Kaunis valkoinen kissa katsoo Juha Raiviota syyttävästi. Sitten se hyppää hänen syliinsä. Näky on kuin James Bond -elokuvasta. Tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan Swallow the Sunin mastermindin päämajaan on avattu kansainvälinen kuvayhteys.
– Minä tuhoan maailman, Raivio ilmoittaa kavalalla äänellä kissaansa silitellen, kun kerron hänelle tämän Zoom-haastattelun kissoineen kaikkineen tuovan mieleen 007:n arkkivihollisen Ernst Stavro Blofeldin pitämät tiedotustilaisuudet.
Ei hän tietenkään oikeasti mitään sellaista tekisi. Raivio ei ole elokuvapahis vaan kitaristi, säveltäjä ja sanoittaja. Päämajakin on vain metsämökki, jonka lähimailla hän samoilee silloin, kun ei hoida hevosia, paijaa kisuja tai sävellä maailmanluokan metallimusiikkia.
Raivion koti on ollut jo kauan Ruotsissa pikkuruisessa kylässä, jossa on hänen mukaansa ”noin 15 ihmistä, keski-ikä about 80”. Tuntuu vähän oudolta, että hän asuu siellä vieläkin. Raivio muutti sinne ollakseen yhdessä puolisonsa, muusikko Aleah Stanbridgen kanssa, ja siellä hän myös näki rakkaansa häviävän taistelun syöpää vastaan.
Luulisi, että paikasta, jossa on menettänyt puolisonsa, tahtoisi muuttaa pois. Raivio myöntääkin, että hänen tunteensa kotiaan kohtaan ovat ristiriitaiset.
– Joskus tuntuu hankalalta asua täällä. Tämä on mulle paratiisi ja helvetti yhtä aikaa. Paratiisimainen paikka asua, helvetillinen historiansa vuoksi. Eläinten takia mä olen tänne jäänyt. Mulla on kissoja, ja asun tilalla, jossa on viisi hevosta. En pystyisi ottamaan niitä mukaan, jos päättäisin muuttaa täältä pois.
– Varsinkin ennen koronaa mietin, että olisi ollut hyvä ottaa pesäeroa tähän paikkaan. Se ei kuitenkaan ole helppoa tällaisessa tilanteessa. Jokainen perheellinen ymmärtää sen, ja elukat ovat mulle perhettä. En edes käy missään kovin usein, koska eläinten hoitaminen pitäisi järjestää myös siksi aikaa. Ja talvisin tätä metsäpirttiä pitää lämmittää puilla, muuten se jäätyy.
Raivion säveltäminen ja sanoittaminen on ollut surutyötä siitä lähtien, kun hänen puolisonsa sairastui ja menehtyi vuonna 2016. Nyt kuitenkin ollaan pimeällä tiellä paikassa, jossa jokin alkaa hohtaa. Se saattaa olla valoa.
Raivio sanoo, että uusi Swallow the Sun -albumi Shining on henkilökohtaisella tasolla ”vähän terveellisemmästä kulmasta tehty levy” kuin aiemmat. Hän kuitenkin korostaa, että ei halua irtautua tapahtuneista asioista.
– Jokaisella on omat murheensa ja taistelunsa. Jotkut haluavat unohtaa ne, mutta minä en halua enkä voi. Kaikki tapahtunut on yhä minussa ja tulee olemaan viimeiseen päivään asti. En myöskään voi suunnitella, millaista musaa teen. Monet muut pystyvät siihen ja se voi olla monella tapaa järkevää. Minun musiikkini tulee minusta sellaisena kuin tulee.
Musiikki lyö hereille
Kun kuuntelee Juha Raivion puhuvan musiikin tekemisestä, ei voi olla miettimättä, romantisoiko hän luovaa prosessiaan. Hän puhuu aitoudesta niin paljon, että se ei tunnu todennäköiseltä. Joka tapauksessa hänen tapansa työskennellä vaikuttaa poikkeukselliselta.
