessa iässä niille nuorisokulttuurin vallankumouksellisille myllerryksille, joita 1950- ja 1960-luvulla koettiin. 

– Rock’n’roll oli minusta mahtavaa musaa, ja olin kouluaikoina bändissä. En ole kaksinen muusikko, mutta soitan koskettimia ja jonkin verran kitaraa. Me keikkailimme kaikenlaisissa bileissä, esitimme sen ajan suosittuja biisejä. 

Noihin aikoihin Carpenter ei ollut vielä täysin varma, lähtisikö musiikin vai elokuvan teille. Ohjaajanuran urkeneminen ei ollut itsestään selvää, kun taas keikkoja riitti ja niistä sai jonkin verran rahaakin. Carpenter arveli olevansa riittävän lahjakas muusikoksi, mutta oliko soittaminen sittenkään sitä, mitä hänen kuului tehdä? 

Loppujen lopuksi hänen oli kuunneltava tarkasti sydämensä ääntä. Carpenter lähti opiskelemaan elokuvaa Etelä-Kalifornian yliopistoon. Siellä hän tapasi alan ihmisiä, ja asiat alkoivat edetä nopeasti. Koulutus jäi kesken, kun Carpenter ryhtyi tekemään elokuvia. 

Musiikillista itsepuolustusta 

Alku oli vähintäänkin lupaava. Yksi Carpenterin ensimmäisistä töistä, lännenleffa nimeltä The Resurrection of Broncho Billy (1970), voitti parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkinnon. Hän toimi projektissa sekä käsikirjoittajana, leikkaajana että säveltäjänä. Vaikka musiikista ei tullut hänelle ammattia, ei se pelkäksi harrastukseksikaan jäänyt. 

Ensimmäiset pitkät, teatterilevitykseen päässeet elokuvansa Pimeä tähti ja Hyökkäys poliisiasemalle Carpenter teki 1970-luvun puolivälin kieppeillä. Niidenkin soundtrackit olivat miehen omaa käsialaa. Hän kertoo, että alussa elokuvamusiikin säveltämisessä oli kyse olosuhteiden pakosta. 

– Kun vasta opiskelee elokuva-alaa, ei ole rahaa eikä paljon mitään muutakaan. Toisin sanoen ei ole mitään mahdollisuutta palkata säveltäjää, orkesteria ja kapellimestaria, Carpenter selittää. 

– Vaihtoehtoina oli palkata joku tekemään musiikkia tai sitten tehdä sitä itse. Siinä mielessä soundtrackien tekeminen oli minulle aluksi ikään kuin itsepuolustusta. 

Sitten Carpenter teki valinnan, jonka vuoksi tätäkin haastattelua tehdään: hän päätti alkaa säveltää syntetisaattorilla. Ratkaisuun vaikutti, että yhdessä Carpenterin lempielokuvista, Fred M. Wilcoxin vuonna 1956 ohjaamassa Kielletyssä planeetassa, musiikki oli toteutettu ensimmäistä kertaa kokonaan elektronisesti. 

– Ensikosketukseni elektroniseen musiikkiin oli nimenomaan Kielletty planeetta, vahvistaa Carpenter, joka oli ensi-illan aikaan vasta kahdeksanvuotias. 

– Soundtrackin olivat säveltäneet Bebe ja Louis Barron, jotka olivat aviopari. Heidän musiikkinsa vaikutti omaani paljon. Sain vaikutteita myös itse elokuvasta. 

Elektronista musiikkia on tehty 1900-luvun taitteesta lähtien, mutta sähkölaitteita käytettiin pitkään lähinnä kokeellisen musiikin luomiseen. Ensimmäinen kokonaan elektronisesti toteutettu äänilevy, Wendy Carlosin Switched-On Bach, ilmestyi vuonna 1968. Walter Carlosin nimellä julkaistut, Moog-syntetisaattorilla soitetut klassiset sävellykset osoittivat, että ”syntikalle” oli käyttöä myös populaarikulttuurissa. 

John Carpenter oli Carlosin levyn ilmestymisen aikaan 20-vuotias. Elektronisten instrumenttien avaamat mahdollisuudet kiehtoivat häntä. 

– Switched-On Bach oli mielestäni kiinnostava levy. Innostuin syntetisaattoreista, koska niillä soitettuna musiikki kuulosti isolta. Useimmiten ihmiset sävelsivät elokuvamusiikkia pianolle tai vaikka kitaralle, mutta minä halusin tehdä jotakin suurellisempaa. Syntetisaattori oli työkalu, jolla se onnistui. 

