”Rockista on tullut perinnemusiikkia” – haastattelussa Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus

Kuudes Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -albumi on nimeltään Mahdoton yhtälö. Viisitoista vuotta sitten nimi olisi voinut viitata bändin toimintaan, mutta ei enää: vaikka sitä ei vakavien biisien perusteella uskoisi, herroilla on hauskempaa kuin koskaan.

31.05.2020

Kaljupäitä naurattaa. Trio Niskalaukauksen jynkytys on synkkää ja laulanta lopun ennustelua, mutta alakulo ulottuu vain musiikin rajoille saakka. Siviilissä nämä miehet (todistettavasti ainakin Infernolle haastattelun myöntäneet laulaja-kitaristi Timo Rautiainen ja kitaristi Jari Huttunen) ovat hyväntuulisia ja huumorintajuisia kavereita, joista selvästikin on hauskaa soittaa kimpassa.

Tässä vaiheessa Trio Niskalaukauksen tarinaa heillä on paljon yhteistä – mainittakoon nyt vaikka menneisyys, tämä hetki ja tulevaisuus.

Naurattanut Niskalaukauksen jätkiä on kaiketi aina, mutta yhteistyön hauskuuden kanssa on joskus ollut niin ja näin. Kun vuonna 1996 perustettu bändi lopetti toimintansa vuonna 2004, Timo Rautiainen kuoppasi menestyneimmän yhtyeensä suorastaan ilomielin. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään henkilökohtaista.

– Ei me koskaan oltu riidoissa keskenämme, hän tähdentää. – Orastavaa kyllästymistä naamoihin kyllä ilmeni.

Laulaja-kitaristi jatkaa, että ennen bändin hajoamista häntä vaivasi eniten kysymys siitä, eikö elämässä tosiaan voi tehdä mitään muuta kuin ”soittaa näitä Mummo kanasensa niitylle ajoi -biisejä”, kuten hän itse asian muotoilee. Nykyisin hän esittää niitä taas mielellään, mutta muistaa myös, miltä aikoinaan tuntui.

– Sillä lahjakkuuden ja soittotaidon määrällä, joka minulle on suotu, oli tietysti helppoa vetää Black Sabbath -riffejä, mutta samaan aikaan hevimiehen leima ahdisti. Siitä ei pääse ikinä irti. Ei, vaikka joulupukiksi alkaisi. Ei, vaikka minäki oon ihan normaali ihminen! Rautiainen parahtaa ja saa Huttusen purskahtamaan nauruun.

Hevimiehenä Rautiaista pidetään vieläkin, mutta Trio Niskalaukauksen eliminoimisesta koitui silti paljon etuja. Ennen kaikkea Rautiainen pääsi tekemään muitakin mielenkiintoisina pitämiään asioita. Hän on levyttänyt vähemmän raskasta soolotuotantoa, opiskellut ja esittänyt kansanmusiikkia, esiintynyt televisiossa ja jopa näytellyt teatteriproduktioissa.

Loppujen lopuksi tuo kaikki satoi Niskalaukauksen laariin. Kun bändi oli levännyt matalassa haudassaan vuoden 2015 lopulle asti, se alkoi olla valmis palaamaan elävien kirjoihin. Mennyt oli opettanut muusikoille sen, että kitarankauloja ja kapuloita ei kannata puristaa liian lujasti. Se on merkittävä edistysaskel erityisesti Timo Rautiaiselle.

– Olen ihminen, joka miettii, että ”voi hitto, kun pitää tää jälkiruokakin vielä syyä”. Tällä luonteella on mukava huomata, että Niskalaukauksessa soittaminen on taas tosi kivaa hommaa. On tosi mukavaa, kun saa tehdä tätä, Rautiainen sanoo.

Olosuhteet ovat tavallaan entistä hankalammat, tavallaan suopeammat. Ainakaan raskasta rockia soittavaan bändiin ei kohdistu enää yhtä suuria menestyspaineita kuin genren kultakaudella 2000-luvun alussa.

– Jos tässä jotain paineita on tai määrättyjä tavoitteita asetetaan, ne ovat peräisin meiltä itseltämme, Huttunen toteaa. – Ehkä ne tulivat ennen enemmän ulkopuolelta. Mutta ei me edelleenkään tehdä asioita puolivillaisesti eikä vasurilla vaan pieteetillä, niin hyvin kuin pystytään.