Siinä missä useimmat muusikot manaavat uuden biisin maailmaan kitaran tai pianon kautta, Raivio kertoo pysyttelevänsä erossa soittimista mahdollisimman pitkään. Hän sanoo, että kappaleiden tekemällä tekeminen tuntuu hänestä ajatuksenakin ahdistavalta ja luonnottomalta. Myös kodilla on tekemistä hänen erikoisen säveltämistyylinsä kanssa.
– Tämä paikka on sellainen, että mulla soi musa päässä koko ajan. Musiikki kasautuu mieleen, kun hoidan hevosia ja kuljeskelen metsässä. Vähän väliä tulee olo, että haluaisin jo tarttua kitaraan. En kuitenkaan tee sitä, vaan annan musiikin kasautua.
Raivio sanoo toimineensa tällä tavalla jo parikymmentä vuotta. Musiikki saa kehittyä ja tulla omia aikojaan.
– Kun oikea hetki lopulta koittaa, jokin voima pakottaa minut fyysisesti ottamaan soittimen. Silloin tiedän, että nyt on tulossa musiikkia seuraavalle levylle. Ja kun se tulee, en muista siitä hetkestä jälkeenpäin mitään, Raivio kertoo.
Swallow the Sunin kaksi edellistä albumia When a Shadow Is Forced into the Light (2019) ja Moonflowers (2021) sekä Raivion Hallatar-yhtyeen No Stars Upon the Bridge (2017) syntyivät läheisen menettämisen synnyttämästä syvästä surusta. Vaikka säveltämisellä on myös terapeuttinen ulottuvuus, noiden levyjen tekeminen oli Raiviolle äärimmäisen raskasta.
– Ehkä tulevaisuudessa pystyn näkemään, oliko tämän kaiken näin rankaksi tekeminen plussaa vai miinusta. Toisaalta en olisi voinut tehdä sitä millään muullakaan tavalla. Mulle on hyvin tärkeää, että musiikki on aitoa, Raivio pohtii.
Aleahin tragedia tuntui määrittävän Raivion koko taiteilijakuvan uudelleen, mutta niin ei kuitenkaan ehkä onneksi käynyt. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Moonflowers, jonka kanteen Raivio vielä maalasi kuun omalla verellään, oli viimeinen pysäkki kohti pimeyttä.
– Kun Moonflowers ja Matti Riekin kirjoittama Swallow the Sun -kirja tehtiin, jokin minussa alkoi kuiskutella, että nyt aletaan olla tiettyjen asioiden suhteen rajalla, jolta ei ole paluuta. Tuntui, että jos sitä rataa jatkaa, ei käy hyvin. Kaikki alkoi olla niin mustaa, että jokin minussa puski minua armollisempaan suuntaan, Raivio sanoo.
Kun Shiningille päätyneet sävellykset alkoivat kertyä Raivion mieleen, niistä huokui toisenlaista energiaa.
– Ei Shining mikään iloinen levy ole, mutta siinä on erilaista voimaa. Halusin musiikin repivän minut ulos siitä tietyllä tavalla turvallisesta tilasta, jossa olen jo pitkään ollut. Tarvitsin fyysistä ravistelua. Musiikki teki sen, mitä toivoinkin, eli läsäytti minua turpaan. Se oli tarpeellista, jotta heräsin huomaamaan, mihin olin päätynyt.
Säveltämisen lisäksi Raivio on kirjoittanut Shiningin kaikki sanoitukset.
– Teksteissä on paljon kantavia ajatuksia. Ehkä vahvin niistä on se, josta What I Have Become kertoo. Kun katsoo aamulla peiliin, näkee räjähtäneen äijän. Kun katsoo itseään silmiin, näkee syvemmälle ja ymmärtää, että asiat eivät ole menneet niin kuin suunnitteli. Se on varmasti monelle tuttu tunne.
