Sen piti tapahtua puoliltaöin.
Lance Lencionin haastattelun siis. Yhteyshenkilö tiedustelee, onko mahdollista, että Macabre-yhtyeen laulaja-kitaristin haastattelu siirtyisi vielä tuntia myöhemmäksi. Illinoisissa Yhdysvaltain Keski-Lännessä on silloin hämärtyvä ilta vasta aluillaan.
Suomessa on yö ylimmillään.
Kun Lencioni vastaa puhelimeen ja aloittaa perinteisellä ”How are you?” -tervehdyksellä, ei voi kuin vastata, että kello on yksi yöllä, lienee täydellinen aika tälle jutustelulle.
Lencioni käy pahoittelemaan. Hän korostaa ymmärtävänsä, että haastattelu oli alun perin aikataulutettu tuntia aiemmaksi, mutta koko päivän aikataulu on kuulemma ollut sekava.
Haastattelu uhkaa luisua heti väärille raiteille. Täytyy siis painottaa Lencionille, että kun jutun aiheena on mikä on, yö on oivallinen ajankohta.
Macabre-mies nauraa.
– Totta. Onko siellä täysikuu?
Ei valitettavasti aivan. Se olisi kruunannut haastattelun, puhutaanhan nyt paitsi metallista myös murhatöistä.
Lencioni alias Corporate Death perusti Macabren vuonna 1985 yhdessä basisti-laulaja Charles Lescewiczin (Nefarious) ja rumpali Dennis Ritchien (Dennis the Menace) kanssa. Taival on huomattava. Harva varhainen äärimetalliyhtye on saavuttanut vastaavan iän alkuperäiskokoonpanossaan.
Toinen Macabren aikalaisistaan erottava seikka on se, että yhtyeen death metal -vetoinen ulosanti on saanut otsikon murder metal. Samaa nimeä kantaa vuoden 2003 albumi. Eikä otsikko ole valikoitunut heppoisin perustein: Macabren sanoitukset ovat käsitelleet vuoden 1987 Shitlist-ensidemosta alkaen sarjamurhaajia.
Varhaisilla julkaisuilla kuten ensimmäisillä täyspitkillä Gloom (1989) ja Sinister Slaughter (1993) jokainen kappale käsitteli eri sarjamurhaajaa. Vuonna 2000 julkaistu Dahmer oli täyttä nimeään: teemalevy, joka kävi kronologisesti läpi sarjamurhaaja-kannibaali Jeffrey Dahmerin (1960–1994) vaiheet syntymästä väkivaltaiseen kuolemaan vankeudessa.
– Kutsun Dahmer-levyä musikaaliksemme. Voit halutessasi luonnehtia sitä myös rockoopperaksi, Lencioni tokaisee naurun saattelemana.
Irvileukainen nauru saattelee koko Macabren tuotantoa, sysimusta huumori on ollut yhtyeen tekemisissä sitkeästi läsnä halki kolmen ja puolen vuosikymmenen. Grim Scary Tales -levyllä (2011) makaaberi komiikka väritti kauemmas historiaan kaivautuvia tarinoita verisistä merkkihenkilöistä kuten Vlad Tepesistä, Gilles de Raisista ja Lizzie Bordenista sekä Bathory-lainassa Countess Bathory myös Erzébet Báthorysta.
Nyt voinee sanoa, että Macabre palaa perusasioiden äärelle. Miltei vuosikymmenen levytystauon katkaisee Carnival of Killers. Levy koostuu hurmeisista tarinoista 1900-luvun kammottavimmista sarjamurhaajista kuten John Wayne Gacystä, Ted Bundysta, Richard Speckistä ja Richard Ramirezista.
Ed Gein kertaa kaksi
Aamuyön tunnit ovat karmivaa aikaa puhua Night Stalker -nimellä tunnetusta Richard Ramirezista (1960–2013). Vuosina 1984–85 Kaliforniaa kidnappauksin, raiskauksin ja murhin terrorisoinut Ramirez sai Night Stalker -kappaleensa Sinister Slaughter -albumilla. Hän palaa laulunaiheeksi uuden levyn biisillä Your Window Is Open.
