1980-luvun lopulla maailmalta kantautui monenlaista jännittävää mökää, kun musiikki piirsi uudet äärirajansa arvaamattoman kauas marginaaliin. Suomessa kehityksen pienessä kärkijoukossa oli turkulaisten teinipoikien vuonna 1987 perustama metallibändi, joka sai seuraavana vuonna nimekseen Disgrace.
– Me innostuttiin lapsenomaisesti hc-punkista, grindcoresta, noisesta, death metalista ja black metalista, Disgracessä laulanut Jukka Taskinen muistelee.
1990-luvun taitteessa internetin virkaa teki tape trading -verkosto, joka levitti uutta undergroundmusiikkia joka puolelle maailmaa. Taskinen arvelee, että ilman kasetinvaihtokuvioita Disgrace tuskin olisi päässyt levylle asti.
– Levytyssopimuksia tuli pyytämättä suoraan postilaatikkoon, ja me tietenkin valittiin kaikkein paskin diili, hän naurahtaa.
Siitä huolimatta alku oli lupaava. Disgracen ensimmäistä albumia Grey Miseryä (1992) on myyty yli 20 000 kappaletta. Toisen pitkäsoittonsa bändi äänitti turhaan – Volume II: Black Lizards Cry katosi ennen ilmestymistään.
– Matskut saatuaan levyn julkaisija hävisi maan päältä. Nauhasta ei ollut varmuuskopiota, ja levyn äänittänyt Timo Tolkki oli jo ehtinyt jyrätä kelat.
Osa kadonneen kakkosalbumin biiseistä julkaistiin uusina versioina Superhuman Domella (1996). Volume II: Black Lizards Cry ilmestyi vasta vuonna 2011, kun Svart Records toimitti sen julkaisukuntoon kolmelta eri c-kasetilta.
1990-luvun mittaan Disgrace etääntyi metallista. Vuoden 1998 If You’re Looking for Troublella soi Stoogesista ja Motörheadistä muistuttava raaka rock. Taskisen mukaan seura teki kaltaisekseen.
– Turkuun alkoi virrata uusia ihmisiä ja bändejä, ja kaverit alkoivat kuunnella Stoogesia sun muuta. Me mentiin siinä samassa virrassa.
Disgrace toimi yli 25 vuotta. Se teki seitsemän albumia ja soitti useita satoja keikkoja, enimmäkseen Keski-Euroopassa.
– Me ajettiin aina Ruotsin ja Tanskan läpi autolla, mikä kesti puolitoista vuorokautta. Sitten ”vedettiin abduktio päälle” eli hypättiin laivaan, pantiin nesteytys kohdilleen ja herättiin Saksassa.
Voi olla, etteivät suomalaiset koskaan nähneet Disgraceä vimmaisimmillaan. Sanotaan, että bändi kävi erityisen kovilla kierroksilla silloin, kun takana oli pari viikkoa keikkoja ja nukkumista saksalaisten lattioilla.
Disgracen viimeinen albumi Hammer & Nails ilmestyi 2010. Jäähyväiskeikan aika oli tammikuussa 2014.
– Eipä siinä suurta draamaa ollut. Ei tullut edes tippa linssiin. Sovittiin, että mennään joskus kämpille soittelemaan joko Disgraceä tai jotain uutta. Olen varma, että se tulee vielä tapahtumaan.
Loppu oli kivuton siksikin, että Taskisella oli jo pitkään ollut toinen bändi.
Malmilta Sörnäisiin
Black Magic Six perustettiin vuonna 2006, kun joukko The Mutantsista, Damn Seagullsista ja Disgracestä tuttuja soittajia kokoontui treenaamaan Helsingin Malmille. Matka treenikselle oli kuitenkin niin pitkä, että moni hyytyi matkan varrelle. Lopulta jäljellä oli enää kaksi miestä.