Lyriikoissa on mukana itsensä syyttämistä, mutta myös pyrkimystä ymmärtää.
– Anteeksi antaminen itselle ja muille on tärkeä askel tervehtymisprosessissa. Olen yrittänyt selittää asioita itselleni ja käsittää miksi. En ole missään vaiheessa mieltänyt olevani katkera. Vihaan katkeria ihmisiä enkä koskaan halua tulla sellaiseksi. Toivo elää minussa aina päällimmäisenä. Minä toivon aina parasta.
Ravisteleva nykyisyys
Shiningin on tuottanut Dan Lancaster. Hän on brittiläinen muusikko, artisti, lauluntekijä ja tuottaja, jonka tiedetään työskennelleen ainakin Musen, Blink-182:n ja Bring Me the Horizonin kanssa. Parin viimeksi mainitun projektit ovat tuoneet hänelle kolme Grammy-ehdokkuutta. Lancaster on myös ollut kaksi kertaa ehdolla parhaan tuottajan palkinnon saajaksi Heavy Music Awards -gaalassa.
Swallow the Sunin kannalta merkittävin piirre Dan Lancasterin ansioluettelossa on se, että mies ei ole kerännyt kannuksiaan tuottamalla vanhan liiton metallibändejä vanhan liiton metalliveljien hyväksymillä keinoilla. Juha Raivion mukaan juuri se kiinnosti häntä britissä, johon saatiin yhteys Swallow the Sunia edustavan Backbone Managementin kautta.
– Mulle oli tärkeintä, että tuottaja ei ymmärrä mitään Swallow the Sunin musasta eikä ole koskaan ennen tehnyt tällaista. En halunnut, että joku tulee ja opastaa meidät takaisin samaan lähtöruutuun, jossa me on oltu ennenkin.
Musiikin toteutuksen pointti oli siis sama kuin sen sisällön: eteenpäin elävän mieli. Se kuulostaa vähän liiankin rohkealta ja riskaabelilta. Voihan nimittäin olla, että jostain toisesta maailmasta tullut tuottaja ei todellakaan ymmärrä yhtyeen musiikista mitään ja lopputulos on katastrofi.
– Kyllähän sitä mietti, että mitä siitä tulee, kun suomalaiset urpot lähtevät Lontooseen ja musiikkia tuottaa maailmanluokan poptuottaja, joka on tehnyt aiemmin isoja bändejä. Mutta en jännittänyt vaan seurasin kiinnostuneena, mihin tie vie. Levyltä kuulee, että Lancaster ei ollut tehnyt ennen tämän tyylistä musiikkia. Me tykätään sellaisesta ja annettiin tuottajalle vapaat kädet.
Kun suurista linjoista laskeuduttiin yksityiskohtiin, Raivion suurimpana toiveena oli, että tuottaja kehittelisi kappaleiden laulupuolta. Niin Dan Lancaster myös teki.
– Lancaster laulaa levyllä paljon, vähän niin kuin Jaani Peuhu meidän parilla aiemmalla levyllä. Shining on niin täynnä brittiäijän lauluraitoja, että välillä siitä tulee mieleen Queen. Hän on uskomattoman hieno laulaja ja muusikko.
Swallow the Sunin säveltäjä sanoo, ettei kyse ollut vain siitä, mitä tehtiin tai jätettiin tekemättä.
– Pelkkä Lancasterin kaltaisen tyypin läsnäolo tuntui tärkeältä. Se vaikutti itsessään koko prosessiin ja musiikkiin. Tuottaja ei varsinaisesti koskenut sävellyksiin, mutta silti levystä tuli erilainen kuin edellisistä. Niin kävi, koska me ei tehty sitä perinteiseen malliin.
