”Se, että kakskymppiset on tosissaan, on aika vitun eri kuin se, että nelikymppiset on tosissaan” – haastattelussa Omnium Gatherum

Kahdeksannella Omnium Gatherum -albumilla soittaa entistä energisempi yhtye, jolla on tekemisen meininki kohdillaan. Ikä tuntuisi tehneen bändille pelkästään hyvää.

Kuva: Jari Heino

On kesä-heinäkuun taite, ja Helsinki on täyttynyt Tuska-festivaaleille saapuneesta metalliväestä. Lauantaiaamuni alkaa ennen Suvilahteen siirtymistä Omnium Gatherumin kahdeksannen studioalbumin, The Burning Coldin, ennakkokuuntelutilaisuudella.

Hakaniemen rantaan ankkuroidun ravintolalaivan messiin on ahtautunut joukko kollegoita, joille kitaristi Markus Vanhala ja laulaja Jukka Pelkonen soittavat tuoreimman tuotoksensa. Päät nyökkyvät ämyreistä raikaavan vimmaisen tykityksen tahtiin. Bändillä on uusi vaihde silmässä, ja The Burning Cold porautuu selkäytimeen ensi kuulemalta.

Myös session jälkeen haastateltavaksi istuvat Vanhala ja Pelkonen ovat silminnähden innostuneita lopputuloksesta.

Jukka: – Molemmilla on ollut sellainen puolentoista kuukauden tauko levyn kuuntelusta. Soundillisesti tämä ympäristö ei ole ehkä paras mahdollinen, mutta oli kiva kuulla se taas. Kyllä siinä alkoi omakin jalka vipattaa. Eteenpäin on taas menty, mikä on aina hyvä asia.

Markus: – Olen joskus miettinyt levyarvosteluja siltä kantilta – vaikka olen itsekin hyvin kärkäs arvostelemaan kaikkea, enkä tykkää lähes mistään, heh – että huonoakin musiikkia pitäisi arvostaa, kun tietää, millainen prosessi siinä on taustalla. Näin on ainakin hevikulttuurissa, jossa jokainen bändi tekee vitusti hommia biisien eteen, oli ne sitten paskoja tai hyviä. Sä käytännössä elät siinä levyssä todella syvällä useita vuosia, ekoista demoista. Väännät biisejä kotona, menet nukkumaan, mutta uni ei tule, kun joku saatanan riffi pyörii vaan päässä, nouset sängystä ja menet nauhoittamaan sitä.

Jukka: – Siinä astuu sellaiseen epäinhimilliseen suhteeseen jonkun ”asian” kanssa, ja siinä ollaan sitten niin kauan kuin se prosessi kestää. Eikä prosessi tarkoita pelkästään sävellys-, sanoitus- ja sovituspuolta, vaan niiden biisien kanssa eletään sen jälkeenkin, varsinkin keikkaillessa.

Markus: – Teepä paska levy ja soita sitä sitten kaksi vuotta keikoilla ylpeänä!

Jukka: – Siinä vaiheessa menisin varmaan kotipuoleen Lidlin jakelukeskukseen duuniin.

Priimaa kiireestä huolimatta

Pelkonen sanoo bändinsä kahdeksannen levyn syntyneen helpommin kuin pari edeltäjäänsä, vaikka joka kerta tuntuu olevan enemmän ja enemmän kiire. Myös albumin sanoituksissa käsitellään sitä, miten maailma nopeutuu jatkuvasti.

Markus: – Jännää, miten nuorempana ei ollut muuta kuin aikaa tehdä heviä, ja siitä tuli paskaa. Nykyään ei ole aikaa, mutta musa on… ei nyt ehkä nerokasta, mutta ainakin siihen on itse helvetin tyytyväinen!

