Vuonna 1986 Liverpoolissa pistettiin alulle jotain merkittävää. Syntyi kokonaan uusi äärimetallin muoto, goregrind, kun Carcass alkoi melskaamisensa.
Carcassista kehkeytyi vain muutaman vuoden aikajänteellä patologisen tarkasti operoiva death metal -ryhmä. Sen historiaan mahtuu lajin mestariteoksia, miehistönvaihdoksia ja henkilötragediaakin.
Mutta hienoa on, ettei Ruhon tarina ole vieläkään ohi.
Reek of Putrefaction (1988)
Frenzied Fornicator of Fetid Fetishes and Sickening Grisly Fetes (basso ja laulu), Gratuitously Brutal Asphyxiator of Ulcerated Pyoxanthous Goitres (kitara ja laulu) ja Grume Gargler and Eviscerator of Maturated Neoplasm (rummut ja laulu).
Jeff Walkerin, Bill Steerin ja Ken Owenin taiteilijanimet olivat jotain aivan uutta, ja sitä oli kauttaaltaan myös koko Carcass-debyytti. Reippaiden nuorten miesten trio tarjosi heinäkuun lopussa 1988 maailmalle sellaisen pläjäyksen, ettei moista ollut ennen nähty eikä kuultu.
Alle parikymppiset siloposket loivat startista uuden genren ja veivät homman kertarysäyksellä niin pitkälle kuin se on (epä)inhimillisesti mahdollista. Goregrind syöksähti koko karmeudessaan yhdeksi metallimusiikin alalajeista kuin matojen syömä suolikasa maatuneen kalmon vatsasta – ja ei muuta kuin herkuttelemaan!
Yököttävyysmittarit lyötiin heti tappiin. Levyn kansia koristaa aitojen ruumiiden kuvista koostettu kollaasi, jossa ei ole säästelty palaneissa vauvoissa, epämuodostuneissa mummoissa eikä silputuissa sisäelinsekasotkuissa. Etukansi puhuu puolestaan: siinä ei ole edes yhtyeen nimeä. Takakansi hellii samalla visuaalisella ilmeellä, ja monella noussee oksu kurkkuun. Lihamössön seasta voi tavailla kappalelistaa, joka on jaettu A- ja B-puoliin, jotka ovat saaneet nimet Faecal Disarticulation ja Anal Disgorgement. Tietenkin. Yksityiskohtia on siis ajateltu.
Carcass-esikoisen ulkomuoto on täysin linjassa sisällön kanssa, sillä sen musiikki on koko 22 biisin mitassaan matka hurmeisen mutiloinnin sairaaseen maailmaan. Raato-kolmikko survoi lihamyllyn läpi grindcoren, death metalin ja punkin, ja tuloksena syntyi visvaista sairaskertomusta, jossa yhdistyvät suttuiset soundit, hädin tuskin kasassa pysyvä soitto ja koko miehistön ”mädäntyneen ruhon peräsuolesta, terve!” -tyyppiset kuolonkorinat, -murinat ja -narinat. (Taku)
Symphonies of Sickness (1989)
Carcass on yhtye, joka on mennyt aina eteenpäin ja lujaa. Walker, Steer ja Owen tekivät jo vuonna 1988 demon nimeltä Symphonies of Sickness, ja hieman yli vuosi debyytin jälkeen ilmestyi samaa nimeä kantava kakkoslevy. Linja oli samaa viipalointia kuin debyytillä, mutta skalpellinviillot olivat tarkempia, syvempiä ja monipuolisempia. Gore oli yhä mukana kuvioissa, mutta kuolo oli nostanut päätään yhä enemmän.
Ero esikoiseen on huomattava. Symphonies of Sicknessillä on maltilliset kymmenen kappaletta, yhä diskanttisesti ryöppyävissä kitarasooloissa on enemmän näkemystä, soundit ovat brutaalinmureat joskaan eivät timantinkirkkaat, yhteissoitto on huomattavasti napakoitunut ja biiseissä on erittäin julmasta ajosta huolimatta pieniä koukkuja niin kielisoitin- kuin rumpupuolellakin. Symphonies on Putrefactionin sivistyneempi sukulainen, mutta melkoinen raakalainen sittenkin.