Molemmat biisit toimivat levyjensä aloituksina. Lance Lencioni korostaa, että oli sattumanvaraista, että Ramirez-kappale päätyi taas avaamaan levyn.
– Tätä albumia suunnitellessa aloin pohtia, että moni tunnetuista sarjamurhaajista ansaitsisi uuden biisin, teimmehän me Dahmeristakin kokonaisen levyn.
– Mietin, miten perustelisin sen, että palaamme samoihin tyyppeihin. Mutta koen, että löysimme heihin uusia kulmia. Sitä paitsi, ei musiikissa ole sääntöjä, voit tehdä mitä haluat, katsoa mihin luovuutesi vie. Ja luovuuteni tuskin vie enää tekemään kokonaista teemalevyä yhdestä tyypistä, vaikka esimerkiksi John Wayne Gacystä saisi sellaisen kokoon helposti. Teen muuten uutta biisiä myös Dahmerista, mutta se ei ehtinyt tälle levylle.
Carnival of Killers sisältää kaksi uutta kappaletta Ed Geinistä (1906–1984), ruumiiden nahasta vaatteita ja huonekaluja valmistaneesta murhaajasta, jonka vaikutus populaarikulttuuriin on huomattava. Gein toimi inspiraationa niin Psykon (1960) Norman Batesille, Texasin moottorisahamurhien (1974) Leatherfacelle kuin Uhrilampaiden (1991) Buffalo Billille.
Metallimusiikissa tunnetuin Geiniä käsittelevä kappale on Slayerin Seasons in the Abyss -albumin (1990) Dead Skin Mask. Macabren Grim Reality -ep:llä julkaistu kappale Ed Gein on kuitenkin kolme vuotta Slayer-klassikkoa vanhempi.
– Toinen uusista Gein-kappaleista, hieman countryvaikutteinen biisi, päätyi bonusraidaksi. Corpse Violator löysi tiensä levylle saakka.
Jo oli aikakin. Corpse Violatorin musiikki juontaa aina vuoteen 1983, aikaan ennen Macabrea. Sama kokoonpano oli metallin äärellä tuolloinkin, kera solistin joka sai kenkää kaksi vuotta myöhemmin, kun bändistä tuli Macabre.
– Jep, vanha biisihän se on, samoin kuin – odotas, mikäs se toinen vanha olikaan? Aivan, Slaughter House! Se taitaa olla jo vuoden 1982 peruja. Totesimme, että nämä vanhat biisit ovat kelpo kamaa, otetaan ne käyttöön nyt. Corpse Violator vaati vain hieman nopeuttamista ja uudet sanat, ja valmista tuli.
Karaoken kuningas
Hannoverin vampyyriksi kutsuttu Fritz Haarmann (1879–1925) on päätynyt Macabren biiseihin kahdesti: ensin Gloom-debyytin kappaleeseen Fritz Haarmann the Buthcer, sitten Murder Metalin biisiin Fritz Haarman der Metzger.
Carnival of Killers sisältää tulkinnan 1950-luvun peruja olevasta Haarmannin hirmuteoista kertovasta laulelmasta Haarmann-Lied (Warte, warte nur ein Weilchen). Kappaleen päätyminen albumille merkitsee Lencionille palkintoa pitkästä ja määrätietoisesta etsinnästä.
– Kuulin sedältäni tästä Hawe Schneiderin esittämästä kappaleesta jo Macabrea perustaessani. Olemme italialaista sukua, mutta setäni tuntee saksalaista kulttuuria avioliittonsa kautta. Ajattelin, että minun täytyy kuulla se biisi. No, en koskaan löytänyt sitä, joten minun piti kirjoittaa omat Haarmann-lauluni. Mutta kun hankin älypuhelimen, päätin taas etsiä tuota laulua. Viimeinkin löysin sen – ja tajusin heti, että meidän on pakko versioida se.
Lencioni löysi kappaleesta klovniasuisen miehen esittämän karaokehenkisen version ja päätti, että herkullisin tapa tulkita kappale on kopioida klovnin esitystapaa omaa laulusoundia unohtamatta.