Murhaava bongobiitti 

John Carpenter tuli luoneeksi oman soundin, kokonaisen musiikillisen maailman. Vuosikymmeniä myöhemmin se osataan yhdistää häneen ja hänen elokuviinsa siinä missä hämärä ja staattinen kuvakielensäkin. Pimeyden valtiaan merkitys elektroniselle musiikille on tunnustettu tosiasia. 

Se on seurausta näyttävistä operaatioista popkulttuurin kentällä. Viimeksi kuluneen viidenkymmenen vuoden aikana Carpenter on ohjannut parikymmentä kokoillan elokuvaa ja säveltänyt suunnilleen yhtä monta soundtrackiä. Kaikkea musiikkiaan hän ei ole tehnyt yksin, ei edes omiin ohjaustöihinsä. 

Kun häneltä kysyy, miten hän lähtee säveltämään elokuvamusiikkia, Carpenter alkaa nauraa. Sävy ei ole ylimielinen vaan pikemminkin antautuva: mitä tuohonkin nyt sanoisi? Hän on tehnyt paljon mutta miettinyt vähän. 

– No, ainakin odotan, kunnes elokuva on leikattu valmiiksi. Sitten alan säveltää. On vain käytävä töihin. Täytyy hahmotella musiikkia, joka tukee elokuvan teemoja, kohtauksia ja tunnelmaa. Jos ohjaajalla on erityistoiveita musiikin suhteen, niitä täytyy yrittää toteuttaa. Jossain työn vaiheessa syntyy sävellys, josta tulee soundtrackin pääteema. 

Carpenterin teemoista tunnetuin on Halloween Theme. Slasher-leffojen lähtölaukaus ja John Carpenterin läpimurto-ohjaustyö Halloween – naamioiden yö tuli teattereihin vuonna 1978. Hän haki sen soundtrackiin vaikutteita Dario Argenton Suspiriasta ja William Friedkinin Manaajasta, mutta elokuvan perkussiivinen ja pelottava tunnussävel on paljon vanhempaa perua. Hän sävelsi sen alun perin eri korkeuksille viritetyillä rummuilla. 

– Tein sen kolmetoistavuotiaana, siinä 1960-luvun taitteessa. Kun isäni opetti minut soittamaan bongorumpuja, läpsyttelin rummuilla keksimääni kuviota, jossa oli tietty rytmi ja melodia. Kun soitin samaa ideaa pianolla, Halloween Theme oli valmis. Se oli hyvin, hyvin, yksinkertaista.

Kohtalon vuoristoradassa

John Carpenterin menestyksen kaari näyttää aallokolta. Halloween – naamioiden yö, Usva (1980), Pako New Yorkista (1981) ja Christine – tappaja-auto (1983) olivat menestysleffoja, mutta kaupallinen alamäki alkoi jo 1980-luvun puolivälissä. Kun isolla rahalla tehty toimintakomedia Säpinaa Chinatownissa floppasi vuonna 1986, Carpenterilla oli vaikeuksia saada projekteilleen rahoitusta. Sellaiset elokuvat kuin Pimeyden valtias (1987) ja Pahan kehä (1988) olivat enää pienehkön budjetin kulttisuosikkeja. 

1990-luvulla ei mennyt paremmin. Näkymättömän miehen muistelmat (1992), Kirottujen kaupunki (1995) ja Pako L.A:stä (1996) karahtivat kiville niin taloudellisesti kuin kritiikkienkin suhteen. Myös vuoden 2001 Ghosts of Mars oli tappiollinen kaikilla rintamilla. Sitä seuraavan elokuvan Carpenter teki vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin. Myöskään The Ward (2011) ei ollut kehuttu leffa, mutta se pääsi sentään taloudellisesti plussalle. 

Kaiken kaikkiaan vaikutti siltä, että John Carpenterin aika oli ohi. 

Mutta sitten kohtalon koura nosti hänet taas pystyyn. Carpenterin synteettinen elokuvamusiikki oli inspiroinut aikojen saatossa monia ja ollut mukana synnyttämässä kokonaista genreä. 2000-luvun synthwave-artistit hakivat vaikutteita paitsi Jean-Michel Jarrelta, Vangelisilta ja Tangerine Dreamiltä myös John Carpenterin soundtrackeiltä. Ranskalainen Carpenter Brut muotoili jopa nimensä elokuvaohjaajan mukaan.

– Niin, kuulemma sellainen bändi on! Carpenter innostuu. – Eikö olekin hassua? Voi hyvänen aika! En ole koskaan ajatellut tehneeni mitään uraauurtavaa. Tuntuu silti mukavalta, kun niin sanotaan.