Mitä tulee kansitaiteeseen ja sanoituksiin, kakkonen jatkaa debyytin viitoittamalla polulla. Lihaisat kuvat kuolleista koristavat jälleen kääreitä, ja tällä kertaa ihmisraatojen seassa roikkuu myös lehmä. Liha kuin liha, päättelivät liverpoolilaiset kasvissyöjät. Levyn puolet ovat tällä kertaa nimiltään Requiems of Revulsion ja Concertos of Carnage. Nimeämisbuumi on levinnyt myös kitarasoolojen puolelle, ja saamme nauttia revityksistä kuten Smeared Organic Mess ja Matted Fungus, Spawn, Eggs, Bacteria, Germs, Mould and Meat.
Sanoitukset tulkitaan jälleen äärimmäisen armottomalla kolmen laulajan taktiikalla, joskin pääpaino on Steerin ihanasti multaisenmatalalta kulkevassa, lähes kuiskaavassa murinassa ja Walkerin korkeammalta kärisevässä korinassa. Kun koko kolmikko on mikin varressa, jälki on silkkaa sairasta hakkelusta. Sanoitusten sisältö on yhä ällöä: ruumiiden ylös kaivamista ja herkuttelua, sikiön popsintaa sun muuta suoli- ynnä paisehommaa. Lääketieteen sanakirja on ollut kovassa kulutuksessa.
Levyn avauskappale Reek of Putrefaction ja kakkosbiisi Exhume to Consume ovat yhä Carcass-keikkojen vakiokalustoa ja kuologoregrindauksen ikiklassikkoja. Empathological Necroticism on puolestaan kenties lähimpänä seuraavan Carcass-levyn maailmaa.
Symphonies of Sickness on näin 30 vuotta julkaisunsa jälkeenkin virheetön levy. Se on ollut loputon inspiraationlähde ja oppikirja lukuisille bändeille niin death metalin kuin grindcoren kentillä. Albumi on todella rajua silpomista, mutta biiseistä löytyy hieman pintahometta raaputtamalla kimuranttia ja kovaa riffiä sekä täydellisesti onnistunutta sovittamista.
Carcass tähysi kuitenkin jo tulevaisuuteen, uusiin haasteisiin ja seuraavalle askelmalle. Oli kiirus päästä luomaan jälleen uusi metalligenre. (Taku)
Necroticism – Descanting the Insalubrious (1991)
Tuli ihmeellinen hevivuosi 1991. Carcass oli paisunut kvartetiksi, kun Carnagen Michael Amott liittyi osaksi ryhmää. Tähän saakka ainoastaan viisi vuotta sairauden sinfonioita vingutellut porukka oli kasvanut monipuolisesti, suorastaan hyvänlaatuisen kasvaimen lailla. Vauhdikkaasti ja – kuten tulevaisuus kertoisi – etäpesäkkeitä säästämättä.
Necroticism – Descanting the Insalubrious on rouhea death metal -timantti. Levy juoksuttaa myrkkyään näennäisesti edeltäjänsä piirtämällä suonistolla, mutta paljon on silti toisin. Bändi sai ensinnäkin levy-yhtiöltään Earacheltä suuremman äänitysbudjetin. Niinpä jo Colin Richardsonin ruuvaama soundi sai bändin soimaan huomattavasti kahta edeltävää levyään erottelevammin ja raskaammin.
Yhtyeen soitto- ja sävellystaito oli harpannut seuraavalle tasolle. Tempoa laskettiin reilusti, ja nyt äänimaisemaa dominoivat kuolometalliset jyräriffit. Blasteja – kuten rumpali Owen tuolloin eräässä haastattelussa mainitsi – käytettiin lähinnä mausteina. Ydinkolmikko Steer–Walker–Owen sai seurakseen hyvin pitkätukkaisen kitarasankarin Ruotsista. Michael Amott toi levylle oudon kulman: kun raato vedetään esille metallikaapista, joku on asettanut sen rinnalle ruiskukkia. Mutta jotain vanhaakin jäi muhimaan, siitä muistuttivat Bill Steerin multaisenmustina kumajavat laulut.
Moni kappale sai introkseen pätkän patologian luennolta. Ne jos mitkä ovat omiaan tuomaan levylle omanlaisensa hyytävän ulottuvuuden. Hieno psykologinen kikka, mutta myös osoitus liverpoolilaisten hiilenmustasta huumorintajusta.