Täydellisyyden tavoittelukin saattaisi olla omiaan tekemään asioista ahdistavia, mutta Rautiainen sanoo oppineensa suhtautumaan asioihin rennommin.

– Yritän lähestyä asioita positiivisen kautta. Kun lisäksi ei ajattele isoa kokonaisuutta vaan sen pienempiä osia, huomaakin yhtäkkiä saaneensa asioita valmiiksi. Ystäväni Puntti Valtonen ohjeisti minua hektisissä teatterihommissa niin, että ”ota pala kerrallaan”. Siitä asiasta olen oppinut paljon.

Soittokone ei hyydy

Marraskuussa 2017 julkaistu paluualbumi Lauluja Suomesta näyttää olleen alkusoitto pidemmälle kaarelle, ja juuri sellaiseksi se alun pitäen suunniteltiinkin. Nyt käsillä on levy nimeltä Mahdoton yhtälö, joka tehtiin niin sanotusti samoilla lämmöillä.

– Homma jatkui suoraan sillä ajatuksella, että kyllähän tässä enemmänkin uutta musiikkia tehdään, Huttunen muistelee. – Lauluja Suomesta -levyn ilmestyttyä ei hirveästi laakereilla lepäilty biisinteon suhteen. Soittokone oli käynnissä jatkuvasti.

Musiikkimoottoria pyörittivät Huttunen, kitaristi Jarkko Petosalmi ja basisti Nils Ursin. Trio Niskalaukauksen kuudennella suomenkielisellä albumilla ei ole yhtään kokoonpanon keulakuvan sävellystä.

– Yhtyeemme musiikkisisällöntuottajien kädet syyhysivät päästä töihin, ja omat musiikilliset ideani jäivät selkeästi hopealle, Rautiainen selittää.

– Minulla ei ollut mitään pakkoa saada omia tekeleitäni mukaan levylle. Kun ukoilla kerran oli hyviä ideoita ja kovasti intoa, niin eihän siihen kannata pelkästään demokratian nimissä puuttua.

Rautiaisen tehtäväksi jäi laulumelodioiden laatimiseen osallistuminen ja musiikillisten ratkaisujen kyseenalaistaminen.

– Voisi kuvitella, että meikäläinen päättää, mihin tämän hiekkalaatikon eli musiikkityylin rajat vedetään. Oikeasti minä olen bändissä se, joka saattaa kysyä, onko jokin uusi biisi liian tuttu ja turvallinen. Ennen vanhaan en voinut käsittää, miten joku ei muka erottanut meidän kappaleita toisistaan. Nyt olen treenatessa huomannut, että eipä sitä tosiaan aina ole varma, mihin vanhaan biisiin mikäkin osa kuuluu, Rautiainen naurahtaa.

Huttunen huomauttaa, etteivät uudet ideat tule helposti tai omia aikojaan.

– Kun soittaa päivittäin kitaraa kuten minä teen, niin välillä siitä syntyy jotakin ja välillä ei synny. Joka tapauksessa se vaatii paljon istumista kitara sylissä.

Niskalaukauksen sanoitusten kirjoittaminen on nykyisin Rautiaisen tehtävä. Niitä laatiessaan hän teki saman havainnon kuin Huttunen säveltämisestä.

– Sehän menee juuri niin kuin Jukka Virtanen sanoi, että on vain istuttava alas kirjoittamaan. Sen tajuttuani olen viimeinkin hahmottanut itselleni sopivan tekemisen tavan. Vielä Lauluja Suomesta -levyn aikaan asennoiduin sanoittamiseen aluksi väärin. Odotin, että tekstiä alkaisi tulla ikään kuin automaattikirjoituksella, mutta eihän se niin toimi.

– Minulla pitää olla idea ja vapaamuotoinen pohjatarina, joista sitten kirjoitan sanoituksen. Mutta jos tämä minusta olisi ollut kiinni, niin tuskin me istuttaisiin näitä haastatteluja antamassa vielä vuodenkaan päästä. Minä vain siunasin ajatuksen siitä, että levy ilmestyy silloin ja silloin. Samalla tajusin, että hups, pitäisi niitä sanojakin varmaan rustata.