2000-luvulla John Carpenter jäi osa-aikaeläkkeelle. Vuonna 2008 kuusikymmentä täyttänyt ohjaaja teki vielä jonkin verran tv-töitä ja musiikkia, mutta ahkerimmillaan hän oli puuhatessaan kellarissaan biisejä poikansa kanssa.

– Minulla on kotonani tilat soittamista varten, ja aloin käydä Codyn kanssa alakerrassa soittamassa. Improvisoimme aikamme, kunnes kipusimme yläkertaan pelaamaan videopelejä. Sitten kävimme taas vähän soittamassa ja äänittämässä. 

Vapaamuotoista musisointia jatkui pitkään, ja Carpentereille kertyi paljon uutta materiaalia. Se, mitä sitten tapahtui, oli Carpenterin mukaan ”oikeastaan vahinko”. 

– Eräs uusi juristi alkoi hoitaa musiikkiasioitani ja kysyi, olisiko minulla julkaisematonta musiikkia. Mainitsin, että olemme pojan kanssa vähän soitelleet, ja lähetin hänelle kappaleita kuultavaksi. Siitä ei mennyt kuin pari kuukautta, niin minulla oli levytyssopimus! Ihmettelin, että kuinka tässä näin kävi. Se oli uskomatonta ja aivan mahtavaa, Carpenter iloitsee. 

Uuteen nousuun

Carpenter teki levydiilin newyorkilaisen indieyhtiön Sacred Bones Recordsin kanssa. Ensimmäinen levy Lost Themes valmistui John ja Cody Carpenterin sekä Johnin kummipojan Daniel Davisin (jonka isä on The Kinksin Dave Davies) yhteistyönä. Vanhemmalle Carpenterille kokemus oli elähdyttävä. Digitaalitekniikka teki studiotyöstä vaivatonta, eikä hankkeessa ollut elokuvaprojekteille tyypillisiä paineita. 

Carpenterin ensimmäinen elokuva-alan ulkopuolella julkaisema albumi otettiin vastaan niin positiivisesti, että se kertoi aivan uudenlaisesta arvostuksesta, suorastaan kunnianpalautuksesta. Myös Lost Themes II ja III ovat saaneet hyvän vastaanoton. Välissä Carpenter julkaisi Anthologyn, joka sisältää uusia versioita hänen vanhoista elokuvateemoistaan. 

Aika tuntuu olevan nyt Carpenterin puolella. Suosittu Stranger Things -sarja teki hyvää työtä tuodessaan synthwave-soundeja taas suuren yleisön kuuluville, ja Lost Themes -levyt takasivat, ettei Carpenterin rooli näissä kuvioissa päässyt unohtumaan. Hänet jopa pyydettiin kertojanääneksi The Rise of the Synths -dokumenttiin (2019), joka kertoo synthwave-skenestä. 

– En ole koskaan tavannut muusikoita, joista se dokumentti kertoo. En tiedä heistä juuri mitään. Tiedän vain Tangerine Dreamin, mutta se onkin vanha bändi. Menin studioon Los Angelesissa ja hoidin koko dokumenttihomman päivässä. Aikani oli silloin kortilla, mutta projekti oli kiva ja siellä oli mukavia ihmisiä. Oikein mukavia, Carpenter kehuu kiitollisen kuuloisena. 

Vanha mies on selvästikin mielissään pitkän alamäen jälkeen koittaneesta uudesta nousujohteesta. Vaikka ikää on, mikään ei ole vielä myöhäistä. Juurihan pian ysikymppinen Clint Eastwoodkin teki uuden elokuvan ja näytteli itse sen pääroolin. 

– Tulevaisuudessa aion tehdä musiikkia. Säveltäminen on tosi hauskaa, etenkin, kun saan tehdä tätä yhdessä poikani ja kummipoikani kanssa. Olen jo tämänikäinen ja pääsen vielä keikoille penskojen kanssa! Voiko ihminen enempää toivoa?

Tosiaan, John Carpenter on nyt myös esiintyvä artisti ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojensa. Hän on kiertänyt Yhdysvaltoja ja Eurooppaa soittamassa konsertteja, joiden taustalla on näytetty kohtauksia hänen elokuvistaan. Tutuiksi ovat tulleet niin Hollywood Palladiumin kuin Primavera-festivaalinkin lavat. 

– Alussa esiintyminen pelotti vähän, mutta se meni pian ohi, ja sitten homma olikin älyttömän kivaa, 73-vuotias Carpenter intoilee. – Musiikin lisäksi kaavailen uuden elokuvan tekemistä, mutta siitä en pysty kertomaan vielä enempää. Sanon vain, että on upeaa saada tehdä tällaisia asioita. Kaikki menee nyt tosi hienosti. 

Julkaistu Infernossa 4/2021.