– Itse olen siinä mielessä tavallaan tyhmä taiteilia – unohdetaan se j-kirjain sieltä –, että aina kun deadline tulee, alkaa ahdistaa ihan saatanasti, että pitääkö tässä tehdä jotakin. Aina tarvitsisi muka hirveästi aikaa juttujen tekemiseen. On ollut hauska huomata, että saatiin jälleen kerran rehellisesti sanottuna omasta mielestä paras OG-levy aikaan tiukasta aikataulusta huolimatta. Kun katsoo omaa kalenteriaan viimeisen puolentoista vuoden ajalta, en ole oikeasti tiennyt, missä välissä jotain levyä ehtisi tekemään. Sen verran saatanasti on tullut esimerkiksi oltua kiertueilla. En halua kotonakaan istua vain kitara sylissä, koska rakastan vaimoani ja haluan antaa hänellekin aikaa, heh!

Pelkonen kuvailee viimeisimpiä studiosessioita ”todella tuoreiksi”, ja bändillä on ollut erityisen hyvä tekemisen meininki. Tunnelmaa ei ole pilannut edes se, ettei 18 vuotta yhtyeessä soittanut rumpali Jarmo Pikka enää palannut isyyslomaltaan vaan jäi kaksi vuotta sitten kokonaan syrjään. Yhtyeen rivit ovat muuttuneet aiemminkin, mutta ”Vanhalan sidekickin” lähtö oli kova pala.

– Ei ole edes monta vuotta siitä kun sanoin, että mulle bändi loppuu siihen, kun Jarmo lähtee. No, ei se loppunut, ja olen tyytyväinen, ettei niin käynyt.

Pikkaa jo hänen isyyslomallaan tuurannut Tuomo Latvala (Torture Killer, Demigod, Hateform) kiinnitettiin bändiin vakituisesti. Pelkonen sanoo – Pikkaa yhtään väheksymättä – Latvalan tuoneen bändiin paljon uutta henkeä ja potkua.

– Homma toimi myös toiseen suuntaan, eli Tuomo on ollut treenivaiheessa fiiliksissä uusista biiseistä. Hän on rehellinen kaveri ja sanoo suoraan, jos joku homma ei toimi.

Soitinrunkkausta biisien ehdoilla

Ennakkotiedotteissa kuvailtiin uuden levyn olevan ”kitarasankaruuden magnum opus”. Tämän mainittuani Vanhalan ilme vääntyy tuskalliseen virneeseen. Onko kitaristi siis alkanut jälkeenpäin katua lausahdusta?

Kitarapari Vanhala–Koto studio-oloissa.

– Olen, hah! Noihin pressitiedotteisiin tulee välillä heitettyä jotain paskaa, kun pitää kirjoittaa viidessä minuutissa jotakin.

Vanhala sanoo heiton tarkoittavan lähinnä sitä, että levyllä on totuttua enemmän kitarasooloja. Esimerkiksi singlenä lohkaistu Gods Go First kellottaa reilut neljä minuuttia, josta sooloihin menee yli minuutti.

– Mutta ei sellainen ole koskaan ollut mikään juttu, koska olen aina vihannut soitinrunkkausta, vaikka soitinrunkkari olenkin! Sellaiselle pitää olla aina paikkansa. On levyllä paljon vaikkapa rumpurunkkaustakin, mutta se kaikki on tehty biisien ehdoilla. Mitään kilkuttelua ei ole väännetty päälle väkisin.

Soittotaituruus on kenties saanut isompaa jalansijaa, mutta muuten levy on aiempaa suoraviivaisempi, ja esimerkiksi eeppisen pitkät biisit loistavat poissaolollaan.

Markus: – Taitaa olla eka kerta neljään viiteen levyyn, kun niitä ei ole. Ollaan rundattu niin paljon, että on nähnyt, mistä ihmiset diggaa. Eihän musiikkia muille tehdä, vaan se on itsekäs kutsumus, mutta kun jokin asia uppoaa yleisöön, siitä saa itselleenkin energiaa ja se vaikuttaa väkisinkin psyykeen ja omiin tekemisiin.

Jukka: – Niin kuin käyttäytymisessä ylipäänsä: jos saat positiivisia reaktioita, sitä huomaamattaan siirtää käyttäytymistään siihen suuntaan, ellei sitten ole joku agenda, että nyt olen vittumainen tuota ihmistä kohtaan. Tavallaan kaikki ”mielistelevät” toisiaan, koska se tekee asioiden hoitamisesta helpompaa.

