Yksityisasiat ovat yksityisasioita. Mitä musiikin ulkopuoliseen elämään tulee, Lauri Laaksonen ei ole varsinainen avautuja. Kysyttäessä hän kertoo olevansa kotoisin Helsingistä ja syntyneensä ”millenniaalien ja Gen X:n taitekohdassa”, mikä merkinnee 1980-luvun vaihdetta. Sekin paljastuu, että kyseessä on perheellinen mies, jolla on antoisa päivätyö jossa voi käyttää luovuuttaan.
Kun aletaan puhua musiikista, juttua riittää enemmän.
Laaksonen kertoo musiikin olleen mukana elämässään kauemmin kuin hän muistaa. Varhaisimmat siihen liittyvät muistot ovat ajalta ennen kouluikää.
– Ensimmäinen voisi olla Griegin Morning Mood päiväkodissa. Tai sitten Slayerin Angel of Death, Post Mortem ja Raining Blood, ellei sitten jokin biisi Metallican Ride the Lightningilta. Muistan myös erittäin hyvin kaksi lastenlaulukokoelma-lp:tä, joilla oli Jonnan Minttu sekä Ville. Luulen tämän ajoittuvan samoille nurkille.
Vaikka Laaksosten kodissa ei asunut soittajia, Lauri kiinnostui soittamisesta jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Hän ei tiedä miksi, mutta luultavasti veljellä oli osuutta asiaan.
– Vanhempi veli luukutti 80-luvulla paljon sen ajan heavy metalia ja minä imin siitä irti kaiken mahdollisen. Veljeäni on kiittäminen, että kasarihevin ja -thrashin parhaat olivat tuttuja jo ennen koulun aloittamista. Olin aika onnekas, kun pääsin notkumaan kyljessä tuohon 1980-luvun heavyn hienoimpaan aikaan.
– Kyllähän Iron Maidenin Powerslaven intro pelotti ihan helvetisti, mutta se oli hyvää totuttelua siihen, kun kauhuelokuvat rupesivat kiinnostamaan ehkä hieman liian nuorena. Voisi sanoa, että mikä tahansa klassikko siltä ajalta on ohjannut metallin suuntaan, mutta Slayer taisi olla se kaikkein suurin innoittaja.
Yhdeksänkymmentäluvulla Laaksonen oli jo vähän enemmän omillaan. Hän osti itse levyjä ja mietti tarkkaan, mihin viikkorahat kannatti sijoittaa. Samalla hän etsi omaa musiikillista identiteettiään.
– Ainahan sitä pitää koettaa pyristellä taustoistaan eroon ja etsiä jotain vieläkin jännittävämpää, rajumpaa tai joskus paskempaa. Viimeistään Entombedin ysärin alun levyt ja hieman myöhemmin Norjan ja Ruotsin black metal naulasivat fundamentaaliset rakennuspalikkani kasaan.
Kohti omaa visiota
Laaksonen tunnetaan siitä, että halutessaan hän saattaa soittaa levyilleen kaikki instrumentit ja useimmiten myös tekee niin. Multi-instrumentalisti on ensimmäisenä korostamassa, että minkäänlaiseksi virtuoosiksi häntä ei pidä kuvitella.
– Olen ”jack of all trades, master of none”. Piano tai sähköurut ovat ainoa soitin, jota olen käynyt opettelemassa tunneilla. Se ei kuitenkaan kiinnostanut kovin paljon, koska oli niin paljon muuta tekemistä. Halusin pelata tietokonepelejä ja sekoilla niin kuin ala-asteikäiset tekevät. Kitara tuli kuvioihin joskus teini-iässä, mutta en jaksanut opetella soittamaan sitä. Kunhan nyt sain jotain rävellettyä talteen.
– Jos tekniikka, kestävyys, nopeus ja niin edelleen on soittamisen mittapuu, olen aika keskinkertainen soittaja, ja kitarassa varmasti alle sen. Kyllähän minä joskus yritin opetella vanhoja faijarockin klassikkobiisejä ja sooloja, mutta kyllästyin nopeasti. Keski-ikäisenä on aikakin niin kortilla, että mieluummin teen jotain mikä oikeasti kiinnostaa. Kosketinsoittajana olen aivan paska. Kiitos vain, nykytekniikka, etten joudu enää räveltämään kaikkea oldschoolisti ykkösellä sisään.
Instrumenteista eniten ovat kiinnostaneet rummut. Ensimmäisen oman setin Laaksonen hankki armeijan käytyään.
– Rummut on ehkä ainoa soitin, jossa voin sanoa olevani ihan hyvä. Niidenkin treenaaminen on olematonta. Yleensä käyn soittamassa biisit läpi muutaman kerran ennen äänityksiä. Sen jälkeen on taas tauko, kunnes on uutta äänitettävää. Tämä toimii minulle, koska tiedostan omat heikkouteni soittajana enkä lähde hölmöilemään liikaa yli taitojeni.