– Me huomattiin olevamme kahdestaan kämpillä rumpali Japan kanssa. Minä ostin särkijän ja basso-oktaaverin, Japa potkaisi basarin vittuun ja sitten me järjestettiin kiertue Saksaan, Taskinen kertoo.
Kitaristi-laulaja Jukka ”J-Tan” Taskisen ja rumpali Jarno ”Lew Siffer” Pousin kokoonpanoa verrattiin aluksi 2000-luvun suosittuihin garagekaksikoihin, vaikka se on niitä eläimellisempi ja epäkorrektimpi punkbluesbändi.
– Ideana oli sekoittaa helvetinmoista mökää, garagea, bluesia, punkkia ja pikkaisen heviä. En ollut kuullutkaan White Stripesista tai Black Keysistä ennen kuin meitä verrattiin niihin. Meille ainoat duot ovat Wham, Erasure ja Pet Shop Boys, Taskinen vakuuttaa.
Hän jatkaa, ettei bändi ole kehittynyt yhdeksässä vuodessa yhtään.
– Kun homman nimi on Ramones, AC/DC, Motörhead ja Venom, niin mihin kehittymistä tai teknistä osaamista tarvitaan? Tinkimätön asenne ja hyvä konsepti ovat tärkeämpiä. Onko meillä niitä? Tuskinpa. Mutta ollaanpahan päästy ja mahduttu soittamaan mestoihin, joihin moni muu ei ole.
Tähän mennessä demoninen duo on esiintynyt yli 20 maassa.
– Selkein ero Disgracen kiertueisiin on, että Black Magic Six lentää kaikille ulkomaankeikoille. Enää ei voi, saa eikä jaksa sekoilla yhtä paljon kuin ennen.
”Belseboogie” on toiminut hyvin kaikkialla muualla paitsi parissa saksalaisessa punkkiluostarissa.
– Me ollaan soitettu menestyksekkäästi jopa Ruotsissa. Ulkomailla meitä katsotaan kuin friikkisirkusta. Suomalaiset taas pitävät tätä ihan normaalina itseilmaisun muotona.
Black Magic Six teki kolmannen albuminsa Brutal Bluesin (2012) aikaan pari suomenkielistä kappaletta, joista Kyllikki Saaren murha ilmestyi Halfway to Hell -minialbumilla (2013).
Viime vuonna Taskinen ja Pousi kokosivat suomenkielisen bändin, jonka nimeksi tuli Sörnäinen. Se on soittanut omien biisiensä ohella muun muassa Beasts of Bourbonia ja Townes Van Zandtia.
– Sörnäisen piti soittaa sysimustaa ja kolisevaa outlaw countrya, mutta sitten sisään hiipivät Esa Pulliainen ja Agents, joten nyt soitellaan sukurutsaista iskelmäkantria. Me ollaan äänitelty demoa tai eepeetä. Kunhan se valmistuu, sitä soitetaan alan miehille. Katsotaan, tuleeko turpaan vai alkaako pullo kiertää ryyppyremmissä.
Disgrace, Black Magic Six ja Sörnäinen eivät ole samanlaisia bändejä, mutta on niillä yhteistäkin: konstailemattomuus, juurevuus ja mustan huumorin värittämä viehtymys synkkiin asioihin.
– Tuo johtuu siitä, etten osaa säveltää voimaballadeja. Mulla on varastossa toinen toistaan parempia sanoja vaikka Titanic II:n tunnariksi, mutta en löydä kitarasta sopivaa sointukulkua miljoonahitin tekemiseksi.
– Eli lyhyesti sanottuna ihmisen pimeä puoli kiinnostaa minua. Ja sarkasmi.
Levymerkkejä ja mediaa
Taskinen on tehnyt muutakin kuin rääkynyt ja rämpyttänyt. Jo vuonna 1994 hän perusti Disgracen rumpalin Miska Kosken kanssa Crawfish Recordingsin, joka julkaisi muun muassa Fuzzbenderiä ja Paraxismia. Nykyisin Taskisella on Big Money Recordings, jolle ovat levyttäneet esimerkiksi The Shrieks ja The Country Dark.