Levyltä poimittiin videobiisiksi Incarnated Solvent Abuse. Fanit odottivat pätkän pursuavan ruumiinavauskuvastoa, mutta saivatkin jätesäkkeihin pukeutuneita parikymppisiä pitkätukkia. Video pyöri melko laajassa MTV-rotaatiossa, vaikka mikä tahansa levyn biiseistä olisi kelvannut sen esittelykappaleeksi. (Tiku)
On yhä vaikea käsittää, millaisen harppauksen Carcass-jantterit ottivat kolmoslevylleen. Amott toi tietenkin muassaan oman taidokkaan kitarointinsa, mutta yksistään se ei muovannut levyn ilmettä. On hyvä muistaa, että ex-Carnage-ukko oli säveltäjänä vain kahdessa kappaleessa, olkoonkin, että ne ovat juuri levyn ”hittibiisit” eli kalloon ikiajoiksi porautuvalla rumpukompilla lähtevä Corporal Jigsore Quandary ja sniffaamisen vaaroista omalla tyylillään varoitteleva Incarnated Solvent Abuse. Ja pidetäänpä mielessä sekin, että mestariteos Symposium of Sickness on peräisin suoraselkäisesti kannuttavan Owenin kynästä.
Kypsyminen ja kehittyminen. Nuo kaksi sanaa kuvaavat täsmälleen sitä, mitä Carcass-leirissä oli ehtinyt tapahtua siirryttäessä Symphonies of Sicknessistä Necroticismiin. Kun päälle lätkäistään vielä se tärkein eli uuden luominen, ollaan ”Necron” ja koko bändin luovassa ytimessä.
Raato on yhä groteskisti härskiintynyt, mutta se on puettu nättiin ruumispussiin. Kauheus ja kauneus kulkevat käsi kädessä. Steerin ja Amottin kitarasoolot lirkuttelevat niin ihanan pehmoisesti, että Dave Murraykin olisi kateellinen. Ja ehkä hän olikin. (Taku)
Tools of the Trade -ep (1992)
Carcass piti julkaisutahdin kiivaana, ja uutta musiikkia saatiin ilmoille jo kesällä 1992, tällä kertaa kuitenkin vain lyhykäisenä välipalana ep:n muodossa.
Necrolla Walkerin rääkyjen varjoon painuneet Steerin mahtimurinat palasivat kertaheitolla kehiin. Pienjulkaisun nimikappale räjähtää ilmoille ilman varoitusta, ja Steerin ja Walkerin kuolonkorinoiden vuoropuhelu on tosiasia. Koko Tools henkii jonkinlaista paluuta Symphoniesin ja Necroticismin välimaastoon, mikä tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että levyllä soi maailman ihanin musiikki.
Nimibiisin kavereiksi iskettiin Incarnated Solvent Abuse ja parit uusioversiot vanhemmista Carcass-kurnutuksista. Alkuperäisiä terävämmällä soundilla ja soitolla pusketut – ja aivan aavistuksen muutetuilla nimillä kulkevat – Pyosified (Still Rotten to the Gore) ja Hepatic Tissue Fermentation II ovat timanttisia kumpainenkin.
Tools of the Trade herätti toivon hippi-Steerin mörinöiden massiivisesta paluusta, mutta toisin kävi. Tools oli kuin viimeinen kädenojennus vanhoille faneille, sillä yhtye tiesi olevansa jatkuvassa muutoksessa ja jälleen matkalla kohti uutta. Edelläkävijöiden täytyy pysyä liikkeessä. (Taku)
Heartwork (1993)
Ehkäpä ennusmerkit olivat ilmassa. Monelle tuli silti yllätyksenä, kuinka melodisena Carcass saapui piilostaan vuonna 1993. Merkillepantavaa oli myös, että kitaristi Bill Steer oli väistynyt sivuun kakkosmurisijan tontiltaan, mikä oli suuri menetys monille vanhan koulun Carcass-puristeille. Bändi saikin kuumaa linjanvaihdoksensa vuoksi ja maksoi hinnan menetettyinä faneina. Mutta uusia tuli tilalle, rutkasti.
