Pohjoista melankoliaa – haastattelussa Draconian

Hiljalleen goottidoomiaan kypsytellyt Draconian elää muutosten aikaa. Vuonna 1994 syntynyt ruotsalaisbändi on säätänyt kurssiaan naislauluvetoisemmaksi, ja uutta Sovran-levyä voi pitää ehdottomasti yhtyeen tähän asti kypsimpänä ja parhaimpana julkaisuna.

Usein isompien brittidoombändien jalkoihin jäänyt Draconian on taittanut pitkän matkan. Yli kahdenkymmenen vuoden mittainen ura jää monelle yhtyeelle pelkäksi haaveeksi, mutta Draconian tuntuu vain paranevan vanhetessaan.

Koetteko itse olevanne jotenkin hitaasti kypsyvää sorttia?

– Tavallaan kyllä. Sanoisin, että löysimme soundimme noin 15 vuotta sitten ja olemme kyenneet kehittämään sitä jatkuvasti eteenpäin. Silloinen kitaristimme Andreas [Hindenäs] jätti bändin muuttaakseen opiskelemaan toiseen maahan, ja minä siirryin rummuista ja lauluista kitaraan, Johan Ericson muistelee.

– Tätä ennen tyylimme oli hieman erilainen. Olin todella vaikuttunut esimerkiksi Anathemasta, My Dying Bridesta ja Paradise Lostista, ja halusimme todella soittaa samanlaista musiikkia. Löysimme vasta myöhemmin linjan, joka istuu meille täydellisesti.

Draconianin kutsuminen doom metaliksi saattaa olla monen ”oikean” doomfanin mielestä suorastaan pyhäinhäväistys, sillä yhtye pelailee musiikissaan jopa popvaikutteiden kanssa.

Mahtaako bändi itse kokea kuuluvansa enää doom metal -skeneen?

– Emme ole varsinaisesti doom metal -bändi, mutta olemme ottaneet todella vahvasti vaikutteita siitä genrestä. Sanoisin, että olemme sekoitus goottia, doomia ja dark metalia, mutta emme pyri rajoittamaan itseämme liikaa, koska pidämme uusien asioiden kokeilusta.

Sovran esittelee uuden naislaulajan, Etelä-Afrikan Cape Townista saapuvan Heike Langhansin. Nainen korvaa yhtyeessä vuosina 2002–11 laulaneen Lisa Johanssonin ja suoriutuu tehtävästään mainiosti.

Sekä murinaan että herkempään lauluun tukeutuvan Draconianin musiikkiin uuden ulottuvuuden tuovan Langhansin kanssa työskentely on ollut Ericsonin mukaan inspiroivaa.

– Lisa ei juurikaan tuonut esiin omia ideoitaan. Heikellä niitä puolestaan riittää, ja hän myös tietää, mitä musiikiltaan haluaa. Sen lisäksi hän osallistuu myös sanoitustyöhön, mikä on tietysti suurta plussaa!

Mourning Belovethin ja Swallow the Sunin kaltaisten bändien kanssa samaan genreen lyödyn Draconianin musiikista löytyy runsaasti alakuloa ja surumielisyyttä.

– Luulen, että se on jossain sisimmässämme. Se tulee ihan luontevasti, koska en ole ollut koskaan mitenkään kiinnostunut ”iloisesta musiikista”. Voisi sanoa, että melankolia musiikissa saa minut iloiseksi, jos asiaa voi ajatella näin.

Draconian on pitkästä urastaan huolimatta vielä melko tuntematon nimi Suomessa. Miksi jokaisen suomalaisen metallifanin tulisi kuunnella juuri teidän musiikkianne?

– Uskon todella, että suomalaiset pitäisivät musiikistamme sen melankolisuuden vuoksi, sillä aika moni saman linjan bändi on suosittu Suomessa. Tällä on pakko olla jotain tekemistä sen pimeyden kanssa, jonka jaamme yhdessä täällä Pohjolassa.