Markus: – Kunhan ei nyt mennä ihan teinirakasteluosastolle, vaan sen tekee niin, että oma identiteetti säilyy eikä kalastele suosiota. Kyllähän kaikki tietävät, millainen hevi myy, mutta kun tekee sen siitä perspektiivistä, mistä oma yleisö tykkää, se on ok. Omalta yleisöltä oppii myös aika paljon asioita omasta itsestään. Jos haluaa tehdä kaupallista musiikkia, melodinen death metal on hieman väärä ala!

Edeltävään The Grey Heavensiin (2016) verrattuna The Burning Cold tuntuu rivakammalta ja kulkevan uudella vaihteella. Tämä ei ollut mielessä ainakaan tietoisesti uutta materiaalia sävellettäessä.

Jukka: – Kyllähän me yleensä vähän käydään myöhemmin läpi, millainen levy tuli, mutta ei me koskaan mietitä, mitä meidän tulisi muuttaa seuraavalla kerralla. Henkilökohtaisesti olen Grey Heavensiin erittäin tyytyväinen, tämä on nyt vaan erilainen levy.

– Jatkumoa toki on, koska se on OG-levy. Tietyt elementit pysyvät aina samana, mutta musan on pakko olla jotain uutta. Muuten iskee tylsyys eikä jaksa enää. Pakko olla aina jotain sellaista, joka saa sisäisen teinin innostumaan. Ja aika suoraan meidän porukoissa sanotaan, jos joku juttu ei toimi. On näistä asioista ihan riideltykin!

Markus: – Jukka esimerkiksi ei oikein pitänyt mun ekasta tälle levylle säveltämästä biisistä, joten sen työnimeksi tuli Pettymys. Ja vaikka se alkoi jossain vaiheessa tykkäämään biisistä, se oli edelleen Dan Swanön miksauksessakin samalla nimellä, hah!

Jukka: – No siis yhdessä sähköpostissa sanoin, että ”oon vähä pettyny”, ja sitten se jäi, hah! Mutta onneksi me ollaan tämmösiä veijareita, tällaisille jutuille voi naureskella. Mehän otetaan musa tosissamme, mut jos me otettaisiin myös tuollaiset asiat tosissaan, sillon ne oikeat ongelmat alkaisivat. Meidän porukassa on pakko olla varaa vittuilulle, se on tavallaan henkireikä. Se pitää jalat maassa ja auttaa tajuamaan, etteivät asiat ole aina niin vakavia.

Markus: – Länkytys on kaiken A ja O, vaikkei vihaisia ollakaan.

The Burning Cold -levyn teksteissä ei juuri länkytetä. Pelkonen kertookin halunneensa ottaa sen sanoituksissa aiempaa suoremman lähestymistavan.

– Aikasemmin mulla on ollut aika vahvaa tematiikkaa, mikä on välillä vaikeasti ymmärrettävää – mistä olen saanut sekä positiivista että negatiivista palautetta. Nyt mennään suoraan ytimeen eikä käytetä kiertoilmauksia. Vaikkapa Over the Battlefieldissä ei jää epäselväksi, että nyt ollaan rintamalla.

Levyllä on kaksi kantavaa teemaa: metallimaailmassa usein käsitelty sota sekä abstraktimmin rakkaus, elämä ja kuolema. Ei liene kaukaa haettua olettaa näiden kumpuavan nykypäivän ilmapiiristä?

Markus: – Joo, mielensäpahoittajien ajasta.

Jukka: – ”Seemingly burning world” on tähän hyvä termi, koska kaikki näyttää menevän päin persettä, mutta tässä ajassa on paljon myös hyviä juttuja. Aidot tunteet tulevat esiin, ja olivat ihmiset asioista mitä mieltä tahansa, ne ovat aidosti sitä mieltä ja yrittävät tuoda sitä esille.

Markus: – Tämän päivän ongelma ja vahvuus on se, että jokaisella on sosiaalisen median myötä enemmän oikeus omaan mielipiteeseen. Kaikki kommentoivat kaikkea. Ennen pidettiin kaikki sisällä, ja se oli siinä, mutta nykyään se tuodaan julki, mikä on samaan aikaan hyvä ja huono juttu.

