Heathen tunnetaan yhtyeenä, jonka levyjen julkaisuvälit venähtävät. Kun loistokiekko The Evolution of Chaos saatiin julki 2010, edellisestä albumista oli ehtinyt vierähtää 19 vuotta. Kymmenen vuotta myöhemmin päästää ensikirkaisunsa Empire of the Blind.
Voisi hyvin luulla, että tällaisten välien myötä tekemisen fokus katoaisi ja lopputulos lässähtäisi. Mutta koska kyseessä on Heathen, kaiken kokenut kovan luokan muusikoita pursuava ryhmä, moisesta ei ole huolta.
Olet ehkä kuullut tämän ennenkin, mutta David: tervetuloa takaisin!
– Heh, kiitos! Levy on todella vahva. Kragen [Lum, kitara], joka on ollut bändissä vuodesta 2007, kirjoitti sen. Se on hänen hengentuotteensa. Hänellä piti kiirettä paikata Exodusin Gary Holtia [kun Holt hoiti Slayer-pestiään], joten pelkästään levyn kirjoittaminen tuotti hänelle haasteita. Mutta heti kun mahdollisuus avautui, hän ryhtyi hommiin. Ja minkä uskomattoman levyn hän tekikään! Olemme kaikki siitä niin ylpeitä. Hän itse asiassa jakoi bändille etenemissuunnitelman siitä, millainen Heathenin tulisi olla nyt.
– Jokainen levymme sulautuu sisältönsä ja teemansa puolesta toisiinsa. Tällä kertaa päätimme virittää kitarat d:hen. Niin kokonaisuus saatiin kerralla raskaammaksi. Se on minulle miellyttävä nuotti laulaa, pidin ääneni kuulemisesta näillä säädöillä.
– Päätimme myös lyhentää kappaleita. Olivathan aiemmatkin biisimme tiukkoja, kuten vaikkapa Hypnotized. Aiemmin halusimme tarjota faneillemme musiikillisen matkan. Mutta kun kiristimme sovituksia, koukuilla on mielestämme vahvempi vaikutus.
Levyn äänitti Christopher ”Zeuss” Harris. White toteaa, että Harrisin ansiostaan saatiin aikaiseksi tähän saakka parhaalta soundaava Heathen-levytys.
Bändi kirjoitti levytyssopimuksen hevijätti Nuclear Blastin kanssa vuonna 2013. White tunnustaa tunteneensa painetta saada levy pihalle jo aiemmin, olivathan he viimein päässeet kunnon puljun hoiviin. Mutta koska kitaristi Lumia lainannut Exodus löytyy saman lafkan listoilta, siltä löytyi ymmärrystä vallitsevaan tilanteeseen.
Mestarin opit
Matkataanpa ajassa reippaasti taaksepäin. Kuinka ajauduit hevin pariin?
– Voi pojat! Se tapahtui jo kun olin penska. Isosiskoni saattoi minut mahtavan musiikin pariin 60-luvulla. Meillä soi The Beatles, Rollarit, Animals ja sen sellaiset. Rock’n’roll teki minuun suuren vaikutuksen. Vanhempani soittivat 50-luvun kamaa, ja diggailen vieläkin Elvistä! Hieman vanhempana minuun tekivät vaikutuksen psykedeelisemmät kappaleet, biisit jotka pakottivat ajattelemaan.
– Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran Black Sabbathia. Elämäni muuttui lopullisesti. Ozzy on yksi kaikkien aikojen lempilaulajistani, mutta temppujensa vuoksi hän ei saa tarpeeksi krediittiä. Marilyn Mansonin hahmossa on paljon samaa. Miestä ympäröivät huippumuusikot ja bisnes pyörii, kun hän shokeeraa porukkaa saadakseen kaiken huomion. Ozzy on tuon homman mestari, heh. Vanhojen Sabbath-levyjen aikaan miehen ääniala oli uskomaton. Hän ei laula oopperatyylisesti, hän rippaa, man! Siksikin vanha Sabbath toimi varmasti niin monelle. Se mies on yhtä tunnetta, hän pystyy asettumaan erehtymättömästi biisin tunnelmaan.