Trio Niskalaukaus teki syksyllä 2019 akustisen kiertueen, jonka kulissien takana selviteltiin Mahdotonta yhtälöä. Silloin päätettiin, mitkä sävellykset päätyvät levylle. Rundin päätyttyä Rautiainen kirjoitti ensimmäiset valmiit sanoitukset.

– Tein tekstin viikossa, mikä oli [yhtyeen aiemman sanoittaja-tuottajan] Martikaisen Jarkon mielestä hämmästyttävän paljon. Ajattelin, että eipä tässä mitään maailmankirjallisuuden merkkiteoksia tehdä vaan biisintekstejä, ja ne menevät hyvin näin.

– Työnjakomme on siis selkeä, Huttunen kiteyttää. – Me tehdään musiikki, ja Timo kirjoittaa tekstit.

– Ja ottaa vastaan tappouhkaukset, Rautiainen hörähtää.

Tosiaan. Se myrsky suomiviinalasissa meinasi jo unohtua.

Älä kaiva täältä

Lauluja Suomesta -albumin toinen single Suomi sata vuotta muistetaan siitä, että se raivostutti joitakin isänmaallisiksi itseään kutsuvia tahoja kutsumalla rasistista, itsekästä ja vihantäyteistä käytöstä häpeälliseksi. Rockmusiikilla siis voi kuin voikin yhä ravistella kansaa, kun oikein tuelta tähtää.

Mahdoton yhtälö -levyn kappaleista Vaarallista ryhmää tuntuu inspiroituneen kohusinglen kirvoittamasta palautteesta ja sen taustalla olevasta ilmiöstä. ”Oi, mestari” -hokemalla briljeeraava painajaismainen biisi saattaa olla tällä kierroksella se kalikka, joka aiheuttaa älähtelyä.

– Mestareita mahtuu maailmaan, Huttunen huomauttaa. – Se on laaja käsite.

Rautiainenkaan ei lähde nimeämään laulun aiheeksi yhtä tiettyä henkilöä. Kyse on yhtä Halla-ahoa laajemmasta ilmiöstä.

– Politiikan ja uskonnon piiristä löytyy erilaisia mestareita. Kaikkiin ääriliikkeisiin liittyy aina vaarallista fanatismia. Kun lakataan ajattelemasta omalla järjellä ja lähdetään sokeasti seuraamaan helppoja ratkaisuja tarjoavaa johtajaa, siitä ei hyvä seuraa. Se on vähän jäänyt harmittamaan, ettei meillä ollut pokkaa painattaa niitä ”Äitis on kovempi kuin Isis” -paitoja, joita suunniteltiin.

Trio Niskalaukaukselle olivat jo uran alkuaikoina tyypillisiä sanoitukset, joissa käsiteltiin ekokatastrofia. Sellaisia löytyy myös Mahdottomalta yhtälöltä, mutta maailman tila on muuttanut niiden sävyn kauhealla tavalla ajankohtaisemmaksi. Ennen Niskalaukauksen luonnon tuhoutumisesta kertovat kappaleet tuntuivat futuristisilta ja epätodellisilta. Eivät tunnu enää.

– Aikoinaan jotkut olivat vähän vaivautuneita, että miksi nämä tällaisista asioista laulavat. Nyt taas puhutaan, että miksi nämä näin besserwisseröivät. Ympäristöasian alleviivaaminen ei ole mulle mikään itsetarkoitus, mutta kun tilanne on tämä, niin miksipä en siitä kirjoittaisi, Rautiainen sanoo. – Katastrofin laajuus on sitä luokkaa, että siitä pitäisi puhua joka paikassa koko ajan niin kauan, että ihmiset alkavat oikeasti tekemään asialle jotakin.

Vahvin aihepiiriin liittyvä kannanotto löytyy kappaleesta Hannukainen. Rautiainen naurahtaa pettyvänsä, ellei kukaan närkästy siitä.

– Kolarissa on Hannukaisen kylä, jonne suunnitellaan Euroopan toiseksi suurinta avolouhosta. Sitä projektia voisi verrata luonnon- ja vesistönsuojelun kannalta ladatun haulikon ojentamiseen päiväkoti-ikäiselle lapselle. Kannattaa käydä Hannukainen Mining -yhtiön kotisivuilla tutustumassa asiaan. Paikallisen mytologian mukaan Saivojärven pohjan alla asuu rinnakkaismaailmassa Saivon kansa, joka jo kerran on sanonut, että älä kaiva täältä. Sen voisi kaivosyhtiökin uskoa.