Jukka: – Se on tämän levyn pintapuoli. Syvällisempiä juttuja jokainen saa kalastella itse, niitä en aio avata sen enempää. Jokaisella on täysi oikeus tulkita lyriikat kuten haluaa.

Byrokratia kalpenee

Levyä seuraavat luonnollisesti keikat. The Burning Coldin varsinainen kiertue alkaa Pohjois-Amerikasta, joka on bändille tärkeä alue. Edellinen vierailu osui historialliseen saumaan, kun orkesteri pääsi seuraamaan presidentinvaaleja paikan päällä.

Markus: – Oltiin Clifton Parkissa [New Yorkissa], ja pidettiin Swallow the Sunin jätkien kanssa ”kisastudio” ja otettiin vähän häppää. Itsehän en ole yhtään poliittinen henkilö, mutta sen verran pystyn sanomaan, että Donald Trump on perseestä. Eikä sitä kukaan uskonut Jenkkilässäkään, että se voisi nousta valtaan. Jossain vaiheessa Aleksi Munter [ex- Swallow the Sun -kosketinsoittaja], joka on näistä asioista vähän kiinnostuneempi, teki sitten nopeita laskelmia, että Trump muuten voittaa. Meillä oli crew’ssa muutama jenkkiäijä, jotka menivät vähän synkiksi – he olivat sanoneet muuttavansa pois maasta, jos näin käy.

Vaikka oranssitukkainen kaveri voitti vaalit, seuraavalle kierrokselle lähdetään edelleen hyvillä mielin.

Markus: – Itsehän palasin sieltä juuri tiistaina, eikä se meno ole mihinkään muuttunut. Helvetin hieno, mutta myös monilta osin kehitysmaahan se vielä on. Helvetin hienoja keikkoja siellä vedetään. Metalliyleisö on siellä ihan mahtavaa, jengi osaa todella bailata ja antautua musalle. Etenkin Kanadassa, Montreal on ehkä hienoin paikka soittaa hevikeikkoja.

– Viime rundilla me lämpättiin Sonata Arcticaa, mitä ei voisi ikinä tehdä Euroopassa. Täällä on niin genretietoista porukkaa. ”Minä tykkään pelkästään tästä pakana-riisikolttudoomista enkä mistään muusta”. Jenkkilässä jengi tykkää ylipäänsä metallista.

Satyricon teki hiljattain päätöksen lopettaa Amerikassa kiertäminen, koska sai ainakin julkisuuteen annettujen lausuntojen mukaan tarpeekseen keikkailun vaatimasta byrokratiasta. Miten itse koette tämän?

Markus: – Toki sitä byrokratiapaskaa on, mutta ei se nyt niin iso asia ole. Lieköhän siinä Satyrilla sitten muutama muukin syy taustalla… Kallistahan se on hoitaa viisumit sun muut, mutta jopa meidän tasolla homma ei ole koskaan vetänyt miinukselle.

– Tulihan meille Sonatan lämppärirundilla helvetinmoinen sota viisumien kanssa, ja se meni jossain vaiheessa ihan huumoriksi, kun oli joku työharjoittelija hoitamassa asioita. Jos ihan kaikkien pykälien mukaan mentäisiin, niin eihän kukaan pääsisi sinne soittamaan. Meidänkin olisi pitänyt olla headliner ja olisi pitänyt olla Grammyjä! Sitten Century Median lakimies laittoi sinne pari viestiä ja hommat alkoi sujua. Siinä Trumpin byrokratiakin kalpenee, kun saa sen viisumin kouraan ja jengi on keikoilla aivan pähkinöinä. Sen takia tätä tehdään.

Oma pieni paikka maailmassa

Levyn julkaisua ja tulevia keikkoja pidemmälle eivät Vanhalan ja Pelkosen ajatukset vielä kanna.

Jukka: – Grey Heavensin julkaisun jälkeen soiteltiin Markuksen kanssa toisillemme ja oltiin molemmat silleen, että nyt on takki muuten vitun tyhjä. Siinä vähän ihmeteltiin, että miten me oikein saadaan seuraava levy aikaan, mutta niin se vaan sieltä tuli.