On silkka tosiseikka, että Heartwork on maailman paras melodinen death metal -levy. Ja ennen muuta ensimmäinen laatuaan. Muistan kuin eilispäivän, kun hommasin levyn tuoreeltaan levymessuilta. Kaikki mitä playn painamisen jälkeen tapahtui, otettiin kiitollisena vastaan. Richardsonin soundit olivat entistä kliinisemmät, kirkkaammat ja napakammat. Ei siis tietoakaan kuolomuhjusta. Tämä toki sopi, sillä operointipöydänmetallisena kiiltävä äänimaailma palveli bändin kalseaa imagoa. Yleissoundi oli perinneheavystä tuttu ja siksikin myrkkypiikkinsä kerrasta luuytimeen iskevän tiukka.
Carcass 1990 -luvun kokoonpanossaan: Ken Owen, Michael Amott, Bill Steer ja Jeff Walker.
Levyltä julkaistiin kaksi ison budjetin videobiisiä, jotka soivat tiuhaan tuon ajan merkittävimmässä alan kanavassa, MTV:n Headbanger’s Ballin Triple Thrash Treatissä. Rainoissa Heartwork ja No Love Lost omiin projekteihinsa keskittyneen Amottin tilalla hänen eleitään imitoi hahmo nimeltä Mike Hickey.
Heartworkin tärkeyttä koko metallikentälle ei sovi miltään osin aliarvioiman. Se on monelta kulmaltaan rohkea irtiotto turva-alueelta, ja albumin merkitys on kuultavissa vaikkapa jo muutama vuosi julkaisunsa jälkeen ilmestyneellä At the Gatesin Slaughter of the Soulilla. Ja niin, jätettäköön tässä erikseen juhlistamatta Amottin Carcass-perintö Arch Enemynsä parissa. (Tiku)
Swansong (1996)
Kun Swansong lähti ensi kerran soimaan, mikään osa minusta ei ollut varautunut kuulemaansa. Lehmänkelloja! Hard rock -tempoja! Kertosäkeitä! Onko tämä Carcass?
Bändi oli tarrannut paholaista pikkurillistä. Ensimmäinen suuren yhtiön, Columbian, julkaisu epäonnistui surkeasti. Amott oli kaikonnut jo Heartworkin äänitysten päätyttyä, ja hänen paikallaan kitaroi heppu nimeltä Carlo Regadas.
Karkeasti ajatellen Swansong ei ole musiikillisesti muuta kuin No Love Lost ad infinitum. Siis Heartworkin paskinta biisiä levyllisen verran, hieman varioiden. Soundillisesti se on kuitenkin bändin paras levytys.
Swansong jäi historiaan myös rumpali Ken Owenin viimeisenä Carcass-albumina. Levyllä kuullaan paikoin groovaavaakin soitantaa, ja Owenin tuplat lähtevät deathrockaavien riffien tueksi mukavasti. Carcassin kannumaisteri sai kuitenkin vuonna 1999 vakavan aivoinfarktin, josta hän ei toipunut enää soittokuntoon. (Tiku)
Blackstar – Barbed Wire Soul (1997)
Juu, ei ole Carcass-levy tämä, mutta silti ehdottomasti osa Ruho-kaanonia ja ansaitsee siksi maininnan. Carcass hiipui pois 1990-luvun puolivälin jälkeen, ja sen jatkoksi syntyi tuikkimaan Blackstar. Bändi oli yhtä kuin Swansong-ajan Carcass ilman Bill Steeriä, jonka bootseihin astui entinen Cathedral-mies Mark Griffiths.
Blackstar-debyytti on suoraa ja loogista jatkoa Swansongille. Se on rouhean orgaanista rockia, jossa on raskaan musiikin maku, ja se soi rennolla mutta tiukalla otteella. Barbed Wire Soul on mainio levy, jolla bändi on liekeissä ja pistelee 70-luvulta asti ammentavaa svengiään metallimiesten rautaisella ammattitaidolla. Kaukana olivat ne ajat, kun ukot söivät maatuneita sikiöitä aamiaiseksi.
Barbed Wire Soul jäi bändin ainoaksi julkaisuksi, ja Ken Owenin aivoinfarkti laski yhtyeen lopulta haudan lepoon. (Taku)
Surgical Steel (2013)
Ruho ehti maatua 17 vuotta. Siinä ajassa luuaineskin muuttuu osaksi luonnollista kiertoa. Mutta niin vain Liverpoolissa oltiin toista mieltä.