– Niinpä kun kuulin Sabbathia ensi kerran, olin että ”ooohhh, tämä on heeeviäää”, White venyttää. – Poltin toki tukevasti pilveä silloin, hah hah.
Samaan hengenvetoon White muistaa mainita Deep Purplen Ian Gillanin ja Zeppelinin. Ja kuten niin moni aikalaisensa, Whitekin intoili uuden aallon brittihevin perään. Kaverillaan Kirk Hammettillakin oli näppinsä pelissä.
– Jamittelimme Kirkin kanssa kerran huviksemme, soitin silloin rumpuja. Kirk keskeytti tykityksensä: ”Hey dude, oletko muuten kuullut Ufoa?””Joo, radiosta, mutta en omista yhtään levyä.””Odotas.” Kirk iski kouraani Force It -levyn [1975]. Se olikin sitten toinen elämää muuttanut levyni. Sitten Priest ja Maiden astuivat kehiin. Olen aina ollut kiinnostunut myös klassisesta musiikista, etenkin sen tummemmasta puolesta. Se voi olla yhtä aikaa nostattavaa ja täydellisen raskasta.
– Kerran teininä kuulin, että [Kalifornian] Oakland Hillsissä järjestettäisiin bileet. Siellä oli paikka nimeltä Sequoia Arena, joka sijaitsee Joaquin Millerin luonnonpuistossa. Kaverit pyysivät ottamaan rummut messiin, sillä luvassa olisi ”kegger party”. Siis runsaasti bisseä ja kaikki soittelevat keskenään. Rumpusettejä oli kaksi, generaattoreista saatiin sähköt keihäisiin. Keskellä metsää! Sitten joku esitti kohtalokkaan kysymyksen: ”Osaako joku Iron Manin sanat?” Vastasin että minä osaan, olihan Paranoid eka levynikin. Se oli ensimmäinen kerta, kun lauloin ihmisten edessä.
Mainittakoon, että samoissa bileissä Exodus heitti debyyttikeikkansa. Whiten kaveri Kirk Hammett soitti Exodusin soolokitaraa leopardikuosissaan.
– Sain hyvää palautetta, enkä ole koskaan unohtanut sitä tunnetta! ”Minäkö voin tehdä näin, okei… tästä minä pidän.” Sitten aloin laulaa bändissä nimeltä Blind Illusion. Aluksi nimivaihtoehtoina olivat esimerkiksi Sound Breakers ja French Leathers, hah! Koska tyypit olivat mielestäni harhaisia, ehdotin Blind Illusionia. Bändi on kasassa edelleen. Doug Piercy, entinen Heathen-kitaristi, soittaa bändissä. Samoin Andy Galeon, ex- Death Angel. Tsekkaapa!
Kiehuva lampi
1980-luvun alun ja puolivälin aikaa Bay Arealla David White kuvailee ”supersähköiseksi”. Suunnilleen kaikki, jotka olivat kiinnostuneita heavy metalista, tunsivat toisensa. Bändejä alkoi syntyä kuin sieniä sateella: Exodus, Megadeth, Metallica… kaikki high school -ikäisten finninaamojen pumppuja.
– Alkuun soittelimme puistoissa ja bileissä, sillä klubiskene ei ollut ikämme vuoksi meille avoinna. Exodus, joka asusti samoilla nurkilla kanssamme, oli usein mukana näissä jameissa. Sitten Bill Graham [nimekäs saksalais-amerikkalainen promoottori] aloitti Metal Mondays -tapahtuman Old Waldorf -klubilla. Näin kun Anvil Chorus ja Exodus paahtoivat lauteilla. Siitä se lähti. Soitin seuraavana päivänä Marcille [Biedermann, kitara], että meidän on jatkettava Blind Illusionia.