Markus: – Tulin juuri kolmen kuukauden rundiputkelta himaan, ja kitaran soittaminen oli viimeinen asia, mitä olisin ajatellut tekeväni. Mutta kummasti sitä vaan on taas istuttu soitin sylissä ja tehty biisejä! Välillä on takki vitun tyhjä, ja sitten ne hanat taas aukeaa. Se on helvetin vaikea fiilis biisintekijänä, että ei synny mitään, mutta onneksi on oppinut, että sitten pitää vaan olla vaikka vuosi tekemättä.

Jukka: – Olihan tämä levy itselleni henkisesti raskaampaa tehdä, kun toin asiat noin suoraan esiin. Yleensä menen kulmien kautta. Ihan kuin olisi kunnon riita jonkun läheisen ihmisen kanssa ja sanoisi sille kaiken suoraan – silleen positiivisessa mielessä. Mutta kyllä ne uudet asiat silti jo pyörii päässä. Me molemmat ollaan siinä mielessä levottomia, että uutta musaa tulee väkisinkin.

Markus: – Kai se on joku aivovamma, heh! Olen monesti miettinyt, mitä muuta sitä voisi tehdä, mutta tähän ikään mennessä on huomannut, että tämä on se oma pieni paikka maailmassa.

Vanhala toteaa sen jännittävän seikan, että mitä enemmän hommia on tehnyt, sitä vähemmän niihin on leipääntynyt – kokemus nimenomaan ruokkii fiilistä entisestään. Bändissä ei todellakaan ajatella, että ”tässä julkaistaan nyt jo kahdeksatta levyä, pistetään pihalle ja kattellaan”, vaan The Burning Coldilla soittaa nälkäinen ja kuin täysin uusi yhtye.

Markus: – Kun lähenee neljääkymppiä, sitä etsii itseään, koska ei kukaan pysty elämään kaksoiselämää – että haluaa olla paperitehtaan päällikkö tai mikä lie yliopistomies ja yhdistää musan siihen. Osa sitten tippuu matkasta, osa jatkaa. Nykyään pystyy elämään parikymppisenä rokkitähtenä Instagramissa hyvin vahvan ja lyhyen, nousukiitoisen uran, mutta on jotenkin vitun siistiä – ja tämä kuulostaa aika anti-rock’n’rollille, mutta sitähän me ollaankin –, että nyt alkaa vanhat äijät olla tosissaan. Se, että kakskymppiset on tosissaan, on aika vitun eri kuin se, että nelikymppiset on tosissaan. Vanhat vihaiset miehet on leppoisampia mutta vihaisempia kuin kakskymppiset vihaiset miehet!

Jukka: – Mitä enemmän tulee ikää, tulee hyvällä tavalla patinaa ja taustalla on enemmän substanssia. Ei enää stressaa asioista, joista stressasi aiemmin helvetisti. Ajattelee, että okei, tässä on se juttu mitä mä teen, enkä mä pysty vaikuttamaan tällä hetkellä tuohon tai tuohon asiaan, antaa niiden olla. Se on jännä paradoksi: asiat ei ole niin vakavia, mutta niitä tehdään vakavammin.

Pitkän uran tehnyt bändi elää nyt kultakauttaan. Olisivatko Vanhala ja Pelkonen toivoneet pääsevänsä tähän pisteeseen jo paljon aiemmin?

Jukka: – Ei se ole omissa käsissä, joten ei sen väliä. Asioita on nyt helpompi käsitellä kuin niin, että olisi hypännyt yhtäkkiä jostain alatasosta huipulle. Jotkut sen handlaa ja ne on luotuja siihen, mutta meillä tämä on ollut kuin mäkihyppytorniin kiipeämistä: pikkuhiljaa noustaan, noustaan ja sit hypätään!

Markus: – Ollaan keikkailtu paljon Dark Tranquillityn kanssa ja keskusteltu juuri siitä, miten kumpikaan ei ole ampaissut huipulle nopeasti vaan kasvanut välillä jopa kuolettavan hitaasti, joka levyllä. Ainakin se on tapahtunut rehellisesti.

Julkaistu Infernossa 7/2018.