– Saksalaissyntyinen ystäväni käänsi kappaleen, että ymmärtäisin mitä siinä sanotaan. Hän myös äänitti minulle kaikkien sanojen lausuntatavat. Osaan saksaa vain auttavasti, ja hänestä oli iso apu oikeaoppisessa lausunnassa. Warte, warte on yksi hankalimmista koskaan tekemistäni biiseistä. Mutta oli sitä myös suunnaton ilo tehdä.
Warte, warte on yksi lukuisista esimerkeistä siitä, että Carnival of Killers sisältää koko Macabren diskografian huomioiden eniten puhtaita, melodisia lauluosuuksia. Ei sillä, etteikö niitä olisi ollut ennenkin. Onhan Lencioni nauttinut laulamisesta koko ikänsä.
– Lauloin lapsena 1960- ja 1970-luvun radiohittien tahdissa aina, kun ne soivat radiossa. Ja tietenkin myös lastenlevyjen tahtiin, joita äiti minulle osti, kun olin pikkumuksu. The Beatlesin kuunteleminen opetti minulle, miten tehdään harmonioita. Kitarasta innostuin 13-vuotiaana, kun The Monkees -sarja alkoi pyöriä televisiossa.
– Onkohan siitä viitisentoista vuotta, kun innostuin karaokesta. Kävin muistelemaan kaikkia vanhoja klassikkobiisejä ja päätin ottaa ne taas haltuun. Ostin läjän levyjä ja lauloin niiden mukana mahdollisimman hyvin alkuperäisten tavoin. Lauloin Elvistä, The Beatlesiä, Johnny Cashiä. Minulle kertyi varmaan sadan hittiklassikon karaokerepertuaari.
– En ole koskaan ujostellut, mitä tulee laulamiseen. Olen pitkälti itseoppinut, mutta suoritin aikoinani Chicagossa konservatorio-opintoja oopperalaulussa. Kokeilin hieman oopperamaista laulua parissa kohdassa uudella levyllä, mutta en viitsinyt vetää aivan överiksi. Kuten kaikessa, myös laulamisessa on kyse siitä, että jaksaa harjoitella sitkeästi. Okei, ehkeivät kaikki osaa laulaa, mutta väitän silti, että jokaisella on siihen edellytykset, kunhan jaksaa tehdä töitä lauluäänensä kehittämiseksi.
Tšikatilon ooppera
Levyn nimi Carnival of Killers on musiikillisesti osuva. Ei ainoastaan siksi, että levylle mahtuu hitunen klassista karnevaalimusiikkiakin. Koko levyn tunnelma on karnevalistinen, ja tuntuu kuin Macabre olisi veistellyt uusinta albumiaan rennoissa, pakottomissa tunnelmissa, luottaen että hyvä tästä tulee.
– Enpä tiedä, en koe että musiikissa kuuluu erityisemmin mikään rentous. Mutta karnevalistista se varmaankin on, hypimmehän me tunteesta ja tunnelmasta toiseen, brutaalista death metalista veikeään melodiaan ja päinvastoin. Vaihtelevuus on valttia, pidän monenlaisesta musiikista. Klassinen musiikki on parasta mitä tiedän, suosikkisäveltäjäni on Bach. Mutta pidän miltei kaikenlaisesta musiikista, puhuttiin sitten fuusiojazzista, punkista tai death metalista.
– Tuskinpa kuitenkaan kuulet minun koskaan tekevän rap- tai dancebiisiä. Siinä ei olisi mitään tolkkua, eivätkä fanimme innostuisi sellaisesta. Mutta viitteet niin klassiseen, jazziin kuin bluesiin ovat tervetulleita. Johtunee historiastani rockklassikoiden parissa, että pyrin tekemään tarttuvaa musiikkia. Rakastan teknistä kamaa kuten Spastic Ink ja Blotted Science, mutta toivon oman musiikkini olevan sellaista, joka pärähtää soimaan päässäsi kesken työpäivän.
Oopperalaulutaitojaan Lencioni hyödynsi ennen kaikkea venäläistä klassista sävelmää mukailevalla kappaleella, jonka aihekin kumpuaa idästä: pahamaineinen sarjamurhaaja Andrei Tšikatilo (1936–1994) kylvi kauhua Neuvostoliitossa viranomaisten kommentoidessa, ettei maassa ole sarjamurhaajia.