Muutoksilla on tapana herättää mielipiteitä ja mielipiteillä on tapana jakautua. Ensimmäisenä singlenä julkaistun Innocence Was Long Forgottenin nettikommenteissa näkyy sekä ihailua että pettymystä. Youtubessa biisiä kuvaillaan yhtäällä kauniiksi mestariteokseksi ja toisaalla aivan liian moderniksi, popmaiseksi, pehmeäksi ja sieluttomaksi.
Raivio myöntää, että napinaa on kuulunut jonkin verran. Hän haluaa kommentoida palautetta vain siltä osin, missä on hänen mukaansa kuultu olemattomia.
– Osa jengistä on ymmärtänyt väärin ja luulee, että Mikon [Kotamäki] ääntä olisi muokattu koneella. Ei ole. Lancaster siellä laulelee oktaavia ylempää. Eli kyseessä ei ole mikään studiolaite vaan Depeche Mode -tyyppinen idea, jonka kaltaisia Jaani teki jo kahdelle edelliselle levylle.
Vaikka helposti lähestyttävä Innocence Was Long Forgotten ei määritä koko Shiningin soundia, Raivio tuntuu ymmärtävän sen aiheuttaman hämmennyksen. Hän sanoo, ettei kaikki uusi ollut hänellekään aluksi helppoa nieltävää.
– Olin ensin metsäurpona ihmeissäni, että mitä se Lancaster oikein tekee. Ei kuitenkaan mennyt kauan, kun tajusin, että sehän tekee juuri sitä mitä pitääkin. Turpaanvetoa. Ravistelua. Freesiä kulmaa.
Kun Raiviolta kysytään, tärkeintä ei ole tuotteen muoto vaan alkuperä ja tekemisen motiivi.
– Mulle on aivan sama, mitä ja miten tehdään, kunhan se tulee sydämestä. Oli musa mitä trance-elektroa tahansa, kuulen hyvinkin nopeasti, onko se vilpittömästi tehtyä. Voin mä muovistakin kamaa kuunnella, mutta arvostan eniten aitoutta.
Raivio sanoo, että kun levyn on tehnyt rehellisesti ja antanut sille kaikkensa, se on tekijälleen täydellinen. Hänen mielestään se riittää.
– Sen jälkeen on ihan sama, mitä siitä sanotaan arvosteluissa, netissä tai muuten. Meillekin tulee paljon huonoa palautetta, että onpa paskaa musaa, jossa ei ole mitään kosketuspintaa. Onneksi se ei tunnu missään. Mulla on paljon muusikkotuttuja, jotka murtuvat täysin huonosta arvostelusta. Sellaisissa tilanteissa mä vain ihmettelen, että jos kerran teit musiikkisi aidosti ja sydämestä, miten jonkun mielipide voi vaikuttaa sinuun noin.
Onko tämä puhe pelkkää herkän taiteilijan itsesuojelua? Tuskin, sanoo Raivio.
– Minusta tuntuu pahalta ajatella, että jonain päivänä joku, joka ei ole tykännyt meidän musiikista, tuleekin ymmärtämään sitä. Kun musa on tällaista, se ei ole hänelle mikään ilon päivä. Saattaisi olla parempi olla ihminen, jossa Swallow the Sun ei resonoi lainkaan.
Sekava menneisyys
Matti Riekin Swallow the Sun -kirja kertoo, että Juha Raivion kohtaamat tragediat eivät ole olleet yhtyeen ainoa ongelma. Takavuosina bändin jäsenten päihteidenkäyttö oli niin totista touhua, että lopulta kitaristi vihelsi sen pelin poikki. Itse aina selvin päin pysytellyt Raivio ilmoitti bändikavereilleen, että ellei meininki muutu, on poistuttava kokoonpanosta.
Hän sanoo tehneensä sen sekä itsensä että bändin muiden jäsenten tähden.