Poliittisten aiheiden lisäksi Niskalaukauksella on ollut tapana laulaa asioista, jotka puhuttelevat henkilökohtaisella tasolla. Sellaisia kappaleita Mahdottomalla yhtälöllä ovat läheisen itsemurhasta kertova päätösraita Vuoden pisin päivä ja levyn positiivisin kappale Elämänohje.

– Kun aloin käydä teksti-ideoitani läpi, siellä oli pelkkää maailmanlopun pällistelyä. Tuli vähän hätä, että jostakin pitäisi kaivaa muitakin kiinnostavia aiheita. Ja kyllä se kirjo siitä sitten laajenikin, Rautiainen kertoo.

– Vuoden pisin päivä on sanoitettu suremaan jääneen omaisen äänellä. Sillä tarinalla on ihan tietty esikuva, mutta sitä en halua paljastaa. Sama tarina kuitenkin toistuu niin monessa muussakin vastaavassa tapauksessa. Elämänohje taas on suunnattu ihmisille, joilla on lapsia. Kirjoitin sen omaa poikaani ajatellen. Hänen elämänsä on hyvällä mallilla, mutta tämän ikäisenä tulee joskus mieleen, että olisinpa ymmärtänyt tämänkin asian jo kolmekymppisenä. Jotkin asiat olisivat olleet helpompia, jos olisi tiennyt, millä korteilla täällä pelataan.

Trio Niskalaukaus ei ole koskaan tehnyt biisejä kepeistä asioista. Rautiainen kokee olevansa kotonaan ”totisen torvensoiton” alalla, mutta lisää, ettei tee sanoituksia suoranaisesti vaikuttaakseen johonkin. Hän kirjoittaa lyriikkaa, koska laulettuun musiikkiin tarvitaan sitä.

– Toki sitä toivoo, että vaikka Vuoden pisin päivä saisi jonkun perumaan itsemurhasuunnitelmansa, tai että mikä tahansa muu kappale vaikuttaisi maailmaan jotenkin positiivisesti, mutta en minä silti sitä ajatellen kirjoita.

Onko uusilla kappaleilla edes mahdollista vaikuttaa? Haluaako Trio Niskalaukauksen yleisö kuulla uusia kappaleita vai keskittyä sen klassikoiden fiilistelyyn kuten vaikkapa The Rolling Stonesin fanikunta tekee? Se jää nähtäväksi, mutta ainakin Lauluja Suomesta -albumilta löytyi kuulijoille tärkeitä kappaleita.

– Edellisen levyn biiseistä Isä ei jätä tuntuu olevan ihmisille tärkeä. Yksi nainen kertoi ottaneensa omaan isäänsä yhteyttä vuosikymmenten jälkeen kuultuaan sen. Ja eräs mies tuli kertomaan, että päätti olla ajamatta rekan alle sen kappaleen ansiosta, siis omien lastensa vuoksi. Ja tärkeä kai se Suomi sata vuotta -kappalekin on, koska se sai eräät imaisemaan porot sieraimiin. Eipä sillä, aiemmassa tuotannossa olisi saattanut olla aihetta aivan vastaaviin reaktioihin, jos silloin olisi voinut vouhottaa somessa, Rautiainen sanoo.

Iät ja ajat

Kun muutama Trio Niskalaukauksen soittaja vielä tänä vuonna viettää synttärinsä, yhtyeen jäsenten keski-ikä nousee viiteenkymmeneen vuoteen. Huttunen, Ursin ja Petosalmi ovat 1970-luvun puolivälin lapsia, ja rumpali Seppo Pohjolainen ja Timo Rautiainen ovat lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä.

– Että sellainen poikabändi, Huttunen lausahtaa. – Mutta ainakin jokainen osaa sanoa tässä iässä asiansa, jos jotain sanottavaa on. Bändissä on viisi aikuista miestä.