Kappale päätyi bonusraidaksi, mutta Tšikatilo piirtyi kansikuvaan Gacyn, Geinin, Haarmannin ja kumppanien seuraksi. Kannen karnevaalitunnelmissa nähdään kaikki Carnival of Killersin käsittelemät sarjamurhaajat.
Mistä levyn teema sai alkunsa?
– Oletko koskaan vieraillut tivolissa?
Jo vain.
– Ystäväni, kertakaikkisen upea kuvataiteilija, teki tuon kannen. Sen idea on lähtöisin John Wayne Gacystä [1942–1994], sarjamurhaajasta, joka esiintyi aikoinaan monissa hyväntekeväisyystapahtumissa ja lastenjuhlissa Pogo-klovnin hahmossa. Omistan Gacyn hienoimman maalauksen, se on nimeltään Pogo Circus ja se toimi inspiraationa Carnival of Killersin kannelle. Keksin idean jo 1992, kun sain maalauksen käsiini. Hän maalasi sen minulle tilaustyönä.
Minä, äiti ja murhaaja
Tähän on hyvä pysäyttää ja pyytää Lencionia tarkentamaan. Olet siis ollut yhteydessä John Wayne Gacyyn?
– Kyllä, 1990-luvun alkupuolella. Ystäväni oli melkoisen friikahtanut sarjamurhaajiin, hän kävi tapaamassa Gacyä ja näytti minulle yhteiskuvia heistä. Hän rohkaisi minua kirjoittamaan Gacylle. Tein niin, ja myöhemmin menin itsekin tapaamaan häntä. Ajoimme ensimmäisellä kerralla viiden ja puolen tunnin matkan rumpalimme Dennisin kanssa, ja seuraavalla kerralla äitini ja hänen ystävättärensä lähtivät mukaan. Taisin tavata Gacyn kolme kertaa. Siellä me olimme, viisi tuntia kerrallaan samassa huoneessa hänen kanssaan.
Vuonna 1992 Lencioni matkasi seuraamaan Jeffrey Dahmerin oikeudenkäyntiä, jälleen äitinsä seuranaan.
– Äitini ei pidä musiikistamme lainkaan. Hän on aina sanonut, että se on aivan kammottavaa. Mutta vuosien saatossa hän on hyväksynyt, että tämä on työtäni. Olen korostanut, että minähän vain kerron tarinoita näistä tyypeistä, ja hän on ajatellut, että sehän on oikeastaan mielenkiintoista. Samalla mielenkiinnolla hän lähti kanssani Dahmerin yleisölle avoimeen oikeudenkäyntiin. Tiesin, että se minun pitää nähdä. Se oli taas yksi ainutkertainen kokemus, aivan kuten Gacyn tapaaminen.
– Olin oikeudenkäynnissä vain muutaman metrin päässä Dahmerista. Taktikoin enkä juonut kahvia vaikka oli aikainen aamu. Jos olisin lähtenyt vessaan, olisin menettänyt aitiopaikkani saman tien. Minulla oli muistivihko mukana. Aloin kirjoittaa Dahmer-levyn biisejä oikeudenkäyntiä kuunnellessani.
Lencioni vakavoituu korostamaan, etteivät hänen musiikillinen uransa ja kiinnostuksensa ihmisyyden makaaberiin puoleen tee hänestä sarjamurhaintoilijaa.
– Jos lauluni jotain tekevät, ne tuomitsevat nämä tyypit ja korostavat, että he ovat pahoja ihmisiä. Kyse ei todellakaan ole heidän tekojensa hyväksymisestä. Joskus sanoitukset ovat minämuodossa, murhaajan näkökulmasta, mutta se on vain tapa kuljettaa narratiivia. Useimmat tekstini etenevät kuin uutiset, mutta sekoittaen faktaan riimejä ja musiikkia. Yksikään biisini ei sano, että hei, tehkää niin kuin nämä tyypit tekivät.