– Se meininki tuotti aikoinaan parhaita muistoja ja makeimmat naurut, mutta itku pitkästä ilosta. Aleah avasi silmäni sille asialle. Hän oli kerran mukana meidän keikoilla ja ihmetteli järkyttyneenä, että miten tuollainen eläminen on edes mahdollista. Aleah kysyi, että eikö meissä olekaan kyse musiikista, ja sanoi, että jos yhtään välitän bändikavereistani ja musiikistani, teen asialle jotakin.
Raivion mielestä myöhemmin tultiin pisteeseen, jossa vaihtoehtoja ei enää ollut.
– Oma elämäntilanteeni oli silloin niin vaikea, etten enää jaksanut sitä. Samaan aikaan meno rupesi olemaan niin rankkaa, että pian olisi tullut ruumiita. Se tie olisi ennen pitkää vienyt jonkun meistä sinne, minne Alexi Laiho meni.
Yllättävintä oli se, että yhtyeestä myös erottiin tästä syystä.
– Onhan se varmaan vittumaista, kun yksi ilmoittaa, että se on tulos tai ulos, eli joko muutat elämäntyyliäsi tai lähdet bändistä. Joku tosiaan lähtikin siitä syystä. Minusta se oli käsittämätöntä, koska vaihtoehtona oli kiertää maailmaa ja soittaa rakastamaansa musiikkia. En juomattomana ihmisenä pysty käsittämään, miten lupa ryypätä itsensä hengiltä voi painaa mitään sen rinnalla.
Swallow the Sunia ovat vaivanneet myös kommunikaatio-ongelmat. Keskisuomalaisten jurottajien vahvuuksiin ei kuulu avautuminen, tunnepuhe tai kokemusten havainnollistaminen. Se on johtanut vuosien varrella moniin väärinymmärryksiin ja konflikteihin.
– Kirja avasi silmiäni tosi paljon tuon suhteen. Olin lukiessani ihan, että ai jaa, ookoo, noinko se menikin. Olisihan se kieltämättä ollut hyvä osata puhua asioista muutenkin kuin vittuilun kautta. Ei me vieläkään hirveästi selosteta, mutta nykyisin me onneksi ymmärretään toisiamme muutenkin. Me ollaan hyviä ystäviä, kuin perhe.
– Asiat bändin sisällä ovat tosi hyvin. En edes ymmärtänyt, että bändissä voi olla näin mukavaa ja helppoa olla. Tilanne muuttui täysin, kun bändi ei enää ollut aivan sekaisin. Ja lasken tähän myös itseni. Minä vain olin sekaisin muista syistä kuin viinasta tai huumeista, outo tyyppi kun olen.
Raivion kasvoille nousee hymy, kun hän tajuaa jotakin aiheeseen liittyvää.
– Ensimmäisen bändin sisäisen kommentin uudesta levystä sain, kun luin netistä Infernon uutisen. Laulajamme Mikko sanoi siinä, että Shining on meidän paras levy. Se oli siis eka palaute uudesta musiikista muulta bändiltä mulle, ja se tuli median kautta. Mutta tää on hyvä näin. Eihän me mikään italialainen bändi olla.
Hämärä tulevaisuus
Juha Raivio perusti Swallow the Sunin vuonna 2000. The Morning Never Came -ensialbumilla soittaneesta kokoonpanosta bändissä ovat vielä mukana Raivion lisäksi laulaja Mikko Kotamäki ja basisti Matti Honkonen. Rumpali Juuso Raatikainen on ollut Swallow the Sunissa nyt kymmenen vuotta, kitaristi Juho Räihä vuodesta 2018.
Olemme siis lukuisien todennäköisyyksien vastaisesti tilanteessa, jossa Swallow the Sun voisi viettää ensi vuonna 25-vuotisjuhlaansa. Tai vaikka Ghosts of Loss -albuminsa kaksikymppisiä. Sellainen nostalgiatrippailu saattaisi hyvinkin miellyttää sitä osaa yleisöstä, jonka mielestä ennen oli paremmin ja kaikki mukavampaa. Siitä huolimatta, tai juuri sen tähden, Raivio sanoo, että tuskinpa juhlitaan kumpaakaan.
