Mainitsette Neptune-levyn esittelyssä yhdistelevänne Tangerine Dreamiä ja Pink Floydia vanhan koulukunnan death metaliin. Mistä idea näin erikoiseen soppaan?
– Se tuli oikeastaan sattumalta. Edellinen bändi lopetti, ja olin kirjoitellut siinä samaan aikaan huvikseni 70-lukulaista elektronista musiikkia. Siitä tuli ajatus, että ehkä näitä voisi saada jotenkin yhteen – molemmat ovat kuitenkin hyvin vahvasti melodiaan pohjaavia tyylejä, kitaristi-laulaja ja konevastaava Tomi Toivonen kertoo.
– Kysyin Villeltä [Vistbacka], josko hän vetäisi projektiluontoiselle ep:lle rummut. Lopputulos vakuutti niin, että päätimme tehdä projektista oikean bändin ja kysyimme bassoon edellisestä bändistä tutun Ville Kokon. Lyriikkapuolella itseäni on kiehtonut elokuvallinen tai tarinallinen kerronta, isona vaikuttajana esimerkiksi Edge of Sanityn Crimson-levy.
Uskotko, että albumi aukeaa muillekin kuin tieteiskirjanörteille?
– Luulisin. Aika perinteisellä 90-luvun death/black-linjalla mennään – melodista synamattoa on vain mukana aika paljon. Kyllähän tuo auetakseen vähän enemmän kuin yhden kuuntelun silti vaatii. Pari biisiä on vedetty suorempaan Göteborg-tyyliin, vähän kuin hengähdystaukona. Muutenkin sellaiset levyt, joissa on paljon vaihtelua, ovat lähellä omaa sydäntäni.
Korkealentoisten teemojen ja musiikin yhteen sulattaminen lienee hankalaa hommaa. Kuinka hyvin mielestänne onnistuitte Neptunen suhteen?
– Aika hyvin, suurimmaksi osaksi siksi, että biiseihin on tehty ensin sanoitukset ja mietitty sitten vasta siihen tarinaan sopiva musiikki. Levyllähän ei siis ole mitään yhtä juonenkulkua, ainoastaan erillisiä tarinoita, jotka sijoittuvat samaan kuvitteelliseen tulevaisuuteen, vähän World War Z -kirjan tyyliin.
– Meillä invaasiota eivät tee zombit, vaan Lovecraftilta lainaava ajatus ihmiskäsityskyvyn yläpuolella olevasta ”Muinaisesta”, joka levittää itseään viruksen lailla nanoteknologian avulla.