Wes Robinsonin Ruthie’s Innin keikat alkoivat Berkeleyssä. Paikka muistetaan thrash metalin mekkana. Siellä, täyteen pakatulla hikisellä klubilla, soittivat kaikki elämänsä kunnossa olevat thrashhirmut. Voi kunpa oisin voinut olla muu-kaa-naa…
– Hah, se oli mahtavaa! Joka viikonloppu oli keikkoja. Exodus veti Ruthiesilla, meillä oli keikka Keystone Berkleyllä korttelin päässä. Porukka kulki saman illan aikana keikalta toiselle. Itsehän tulin lahden itäpuolelta, ja tämä avasi silmäni kaupungille: tällä lammellahan on tarjottavanaan jotain muutakin!
– Kun liityin Heatheniin, homma oli kuumimmillaan. Metallica oli julkaissut Ride the Lightningin, ja Master of Puppets oli tuloillaan. Kaikki höyrysivät heistä. Samalla tuntui, että koko musiikista kiinnostunut maailma käänsi katseensa Bay Areaan Metallican, Heathenin, Exodusin ja Death Angelin kaltaisten bändien vuoksi.
– Taustani oli progressiivisessa heavy metalissa, mutta nyt lauloin nopeasti riffttelevässä thrashbändissä. Lisäsin soppaan melodiset lauluni ja toin sitä kautta soundiimme luonnetta.
Sitten oli hahmo nimeltä Paul Baloff (1960–2002). Hän oli venäläistaustainen, jäntterä ja pienikokoinen jätkä, joka kirkui Exodusin keulilla väkivaltaisia lyriikoitaan. Tyyppi, joka hikoili metallia. Ja vihasi sydämestään ”posereita”. Millaisia muistoja sinulla on Paul-vainaasta?
– Paul tarkoitti sen poser hunter -homman hauskanpidoksi. Mutta jotkut ottivat sen liian vakavasti, you know…
Todella. Klubin ulko-ovet saattoivat lävähtää auki kesken keikan ja sisään marssi ”Slay-Team”. Pieni huligaanijoukkio metsästi yleisöstä Def Leppard -paitaisia faneja, heidän silmissään posereita, ja kirjaimellisesti repi uhriensa vaatekappaleet näiden silmien edessä. Rätinjämät kiedottiin kuin trofeeksi oman ranteen ympärille.
Pahempaakin sattui. Joitain poloisia ajettiin takaa ja sidottiin puiston jalaviin.
– Ennen kuin homma lähti käsistä, tukkabändit soittivat thrashimpien kanssa kimpassa. Tukkajengi veti keikoille enemmän tyttöjä. Niinpä yleisössä oli kiva sekoitus kaikenlaista porukkaa. Sitten kun Paul alkoi julistaa ”kill posersia”, keikoista tuli hyvin miesorientoituneita.
Heathenin debyytti Breaking the Silence ilmestyi 1987. Samana vuonna Anthraxilta tuli Among the Living ja Testamentilta upea debyytti Legacy. Heathenillä oli vain taivas rajana, kuten David pistää.
– Meillä oli video [Music Televisionin] Headbangers’s Ballissa ja taskussa tuore levytyssopimus Combatille. Olimme toki todella innoissamme. Silloinen managerimme aiheutti meille kuitenkin reippaasti ongelmia. Ensin hän valehteli meille, sitten hän alkoi varastaa. Kesti kaksi ja puoli vuotta, että pääsimme kaivautumaan ulos siitä kaninkolosta. Kun annoimme hänelle potkut, tyyppi juorusi meistä Combatille ja latoi valheita. Mutta sitä uramme on ollut, korkeimmista paikoista syvimpään mustaan.
– No, turhautumisen myötä sitten hajosimme. Muu bändi päätti kuitenkin jatkaa, he kuuntelivat näitä ”hei teillä pitäisi olla hevimpi solisti” -juttuja. Baloffilla ei ollut tuolloin [vuonna 1988] tekemistä, ja hän liittyi bändiin. Siihen aikaan hän ei ollut kuitenkaan henkisesti parhaimmillaan, tai suoraan sanoen hänen tilanteensa oli aika kurja. Olin helpottunut, mutta myös vittuuntunut koko kuvioon. No, puolen vuoden Paul-ajanjakson päätteeksi kundit tajusivat tehneensä virheen ja pyysivät minut takaisin. Minulla oli tuohon aikaan jo toinen bändi, Laughing Dead. Palasin, mutta ehtona oli, että laulaisin molemmissa porukoissa.