Nuoruus ja nuoriso ilmiöinä syntyivät 1950-luvulla, kun yhteiskuntien kehitys jätti kansalaisille pelivaraa lapsuudesta aikuisuuteen siirtymisen taitteeseen. Rockmusiikki tuli suosituksi samoihin aikoihin kiinnittyen osaksi nuorisokulttuuria. Tästä taustasta johtuen musiikkipiirien maailmankuvaan on edelleen sisäänrakennettuna näkemys siitä, että iäkkyys ja populaarimusiikki ei ole yhtä hyvä yhdistelmä kuin nuoruus ja populaarimusiikki.

Mutta jos jätetään nuoruuden ihannointi sikseen, mitä väliä iällä lopulta on? 57-vuotias Timo Rautiainen pohtii, että totta toinen puoli.

– Rockista on tullut perinnemusiikkia. Siinä, miten se kehittyy, ei ole enää mitään uutta. Samaa kehää kierretään ja samoja vanhoja asioita nostetaan esille. Ei se ole nuorison musiikkia ainakaan Suomessa, jossa esille mahtuu aina vain yksi iso asia kerrallaan.

Hän jatkaa kokevansa, että vuosien karttumisesta on ollut paljon hyötyä.

– Muistan, kun me soitettiin ensimmäisen kerran Ruisrockissa. Odotin kovasti, että pääsen ison festarin backstagelle. En ollut enää kovin nuori mies, mutta siihen saakka olin ollut musadiggari, joka oli seissyt yleisön seassa tsuumailemassa idoleitaan. Yhtäkkiä idolit olivatkin kollegoja, jotka kyselivät kuulumisia. Kaikki se oli mulle silloin niin uutta, etten voinut käsittää, mikseivät Ismo Alanko ja Tuomari Nurmio edes käyneet siellä festaribäkkärillä, missä missit ja jääkiekkoilijat bilettivät.

– Sellaiseen ajatteluun on ikä tuonut järkeä. Vanhaan aikaan bändissä soittaminen oli elämän tärkein asia ja kaikki tapahtui nopeasti. Oli sellainen olo, että kaikki pitää saada ja menon pitää jatkua tällaisena loputtomiin. Tässä iässä, eli lähestulkoon eläkeiässä, voin todeta, että olen ihan varmasti saanut jo kaiken, mitä näillä taidoilla voi suomalaisesta musiikkimaailmasta irti saada. Ja se kaikki on ollut pelkkää plussaa.

Se kuitenkin on varmaa, että aika jättää jälkensä. Trio Niskalaukaus voi soittaa rockia yhtä hyvin tai paremmin kuin ennen, mutta siihen musiikkimaailmaan, jonka bändi vuonna 2004 jätti, ei ole enää paluuta.

– Sitä ei tajuakaan, miten pitkä on se aika, joka me oltiin poissa. Toisin kuin ennen, Trio Niskalauksen kaltaisella bändillä ei ole nykyisin mitään asiaa vaikkapa Ruisrockiin. Toisaalta yleisökin on muuttunut. Ennen keikoilla kävi paljon kaljuja miehiä, nykyisin naisia on enemmän ja ikähaitari on leveämpi, Rautiainen sanoo.

Bändillä on edelleen suuri rooli jäsentensä elämässä, mutta yhtä kokonaisvaltainen se ei ole. Se vähentää paineita.

– Ennen orkesterin viidestä jäsenestä neljä eli musiikilla ja se viideskin otti aina välillä virkavapaata bändin vuoksi, Huttunen sanoo. – Nykyään Timo on ainoa, joka elättää itsensä pelkästään taiteella. Mutta se asia on pysynyt aina ennallaan, että vaikka bändillä olisi nimeä ja historiaa, niin se ei riitä mihinkään, jos sen uusi musiikki on paskaa.

– Ja nykyäänhän tässä bändissä on lupa sanoa, jos jokin sävellys tai sanoitus tosiaan on paskaa, Rautiainen lisää. – Me on sovittu, että nyt asiat sanotaan ääneen. Me on opittu puhumaan.

Koiran kuolinkellot

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ei laadi enää ahdistavia (ja todennäköisesti toimimattomiksi osoittautuvia) pitkän aikavälin suunnitelmia. Vuoden päähän bändi sentään näkee. Ihan ensimmäiseksi edessä on albumin julkaisukiertue. Sen jälkeen olisi mahdollista ja jopa suotavaa reagoida jotenkin siihen, että Itku pitkästä ilosta -albumin julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi kaksikymmentä vuotta.