Kiitos älyluuri ja Dr. Seuss
Takavuosina Lencioni teki jatkuvasti tutkimusta sarjamurhaajien taustoista Macabren biisejä varten. Nykyään hän tekee sitä ainoastaan, kun jokin fakta täytyy tarkistaa uutta sanoitusta varten.
– En minä halua lukea näistä tyypeistä koko ajan, se ei ole mukavaa luettavaa. Nykyään selvitän faktat nopeasti älypuhelimeni avulla. Olisipa minulla ollut se jo kauan sitten, olisin säästynyt tuhansilta kirjojen äärellä vietetyiltä tunneilta. Muistivihkoni ovat täynnä puolivalmiita tekstejä murhaajista, joista emme ole koskaan laulaneet. Uusien aiheiden etsimiseen ei siis ole tarvetta. Harvat tapaukset ovat kiinnittäneet huomioni viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, vaikka onhan meillä tietenkin biisi BTK-murhaajasta eli Dennis Raderistä, joka saatiin kiinni vasta 2005.
Lencioni ei myöskään päivitä tietämystään sarjamurhaajien asemasta populaarikulttuurissa. Kriminaalipsykologian ja rikollisten profiloinnin varhaisvaiheita käsittelevä Netflix-sarja Mindhunter on tuntematon muusikolle, jonka ainoa tietokone ja samalla nettiyhteys on puhelimessa.
Derf Backderfin vuonna 2012 ilmestynyt, kehuttu My Friend Dahmer -sarjakuva, jossa Backderf muistelee kouluvuosiaan Jeffrey Dahmerin luokkatoverina, on sentään Lencionille tuttu.
– Niin, hän tosiaan taisi tuntea Dahmerin. Ja olenhan minä ehtinyt nähdä paljon elokuvia sarjamurhaajista, osa niistä on todella hyviäkin. Mutta erityisen kiinnostavia ovat sarjamurhaajia käsittelevät dokumentit, joita ystäväni, elokuvaohjaaja John Borowski tekee. Hän haastatteli minua muun muassa dokumenttiinsa Albert Fishistä. Nyt hänellä on työn alla John Wayne Gacy -dokumentti, johon hän kaipaa kommenttejani. Enköhän minä esittele hänelle Pogo Circus -maalaukseni. Hän on sen verran nuori, ettei päässyt aikoinaan tapaamaan Gacyä.
Kuten kokonaisuuteen sopii, Carnival of Killers julkaistiin perjantaina 13. päivä marraskuuta. Myös aiemmin suunniteltu julkaisupäivä oli osuva, Halloween-lauantai lokakuun lopussa.
Julkaisupäivät ovat jälleen yksi muistutus siitä, että Macabren rujon taiteen ytimessä on paikkansa huumorille. Lencioni on aina kokenut huumorin kumpuavan siitä, että karmeat aiheet kääntyvät lauluiksi, joissa ei tingitä riimeistä.
– Kaikki juontaa Dr. Seussin lastenkirjoihin, joita rakastin lapsena. Ei Black Sabbathin vaikutustakaan sovi ohittaa, kuulin heitäkin jo muksuna ja heidän biisinsä rimmasivat aina. Mutta riimitellessä tärkein vaikuttajani on Dr. Seuss. Sehän on meidän tavaramerkkimme: leikkaamme death metalista äkkiarvaamatta lapsekkaan iloiseen melodiaan ja rytmiin. Kuulostaahan se pöljältä, mutta fanimme näemmä pitävät siitä. Jotain me teemme oikein.
– Mutta hei, nuo jutut eivät ole pelkkä humoristinen kevennys. Ne tekevät musiikistamme vain hullumpaa, sairaampaa. Ne ovat hyppy yhä syvemmälle näiden kammottavien tyyppien ajatuksiin.
Lance Lencionin ajatukset kulkeutuvat leppoisampiin aiheisiin. Hän intoutuu kehumaan belgialaista Orvall-olutta suosikikseen. Haastattelijan kotimaa on näemmä muuttunut Suomesta Belgiaksi.
Mikäpä minä olen Lencionia korjaamaan, puoli kahdelta aamuyöllä. Totean vain, että hyväähän se Orvall on.
Julkaistu Infernossa 10/2020.