Laaksonen on sitä sukupolvea, jolla oli jo varhain mahdollisuus hyödyntää teknologiaa musiikinteossa. Se oli onni, koska se madalsi kynnystä alkaa säveltää.
– Varmaan aika moni ikäiseni kiittää trackereitä siitä, että sai tehdä biisejä vailla minkäänlaista rahallista panostusta. Samplet pöllittiin muista tracker-biiseistä, joita treidattiin disketeillä ja myöhemmin bbs:n kautta.
Ensimmäistä bändiään mies ei tarkalleen muista. Aikoinaan oli meneillään ”kaikenlaisia sekalaisia projekteja vaikka minkä innoittamana”.
– Ensimmäistä kertaa kai yritin nyhertää yksikseni omaa bändikonseptia avantgarde-henkisestä kamasta innostuneena. Dødheimsgard siihen taisi innoittaa. Eipä siitä oikein mitään tullut, kun kunnianhimo oli aivan eri tasolla soitto- ja varsinkin sovitustaitojen kanssa.
Laaksosen ensimmäinen levyttänyt yhtye oli Sear, jonka rumpalina hän toimi vuodet 2003–2008. Hän sanoo kaksi albumia tehnyttä death/black metal -bändiä hyväksi oppimiskokemukseksi, joka tavallaan määritti hänen tulevaa rooliaan musiikintekijänä.
– Koin joutuvani tekemään liikaa kompromisseja enkä voinut puskea omaa visiotani eteenpäin niin kuin yksin voisin. Tajusin, etteivät bändihommat perinteisessä mielessä ehkä ole se oma juttuni.
Bändejä kuin mielentiloja
Laaksosen seuraavan hankkeen Desolate Shrinen ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 2011. Sen ja Searin väliin jäi pari kolme vuotta.
– Oli aika selvää, mihin suuntaan halusin lähteä puskemaan, mutta välissä oli vähän taukoa, Laaksonen kertoo.
– Minulla ei ollut oikein äänityskamoja, eikä sekään ollut selvää, pystynkö oikeasti tekemään itsekseni musiikkia tarvittavalla tasolla. Äänitysteknisesti rima ei ollut kovin korkealla, soitannollisesti sentään vähän maasta ylöspäin. Päätin kuitenkin, että jos tulee ihan hirveätä surinaa, se kuuluu asiaan, ja että soittovirheet ovat sielukkaita.
Desolate Shrinen lähtökohta oli selvä. Laaksonen säveltäisi, sovittaisi, soittaisi, äänittäisi ja tuottaisi kaiken itse. Kaikki lauluja ja sanoituksia lukuun ottamatta olisi hänen käsissään.
– Osaksi se oli sen itselle todistamista, että enhän minä oikeasti tarvitse muita, fuck off vaan. ”Studiotyöskentely” kuulostaa vähän sen kuvion ylimyymiseltä. Ostin halvimmat rumpumikit ja moniraiturin. Loput yritin väkertää niillä laitteilla, joita saatavilla oli. Toisaalta minussa kyti valtava palo oppia, miten äänitys- ja miksaushommat toimivat. Eikä oikeisiin studioihin ollut rahaakaan, eli käytäntö ohjasi.
Menetelmä on ollut ilmeisen toimiva. Laaksonen sekä laulajat Roni Sahari ja Markus Tuonenjoki ovat tehneet Desolate Shrinen nimissä jo viisi pilkkopimeää death metal -albumia: Tenebrous Towersin (2011), The Sanctum of Human Darknessin (2012), The Heart of the Netherworldin (2015), Deliverance from the Godless Voidin (2017) ja Fires of the Dying Worldin (2022).
Eikä siinä ole läheskään kaikki. Vuonna 2020 Laaksonen soitti rumpuja black metal -bändi Ordinancen In Purge There Is No Remission -levyllä. Samana vuonna Desolate Shrinen Fires of the Dying Worldin kanssa ilmestyi hänen oman black metal -projektinsa Pestilent Hexin debyytti The Ashen Abhorrence.
– Ordinancessa en sotkeudu mihinkään ylimääräiseen. Bändistä löytyy sen verran näkemystä, että en halua pilata sitä, Laaksonen sanoo. – Pestilent Hexin lähtökohtana on kunnioittaa tietynlaisen 1990-luvun melodisen black metalin perinteitä, joskin yritämme tehdä siitä itsemme näköistä.
Pestilent Hexissä Laaksonen toimii nimellä L. Oathe ja työskentelee laulaja-lyyrikko M. Malignantin kanssa. Yhtyeen toinen albumi on tällä hetkellä viimeistä silausta vailla valmis. Laaksonen sanoo sen olevan askel ”vähän eri suuntaan”.