– Tuossa äskettäin kahvitellessa tuli puheeksi, että syksyn klubikeikoilla voisi soittaa Itku pitkästä ilosta -levyn kokonaisuudessaan. Me vähän ideoitiin, millainen se keikka voisi olla. Ehdotin, että voitaisiin pukeutua samoihin vaatteisiin kuin sen levyn keikoilla aikoinaan. Ikävä kyllä kolmelle viidestä ne vaatteet eivät enää mahdu. Se on kyllä harmi. Siinä olisi ollut aivan uusi tulokulma vanhaan palaamiseen.

Toinen loppuvuodelle hahmoteltu suunnitelma liittyy kappaleeseen, joka jäi yli Mahdoton yhtälö -albumilta.

– Herrat olivat sitä mieltä, että se biisi ei sopinut tälle levylle, Rautiainen kertoo. – Itse olin ensin eri mieltä, kunnes myöhemmin huomasin, että eihän se olisikaan sopinut.

Kyseessä on muusta materiaalista poikkeava sävellys, jonka tunnelma muuttuu loppua kohden täysin. Sanoittamisvaiheessa se toi Rautiaisen mieleen joululaulut ja hän alkoi kirjoittaa tekstiä siltä pohjalta.

– Muistin tositarinan nuoruudesta. Naapurissa asui metsämies, jolla oli ajokoira, joka eli pihalla häkissä lämmitetyssä kopissa ja haukkua luskutti yökaudet. Yhtenä jouluaattona metsämies ilmeisesti kyllästyi haukkumiseen. Hän katsoi ensin telkkarista joulurauhanjulistuksen ja haki sitten koiran, haulikon ja lapion ja lähti metsään. Jonkin ajan päästä mies palasi kotiin haulikon ja lapion kanssa.

Hirtehisestä tarinasta, jossa joulukellot saattelevat koiran viimeiselle matkalle, on jo kaavailtu joulusingleä. Ja voi hyvin olla, että sen jälkeen Niskalaukaus suunnittelee taas jotakin uutta.

– Me jatketaan tätä varmaan niin kauan, että ensimmäinen kuukahtaa. Katsotaan, kuka lähtee ekana, Huttunen sanoo. – No, eipä maalailla piruja seinille. Ei meidän tulevaisuudessa mitään uhkakuvia näy, joten miksipä bändi ei jatkaisi.

Rautiaisen mielestä nykytilanne on pieni ihme.

– Paluun aikaan vuonna 2017 kaikki bändissä varmaan miettivät, että milloin honeymoon loppuu ja kaikkia alkaa vituttaa. Mutta niin sitä vain vielä viime syksyn akustisella kiertueellakin ällisteltiin, että hommahan toimii helvetin hyvin, tekeminen laajenee eikä vieläkään harmita yhtään. Meillä ei ole mitään valmiita karttoja tai pakkoa päästä mihinkään. Meidän ei tarvitse konsertoida Hartsulla tai valloittaa Saksaa. Altavastaajana on hyvä olla.

Toisin oli muinoin. Vuonna 2004 ilmestynyt toinen saksankielinen Trio Niskalaukaus -albumi Hartes Land onnistui hyvin, ja bändi keikkaili Saksassa Nightwishin kanssa. Kulttimaineen avaimet olivat ihan käden ulottuvilla. Mutta, mutta…

– Kun me lopetettiin 2004, meitä pyydettiin soittamaan heti seuraavan kesän Wackeniin, siis sille valtavalle hevifestivaalille, Rautiainen kertoo. – Ei tullut mieleenkään, että olisin lähtenyt sinne. Vastahan me oltiin lopetettu! Ja eihän sitä muutenkaan mihinkään Wackeniin huvita mennä. Hyi, ne bajamajat ja kaikki… En maininnut jätkille koko tarjouksesta kolmeentoista vuoteen.

– Voi jumalauta sun kanssas! Saatanan jäärä! Huttunen soimaa.

Ja sitten nauru raikaa taas. Ja mikä tärkeintä, hymyt nousevat silmiin asti.

Julkaistu Infernossa 3/2020.

Lisää luettavaa