– En ole miettinyt koko asiaa, mutta jos tätä bändiä yhtään tunnen, jätkät vastaisivat tällaiseen ehdotukseen, että muuten jees, mutta vaatisi hirveästi treenaamista eikä ole rahaa. Mutta ehkä me voitaisiin juhlia niin, että Swallow the Sun -kirja tulisi ensi vuonna ulos englanniksi. Onhan se 25 vuotta kuitenkin aika pitkä aika. Huh huh.
Nostalgia-aktiksi alkaminen ei siis ole ajankohtaista vielä, jos koskaan. Vuosipäivien vietolle ei välttämättä jää aikaakaan, sillä Swallow the Sun julkaisee uutta musiikkia suhteellisen usein ja keikkailee sen tiimoilta aina huolella.
Shining ilmestyy lokakuussa, ja joulukuussa bändi kiertää Suomea Ensiferumin kanssa. Helmikuussa alkaa kuukauden mittainen muutaman yhtyeen pakettikiertue Amerikassa, ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, bussissa istuminen ei jää siihen.
Raivio, joka ei kyennyt vaikeimpina aikoina osallistumaan yhtyeensä kiertueille, odottaa tulevia rundeja rauhallisissa tunnelmissa. Uudet biisit eivät revi hänen sieluaan niin kuin vanhempi materiaali.
– Keikoilla tulee olemaan helpompaa kuin pitkään aikaan. Ainahan se on sitä, että tekee levyä kaksi vuotta ja nousee sitten lavoille puukottamaan itseään, mutta tällä kertaa se tulee olemaan hitusen iisimpää.
Se, näkeekö Juha Raivio itsensä viettämässä Swallow the Sunin 30-vuotisjuhlaa, on hänestä täysin absurdi kysymys. Aika näyttää.
– En ole ikinä miettinyt asioita eteenpäin. Enkä tiedä, tuleeko meiltä koskaan enempää uutta musaa. En ole ihminen, joka panee aamulla kahvin porisemaan ja ryhtyy säveltämään. En halua puskea musiikkia yhtään. Haluan, että se tulee yhtäkkiä ja ryöppynä. Yleensä siihen on mennyt vuosi tai puolitoista.
Swallow the Sunin tulevaisuus siis riippuu miehestä, joka ei tiedä huomisesta mitään. Raivio sanoo, että hänen haluttomuutensa tehdä ja toteuttaa suunnitelmia vaikeuttaa tiettyjä asioita.
– Olisihan se helpompaa managementille ja muille, jos voisi vaikka jo tässä kohtaa alkaa suunnittelemaan seuraavan levyn julkaisua. Raha-asiatkin olisivat paremmin, jos ottaisin tämän vähän iisimmin. Mutta kun se musa pitää pystyä allekirjoittamaan. Jos multa kysytään, etukäteen suunnitteleminen olisi ensimmäinen askel kohti huonon levyn tekemistä.
Raiviolla ei siis ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä hänelle ja Swallow the Sunille tulee tapahtumaan sitten, kun yhtyeen yhdeksäs pitkäsoitto Shining lakkaa hohtamasta.
Mutta niin kauan kuin on unelmia on elämää – onko Juha Raiviolla haaveita?
– On mulla yksi, mutta se on mahdoton toteuttaa tällä musatyylillä ja näillä tuloilla. Haluaisin oman pienen saaren. Ensinnäkään kissat ja hevoset eivät pääsisi karkaamaan sieltä. Toiseksi saarelta näkisi jo hyvissä ajoin, jos joku olisi lähestymässä veneellä. Sitten voisin ampua haulikolla ilmaan varoituslaukauksen ja huutaa, että ”teehän u-käännös!” Se olisi minun oma pikku paratiisini.
Julkaistu Infernossa 9/2024.