– Pestilent Hex on minulle äärimmäisen inspiroiva ja tärkeä bändi. Sen nykyiset joustavammat raamit mahdollistavat hyvin tietynlaisen sävellys- ja soittotyylin, joka on itselleni erittäin luonteva. Siinä mennään over the top aina kun voidaan, aivan kuten Desolate Shrine ja Convocationkin tekevät. Jos voi vetää överiksi, miksi jarrutella? Minimalismia saavat harrastaa muut.
Mainittu Convocation on Laaksosen ja Marko Neumanin death doom -bändi. Laaksonen kertoo, että bändin musiikillinen matka on ollut melko mutkaton. Yhtyeen julkaisut ovat tunnelmiltaan hyvin erilaisia, vaikka musiikin peruspalikat on veistetty samasta puusta.
Convocationin kolmas levy No Dawn for the Caliginous Night ilmestyi marraskuun lopulla. Kaksikko päätti tehdä levystä erilaisen kuin edellinen albumi, surutyön eri muotoihin paneutunut Ashes Coalesce (2020) oli.
– Omassa päässäni Caliginous Night on messu valtavassa kosmisessa katedraalissa, jossa ihminen on itseään suuremman edessä mutta samanaikaisesti meditatiivisessa itsetutkiskelun tilassa. Levy käsittelee kuolemaa vähemmän suoraan kuin edellinen julkaisu, vaikka aihe istuisi raameihin ehkä entistä paremmin. Levyn kantavia teemoja on mielen rapistuminen ja hajoaminen. Jonkinlaista kuolemaa sekin.
Laaksonen kertoo kokevansa sanoittamisen niin vaikeaksi, että on ulkoistanut sen melkein kokonaan muille.
– Caliginous Nightille tein kuitenkin muutaman sanoituksen. Kirjoitin muutamasta eri kulmasta: osittain henkilökohtaisesti, mutta myös toisten ihmisten silmien kautta. Eniten kiehtoo ihmisen psyyke. Se on yksi levyn suurista teemoista.
– Inspiraationlähteinä toimivat Henry Purcellin kuorokappaleet ja muut vastaavat teokset, joita on tullut kuunneltua aika paljon. Siinä yhdistyvät sellot, viulut ja intiimimmät hautajaisvirret niihin hetkiin, joissa ei tarvitse paisutella niin paljon. Joulukirkko- funeral doom metal art exclusively!
Laaksosen taiteessa eri bändit palvelevat eri tarkoituksia ja päämääriä.
– Koetan tietoisesti viedä bändejä kauemmas toisistaan siten, että kukin vaatii omanlaisensa soittotyylin ja mielentilan. Käytännössä tämä vaikuttaa esimerkiksi niin, että kun tekee musiikkia yhdelle bändille, ei tee alitajuisesti riffejä toiselle, vaan ero on selvä. Tässä auttaa myös se, että kaikki soitetaan eri kitaroilla ja vireessä. Convocationia sävellän enemmän koskettimilla kuin vaikkapa Desolatea.
Taide ei päästä helpolla
Pimeys vetää Lauri Laaksosta puoleensa. Se viehättää häntä suuresti musiikissa ja taiteen muissa muodoissa. Hän ei tiedä, mistä se johtuu.
– Se on ollut läsnä aina, ja lähes pelkästään positiivisessa mielessä. Osa ihmisistä tulee melankolisesta musiikista ja muusta taiteesta surulliseksi. Toiset löytävät siitä lohdun.
Infernon päätoimittaja Matti Riekki on sanonut Laaksosen olevan ”niitä harvoja tekijöitä, jotka saavat upotettua musaansa aidon oloista pimeyttä ja uhkaa”. Artisti itse arvelee sen onnistuvan rehellisyyden kautta.
– Olen rehellinen itselleni siinä, mitä haluan tehdä, miksi haluan sitä tehdä ja mitä se tarkoittaa. Turhautumiseni niin sanottuun helppoon heviin on kultivoitunut ja purkautunut oman musiikkini kautta paikoitellen aika jyrkästikin. Nykyään en jaksa pyrkiä ehkä ihan niin pitkälle äärimmäisyyksiin kuin ennen, koska siinä voi ajaa itsensä aika nopeasti nurkkaan. Kaikkein kovimmissa jääräpäisyys- ja keskisormenheilutuspuuskissa tehdyt julkaisut ovat muovanneet hyvin vahvasti sen muotokielen ja antaneet ne pelimerkit, joilla teen asioita edelleen.
Laaksosen mukaan on tärkeintä, ettei päästä helpolla itseään eikä kuuntelijoita, ”jos sellaisia sattuu olemaan”.