– Levyjen julkaiseminen on typerin harrastus ikinä. Siihen ei ole koskaan tarpeeksi aikaa ja kaikki rahat menevät kankkulan kaivoon. Viime aikoina olenkin pohtinut yhden harrastuksen lopettamista. Se ei ole soittaminen, jalkapallo eikä kirjojen lukeminen.
Taskisella on myös Clarksdale Communications, joka tekee promootio- ja tiedotustöitä. Nekin hommat hankaloituvat vuosi vuodelta.
– Kun perinteisten medioiden sivumäärät vähenevät, amatööriverkkomediat hiipuvat vuodessa ja yhtyeiden määrä kasvaa, yhtälö on aika heikko. Lyön kättä paskaan miltei joka suunnalla. Mutta kukapa meistä ei olisi vähän masokisti?
Yksi masokismin muodoista on musiikkimedia-alalla työskentely. Siihen Taskinen sekaantui jo 1990-luvun lopulla perustaessaan englanninkielisen ilmaisjakelurocklehden Hootchin.
– Napsaisin idean hollantilaiselta Mindview-lehdeltä, johon törmäsin Crawfishin kautta. Hootchia tehtiin ehkä kuusi numeroa. Se loppui samaan aikaan kuin Crawfish. Oli pakko saada gradu valmiiksi, koska opintotuet ja lainat oli käytetty loppuun.
2000-luvulla Taskisesta tuli rocklehti Suen julkaisijaksi perustetun Kustannusosakeyhtiö Kärjen toimitusjohtaja. Armoitetulla Jope-imitaattorilla ja ahkeralla duunarilla oli iso rooli siinä, että Sue nousi suurten suomalaisten rocklehtien joukkoon.
– Ryhmätyötähän se oli. Hoidin Suen jakelua ja taloushallintoa ja piiskasin mainosmyyntiä. Puuhaa riitti, ja kymmenisen vuotta sitä sarkaa oli ihan tarpeeksi.
Pikkubussin takapenkillä
Kun Taskinen ei tee rokkihommia, hän on aviomies ja isä, joka viettää vapaa-aikaa mieluiten perheen parissa. Koti on nyt Helsingissä, ja siellä soi useimmiten vanha blues.
Crawfish Recodingsin ja Hootchin tielle tullut kulttuurihistorian gradu valmistui ajallaan. Sen jälkeen Taskinen suunnitteli väitöskirjan tekoa, mutta projekti jäi kesken.
– En koskaan päässyt kunnolla sisälle akateemiseen maailmaan. En ollut tarpeeksi fiksu enkä hallinnut korkeakouluopiskelijan tärkeintä taitoa eli laitoksen henkilökunnan perseiden nuoleskelua.
Taskinen ei ole ainoa maisterismies, joka touhuaa mieluummin rockin parissa kuin pyrkii koulutustaan vastaaviin töihin. Järkeähän siinä ei varsinaisesti ole, mutta kun jotakin tekee tarpeeksi kauan rakkaudesta lajiin, se menee veriin.
– Musan kanssa touhuaminen on useimmiten todella mukavaa puuhaa. Muusikkoväki on hulvattoman hienoa seuraa. Kun on istunut koko aikuiselämänsä paskan pikkubussin takapenkillä, kohtalotoverin kanssa tulee helposti juttuun. Harva tekee soittamalla rahaa, mutta sillä voi päästä paikkoihin, joihin ei muuten pääse.
Mutta jos joku kysyy, mitä Taskinen kertoo tekevänsä työkseen?
– Se on vaivaannuttava tilanne. Yleensä kehun olevani töissä kaivoksessa tai Hakkaraisen sahalla orjana. Jos se ei toimi, heittäydyn lattialle ja leikin kuollutta.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2015.