Kalmo sähköistettiin vuonna 2007. Kun Ken Owen ei kyennyt rumpuhommiin, ensiavuksi hälytettiin kaikista bändeistä juuri Michael Amottin Arch Enemyn Daniel Erlandsson (Owen jatkaa edelleen yhtyeen taustavoimissa). Bändi suuntasi festareille ja vastaanotto oli – kuten Tuskassakin vuonna 2008 todistimme – hurmiollista. Niinpä Carcass painui vuolemaan uusia biisejä.
Odotukset olivat korkealla, sillä huhut lupailivat Carcassin paluuta vanhaan tappoon. Lopulta sitäkin saatiin, mutta jotain olennaista sinänsä tyylikkäästi nimetyltä Surgical Steeliltä jäi uupumaan. Levyllä kuullaan jälleen tuplalauluja, blastitkin ovat palanneet ja melodiat tulevat suoraan Heartwork-hautomosta. Uusi kannuttaja Dan Wildingkin hoitaa tonttinsa kuin mentoriaan kunnioittaen.
Mutta miksi levy ei silti aivan kelpaa? Onko Surgical Steel vain kaikki tutut temput järjestyksessä esittelevä paluulevy? Vai onko ydinkolmikko kenties säveltänyt jo täydelliset levynsä?
Miksi hyvää ruumista ylipäänsä käsitellään näin poliittisesti korrektisti? On meinaan raskasta myöntää, että vuodet ovat syöneet kirurgin terästä syvimmän viiltävyyden. (Tomi)
Niin. Pelkäsin, että haudastaan ryöminyt Carcass julkaisisi uuden levyn. Niin se kuitenkin teki, mutta onneksi levy oli varsin mainio. Surgical Steel solahtaa jonnekin Necron ja Heartworkin väliin, eli periaatteessa upeita aineksia on mukana niin vietävästi. Ensimmäiset pyöritykset poistivatkin pelot: tämähän on kuin onkin ehtaa Carcassia. Steerin örinät, blastit ja herkkumelodiat ojennettiin vastaanottavaiselle kuulijalle kuin kultavadilla.
Viimeisimmällä Carcass-levyllä on kuitenkin jotain perustavanlaatuisesti toisin. Nimittäin se, että ensimmäistä kertaa ikinä yhtye toistaa itseään. Surgical Steel on juuri niin hyvä kuin vuosien jälkeen julkaistun paluun voi toivoa olevan, mutta se ei ole – eikä voikaan olla – tienraivaajien levy. Se on albumi, jolla tarjotaan sitä, mitä kuuntelija halusi kuulla.
Alkuinnostus on ehtinyt laantua, ja Surgical Steel on jäänyt hyllyyn keräämään pölyä. Se on aivan mainio levy, mutta vanhat Carcassit ovat ylimaallisia, ja siitä on paha laittaa paremmaksi. (Taku)
General Surgery.
KAINALO: Parasiitit ruhon ympärillä
Koska Carcass paini aivan omassa liigassaan niin musiikillisesti kuin teemoiltaankin, oli päivänselvää, että se teki moneen seuraajaansa syvän vaikutuksen. Syntyi kokonainen parvi tavalla tai toisella Carcassin hengenperintöä kunnioittavia bändejä. Esittelemme seuraavassa lyhykäisesti muutaman tapauksen.
Xysma
Ripuliulosteen kalvomuodostuma. Näillä sanoilla eräs lääketieteen sanakirja määritteli naantalilaisen Xysman nimen. Kaunista. Ja kaunista oli myös yhtyeen musiikki.
Xysma on suomen ensimmäinen goregrindbändi ja maailman mittakaavassakin ensimmäisiä Carcassin visvaisissa jalanjäljissä askeltaneita ryhmiä. Bändin Reek of Putrefaction -hengessä etenevä Swarming of the Maggots -demo julkaistiin jo keväällä 1989 – ja Xysman edeltäjä Repulse oli ehtinyt demottaa jo edellisvuonna sellaisia kappaleita kuin Worms of Carcass ja Suppurating Newborn.