– Aivan varmasti tähän vaikuttaa sekin, että yritän olla ottamatta inspiraatiota muilta metalliyhtyeiltä, jos suinkin vain mahdollista. Jokaisella kappaleella ja levyllä on oltava jonkinlainen paikka, tarina ja selkeä väriskaala tai harmaan sävyjä. Ikään kuin ne olisivat soundtrackejä elokuville, joita ei ole olemassa.
– Musiikkini täytyy olla visuaalista. Siinä pitää olla draamaa. Sitä kautta löytyy jonkinlainen immersiivinen tunnelma, jollainen ei välttämättä pääse rakentumaan nakit ja muusi -peruskappaleissa. Se on haastavaa kuuntelijalle ja toki itsellenikin, mutta musiikki josta pidän eniten on juuri sellaista. Mitä enemmän kerroksia ja mielenkiintoista löydettävää, sen parempi.
Väreistä ja kuvista puhuminen on siinä mielessä loogista, että Laaksonen on myös kuvataiteilija, joskaan ei erityisen aktiivinen sellainen.
– Kuvitan omat levyni, ja kerran vuodessa teen jotain jollekin toiselle bändille, jos pyydetään. Olen piirtänyt ihan pienestä pitäen ja maalannut myöhemmin vaikka kuinka paljon, mutta nykyään se on jäänyt aika vähälle. Se on minulle niin työläs prosessi, että en lähde sutimaan ihan kevyesti.
– Siltäkin osastolta minulta puuttuu paljon peruspalikoita kuten maalaustekniikat, anatomia ja niin edelleen. Pohjatyön puutteellisuuden vuoksi joudun levynkantta visioidessani opiskelemaan joka kerta aivan järjettömän paljon. Pelaan vahvuuksillani, tai oikeammin väistän heikkouksiani, jotta pääsen lopputulokseen, johon voin olla tyytyväinen.
Sama pätee Laaksoseen soittajana ja studiotyöläisenä.
– Studiohommat eivät ole päässeet muodostumaan kovin rutiininomaisiksi. Melkein aina lähden liikkeelle alusta, pääsen melkein maaliin ja alan amatöörimäisesti hinkata liikaa. Kun ei ole deadlineja eikä ketään komentamassa, mieli jää helposti kiinni detaljeihin, joilla ei ole mitään merkitystä. ”Jos vielä basariin laittaisi 1,2 desibeliä 4 kilohertsin kohille ja testais tuota uutta kompuraa, jonka ostin alennuksesta.”
– Silti on sanottava, että useimmat julkaisuni ovat ihan ok. Ajavat asiansa. Totta kai joistakin kuuluu kokemattomuus ja välillä jääräpäisyys, mutta aivan hirvittäviä ohilaukauksia ei ole sattunut.
Säveltäessään Laaksonen saattaa haudutella uutta ideaa pitkään tai yhtä hyvin toteuttaa sen nopeasti.
– Se vaihtelee erittäin paljon. Joskus koko kappaleen rakenne ja riffit syntyvät yhdeltä istumalta, joskus raakileet hautuvat vuosia. Hyvin usein käy niin, että kun saa alun ahdistuksen ja ämpyilyn jälkeen koneen käyntiin, ideoita alkaa tulla kovaa vauhtia. Tallennan ne kaikki sillä hetkellä. Lähiaikoina olen yllättynyt iloisesti löytäessäni hyviä riffikomboja, joita en muista äänittäneeni. Univaje on erikoinen asia.
Tästä kaikesta voi päätellä, että musiikin tekeminen on Lauri Laaksoselle enemmän kuin ”uuden materiaalin” tuottamista.
– Säveltäminen on minulle pakonomaisen luomisen tarpeen oksentamista tyydyttävään muotoon. Yleensä se tapahtuu melko tuskaisesti. Koko harrastus tuntuu olevan jatkuvaa ahdistusta, hampaidenkiristelyä ja rahanmenoa. Mutta kyllä onnistumiset ja valaistumiset sen kamppailun korvaavat, vaikkei aina siltä tunnu.
Laaksonen päättää keskustelun toteamalla, että musiikki merkitsee hänelle melkeinpä kaikkea.
– Luovaa energiaa kasautuu paljon ja se on päästävä purkamaan. Minulla on muitakin tapoja tehdä niin, mutta mikään muu ei päihitä kokonaisvaltaista musiikin tekemistä. Toki tämäkin menee aalloissa. Tällä hetkellä teen kansitaidetta eräälle tulevalle julkaisulle, mikä imee kaiken luovuuden ja mielikuvituksen mukaansa mustan aukon voimalla. Ajattelen sitä herätessäni ja nukkumaan mennessäni, eikä se katoa päivän aikanakaan mielestä mihinkään. Luominen on elinehto.
Julkaistu Infernossa 11/2023.