Heathen palasi studioon. Lopputuloksena syntyi kakkoslevy Victims of Deception (1991). Siinäpä aliarvostettu mestariteos! Albumi on tulvillaan tiukkaakin tiukemmin soitettua thrashiä loistavilla soundeilla, ja mikä tärkeintä, biisit ovat hienosti kirjoitettuja ja jäävät mieleen kummittelemaan. Omissa kirjoissani albumi keikkuu samalla oksalla aikalaistensa Rust in Peacen ja …And Justice for Allin kanssa.
– Moni biisi syntyi jo Breakingin aikoihin, ja osa niistä muokkautui studiossa kokonaan toisenlaiseksi. Yritimme lujasti tehdä mahdollisimman hyvän levyn, ja muistan että etenkin laulumelodioiden kanssa tuli tuskailtua ihan huolella! Palasinkin joskus Leen [Altus, kitara] studiolle funtsimaan biisien laulusovituksia. Mikä palvelisi kappaletta parhaiten. Kuulen siellä vieläkin juttuja, jotka tekisin nyt toisin. Mutta mennyttä mikä mennyttä!
Veljet koolla
Kuten tiedämme, Seattlessa alkoi tapahtua. Grunge tuli ja tappoi.
– Noh, ei se ainakaan auttanut meitä. Tuohon aikaan managerinamme toimi Debbie ”Metalli-isoäiti” Abono. Hän järjesti meidät Sepulturan Euroopan-kiertueelle Sacred Reichin kanssa. Kiitos Sepulturan, soitimme kuuden viikon ajan isoille yleisöille. Kun palasimme kotiin, moni asia oli muuttunut. Ensimmäinen Persianlahden sota ja taloudellinen taantuma vaikuttivat ihmisten mielialoihin. Ihmiset eivät käyneet keikoilla tai ostaneet juuri levyjä. Kärjistetysti vain Metallican ja Guns N’ Rosesin yhteiskiertue tuotti voittoa.
– Radiokanavat käänsivät selkänsä heville. Soitettiin joko klassista rockia tai vaihtoehtoisempaa kamaa kuten Soundgardenia ja Alice in Chainsiä – kunnioitan molempia bändejä, molemmat tekivät loistavia levyjä. Mutta hevi ei saanut rakkautta radiolta. Se tappoi meidät.
– Yritimme äänittää Metallican Garage Daysin tapaan nipun lainabiisejä vuonna 1993. Sitten meiltä loppuivat rahat, ja levyn viimeistely jäi puolitiehen. Die Krupps otti meihin yhteyttä Rock Hard -lehden kavereidemme kautta ja pyysivät Leetä kiertueelle. Hän oli siinä bändissä lopulta kuutisen vuotta, sai pestistään hyvät rahat ja kiertää sydämensä kyllyydestä. Mutta siitä syystä Heathen oli telakalla. Altus muutti siksi ajaksi Saksaan.
Heathen teki comebackin Maritime Hallin Thrash of the Titans -keikalla 11.8.2001. Konsertti oli hyväntekeväisyystapahtuma, jolla kerättiin varoja tuolloin syöpää sairastaneelle Testamentin Chuck Billylle ja aivokasvaimeen sittemmin menehtyneelle Deathin Chuck Schuldinerille.