Vielä Above the Mind of Morbidity -ep (1990) edusti vahvasti Carcassin alkupään hengen mukaista suoltenpusertelua, mutta debyyttipitkäsoitto Yeah oli jo selkeä irtiotto kovimmasta goremellastuksesta. Black Sabbath -vaikutteet ja vintage rock -groovet ottivat pian yliotteen metallisesta puolesta. Itse asiassa Xysma soitti death’n’rollia jo ennen kuin Carcass löysi oman rockvaihteensa. Näinköhän kisällit ottivat lopulta mallia oppipojista? (Taku)
Mordicus
Joensuun death metal -ylpeys Mordicus julkaisi vuonna 1992 ep-levyn Three Way Dissection. Siltä löytyvät kappaleet Execrated to Live, Pythogenic Gash Obstruction ja Preserved Fomenting ovat otsikoitaan myöten silkkaa Ruhon jumalointia. Raakaa (käynyttä) lihaa viskotaan myllyyn blastien tahtiin rääky- ja murinalaulun vuorotellessa.
Vuotta myöhemmin debyyttilevy Dances From Left esitteli uudistuneen bändin. Kotimaisen death metalin parhaimmistoon kuuluvalla levytyksellä on silläkin havaittavissa liverpoolilaisten vaikutusta, etenkin sen maukkaissa riffeissä ja laulusuoritteissa. (Tiku)
Exhumed
Gore Metal. Anatomy Is Destiny. Necrocracy. Soivatko kellot? Täällä soivat ja lujaa. Nämä kolme levyä San Josen haudankaivajien tuotannosta esittelevät bändin evoluution selkeimmillään. Matt Harveyn Carcass-fanitus menee jopa niin pitkälle, että mies tuntuu opetelleen Walker–Steer–Owen-kolmikon tavan säveltää ja soittaa kappaleensa.
Debyytti Gore Metal (1998) on Reek of Putrefactionin suostanostettu serkku. Anatomy Is Destinyllä (2003) taas deathgrindataan Symphoniesia ja Necroticismia kanavoiden, ja niin tarkoin, että hymyilyttää. Silti Anatomy Is Destiny ei ole pelkkä pastissi, vaan todella taiten tehty ja soittoa kestävä äärimetallilevy.
Necrocracya (2013) ei voi olla vertaamatta Heartworkiin. Kliinit soundit, riffit, runsaat, biisejä tukevat melodiat, Harveyn tyyli rääkyä… Ainoastaan tuplalaulujen käyttö pitää levyn riittävän etäällä selkeimmästä esikuvastaan. Grind on väistynyt melodisemman ja siistimmän ilmaisun tieltä, mutta Necrocracy on tämän vuosituhannen parhaita melodisia death metal -levyjä. (Tiku)
General Surgery ja kumppanit
Xysman ohella yksi ensimmäisistä alku-Carcassista inspiraationsa saaneista bändeistä on vuonna 1988 perustettu ruotsalainen General Surgery. ”Kirurgit” ovat rakentaneet koko uransa Carcassin kolmen ensimmäisen levyn pohjalta, ja monet General Surgeryn riffit, laulusuoritukset ja kappalerakenteet ovat kuin suoraan gore-Carcassin käsikirjasta. Bändi on coveroinut paitsi tietysti Liverpoolin suurmiehiä myös hieman yllättäen kotoista Xysmaamme. Foetal Mush lähteekin ruotsalaisten käsistä oikein nätisti.
Mystinen yhdysvaltalaisbändi The County Medical Examiners vei homman niin pitkälle, että pyöritti aivan tahallisen selkeitä Carcass-pastisseja. Tuttuja riffejä, laulurytmityksiä ja rumpuratkaisuja oli muovattu vain nimellisesti mahdollisimman aidon Carcass-soundin saavuttamiseksi. Ja jotta goremaailma tuntuisi tarpeeksi pieneltä paikalta, General Surgery ja The County Medical Examiners tekivät split-levyn.
Impaled, Haemorrhage, Aborted, Regurgitate, Lubricant… niin, Carcassin alkuoksennuksesta inspiraationsa saaneita yhtyeitä on PALJON, ja tässä on mainittu niistä vain murto-osa. Sitten ovat vielä ne yhtyeet, joita ei olisi olemassa ilman Necroticismin moni-ilmeistä death metalia, Heartworkin uraauurtavaa melokuoloa tai Swansongin ainutlaatuista metallirockia.
Lyhyesti sanottuna: Carcass on yksi koko metalligenreen eniten vaikuttaneista yhtyeistä, ja sen lonkerot tuntuvat ulottuvan kaikkialle. (Taku)
Julkaistu Infernossa 10/2019.