– Chuckin hyvä ystävä Walter Morgan soitti ja kysyi haluaisimmeko pistää bändin kasaan ja tulla soittamaan. No ilman muuta, kyllähän me nyt veljillemme toimitamme! Aloimme treenata. Vähän ennen itsenäisyyspäivää kävin 14-vuotiaan poikani kanssa kaupungilla ja yritin selittää hänelle, kuinka kyseinen tapahtuma on kuule isille aika kova juttu. ”Yeah dad, et sä ole niin cool.” Sitten törmäsimme Zetroon [Steve Souza, Exodusin laulaja]. ”Hey man”, David heittää täydellisen Zetro-imitaation, ”pikkaisenko kova juttu luvassa!” Sitten poikani silmät avautuivat. Hän tahtoi mukaan.
– Se päivä oli uskomaton. Kauhea helle. [New York] Giants oli kaupungissa, sisääntuloväylät ruuhkautuivat, joka paikassa pyöri penkkiurheilijoita ja hevijengiä. Koko mesta oli aivan tukossa…moni bändi kokosi rivinsä sitä keikkaa varten. Oli upeaa, että koko Bay Area kokoontui Chuckien puolesta!
– Tapahtuma alkoi neljän aikaan iltapäivällä, ja porukka tunki sisään saadakseen mahdollisimman hyvät paikat. Myös bändit! Me avasimme show’n, ja olimme jo lauteilla, kun jengiä oltiin vasta laskemassa sisään. No porukkahan oli melkein tallautua, kun rynniminen alkoi. Se oli piiitkä, ihana päivä. Jalkani olivat aivan puhki, kun lähdin etsimään poikaani. Arvelin, että hän olisi kypsä lähtemään kotiin. ”En todellakaan, haluan nähdä kaikki keikat!” Yö kääntyi aamuksi, ja kotiin kömpiessämme onnellinen isä tuumasi pojalleen: ”Vietit sitten ensimmäisen yöreissusi isäsi kanssa!”
Nähtävää oli. Tuona ihmeellisenä iltana lavalle nousivat lisäksi S.O.D., Death Angel, Exodus, Lääz Rockit, Legacy (pre-Testament), M.O.D., Sadus, Forbidden Evil, Anthrax ja Vio-Lence. Vaikka keikka oli menestys, Heathen päätettiin käynnistää uudelleen vasta seuraavan vuoden Wackenissa.
– Kun matkasimme Saksaan ja näimme sen yleisömeren, 60 000 ihmistä… Tuli syttyi uudelleen. Palasimme studioon viimeistelemään coverlevymme, ja 2005 teimme pikku kiertueen Englannissa käytännössä ilman rahaa, hah. Pistimme nettisivut pystyyn ja kaksi ensimmäistä levyämme ilmaiseksi jakoon. Kaksi serveriä kaatui imuttajien määrästä! Yllätyimme, miten nuoret olivat innostuneet thrashistä. Uuden aallon heavyfanit olivat taas vanhan koulun thrashin perässä. Se jatkuu tänä päivänäkin!
The Evolution of Chaos (2010) otettiin innolla vastaan. David muistelee lämmöllä, kuinka uusia biisejä laulettiin keikoilla mukana. Hän pitää levyä yhtenä tärkeimmistä tuotoksistaan.
Thrash voi taas hyvin, seuraatko skeneä?
– Yritän. Olen muuten niin iloinen Vio-Lencen ja Sean Killanin puolesta! Soitimme Seanille tukikeikan uuden maksan saamiseksi. Jälleen kerran Bay Area kokoontui kaverin tueksi. Hän oli huonossa jamassa, se oli jo pelottavaa. Mutta nyt, hah…mies karjuu menemään aivan täysillä! Esitin keikalla Phobophobian ja Officer Nicen. Seanin tyyli laulaa on hyvin epätavallinen, ja halusin laulaa fanien vuoksi hänen tyylillään. Mikä työmaa, hah! Kun jouduin opiskelemaan ne biisit, ymmärsin viimein, miten tiukka bändi se on. En ollut koskaan syventynyt bändin musaan, vaikka tyypit ovat kavereitani. En malta odottaa, miltä heidän uusi levynsä tulee kuulostamaan.
– Lähempänä oman levymme julkaisua on puolestaan luvassa spessuhommia, odottakaapas vain!
Julkaistu Infernossa 7/2020.