Vuonna 2019 High on Firelle tapahtui kaksi odottamatonta asiaa. Sen biisi Electric Messiah voitti parhaan metallikappaleen Grammyn, ja aivan alusta saakka mukana ollut rumpali Des Kensel erosi yhtyeestä.
Grammy oli kiva yllätys, joka esitteli bändin monille, jotka eivät olleet koskaan High on Firesta kuulleetkaan. Kenselin lähto taas ei ollut kivaa eikä yllätys. Kitaristi-laulaja a kertoo kuitenkin ymmärtävänsä toisen perustajajäsenen päätöksen syyt.
– Desillä oli paineita. Sen piti löytää enemmän aikaa perheelleen. Ottaa rennosti. Tehdä välillä jotakin muuta. Jos miettii, millaista meininki oli siihen aikaan, siis ennen koronaa, niin kiertueita oli aika huolella. Meikäläinen ei käynyt kotona puoleentoista vuoteen, joskin tein kyllä muutakin kuin High on Firea. Oli hienoa saada soittaa Desin kanssa niin kauan. Se on edelleen mun velipoika ja meillä on hyvät välit.
Pike muistelee, että hän ja basisti Jeff Matz testasivat paria muutakin rumpalia, mutta loppujen lopuksi valinta oli selvä. Paikan sai Coady Willis, joka on soittanut muun muassa The Murder City Devilsissä, Big Businessissä ja The Melvinsissä.
– Me ei haettu rumpalia Desin paikalle vaan haluttiin keksiä tämä bändi uudelleen uuden soittajan kanssa. Desin saappaisiin ei olisi ollut helppo astua, mutta uusi jätkä saapastelikin sisään omissa kengissään. Coady oli tuttu tyyppi jo vuosien takaa, eli oli tiedossa, että se sopii persoonallisuuden puolesta hyvin joukkoon. Meillä on yhteistä historiaa, olen kokenut kaksi maanjäristystäkin sen jätkän seurassa. Ja ollaan me oltu samoilla rundeillakin. Coady on helvetinmoinen rumpali.
Pike perusti High on Firen loppukesästä 1998 Oaklandissa, Kaliforniassa. Kensel liittyi bändiin jo silloin, ja Matz on ollut mukana vuodesta 2006. Kun bändi on toiminut näin pitkään samoilla asetuksilla, muutos voi olla hyväkin juttu. Se rikkoo vakiintuneet kaavat ja heittää eteen haasteita rutiinien sijaan.
– On tässä myös totuttelemista. Kun bändissä vaihtuu yksikin jäsen, ottaa aikansa, että tuntuma on kohdallaan. Uskon, että kehitystä on tapahtunut. Musassa on uudenlainen fiilis, mutta High on Firen perusmeininki ei ole hävinnyt mihinkään. Kyse on edelleen mun ja Jeffin riffeistä, ja Coady hoitaa oman tonttinsa äärimmäisen hyvin.
Hienoja temppuja
Uuden kokoonpanon ensimmäinen voimannäyttö on Cometh the Storm, High on Firen yhdeksäs albumi.
– High on Firen levyt tavallaan tekevät itse itsensä. Mulla on joku juttu ja Jeffillä myös, ja me kuunnellaan toistemme ideoita ja sanotaan vuoron perään, että mulla on riffi, joka sopii tuon perään täydellisesti. Se on sellaista palapelin tekemistä, vähän kerrallaan etenemistä. Ja kaavioiden piirtämistä ja matemaattisia laskutoimituksia, Pike sanoo ja käkättää ilkikurisesti.
Kurt Balloun tuottama Cometh the Storm on varsin vakuuttava esitys. Rajut riffit ja murskaava groove eivät ole menettäneet tenhoaan, vaikka High on Fire on tehnyt juttuaan pienen ikuisuuden.
– Ei mulla ole koskaan ollut suurempia ongelmia uusien biisien tekemisen suhteen, Pike sanoo ja kohauttaa olkiaan.
– Jos jotain tyhjän paperin kammoa ilmenee, pitää mennä pelaamaan flipperiä tai piirtämään. Pienen breikin jälkeen sitä huomaa taas olevansa musantekemisessä aika näppärä poika. Ja Jeffhän teki tälle levylle hienoja temppuja.
Matzin uudet ideat ovatkin erikoisia: hän toi albumille eksoottisia vaikutteita Lähi-idän suunnalta. Selkeimmin ne soivat Cometh the Stormin puoliväliin asetetulla Karanlik Yolilla, joka on silkkaa vieraan maan folkia.
– Jeff opiskelee turkkilaista kansanmusiikkia. Se sukelsi siihen kamaan koronan aikana, istui neljän aikaan aamulla koneella musiikintunneilla, ja minä päivittelin, että perhana, Jeff, sinäpä olet asiallesi omistautunut. Meidän kaveri Rich esitteli sille perinnesoittimia sun muuta.
Turkkifolk tulee eri maailmasta kuin musiikki, josta High on Fire tunnetaan. Kuinka pitkään Jeffin piti suostutella sinua laajentamaan palettia tähän suuntaan?
– Mulle oli ihan selvää, että niitä vaikutteita voi ottaa mukaan. Niin kauan kuin olen ollut tässä bändissä, sen tapaiset musiikilliset fiilikset ovat tuntuneet läheisiltä. Mulla ei vain ole ollut eväitä toteuttaa sellaisia ideoita. Jeffin avulla High on Fire pääsi uusille alueille.
– Sen kuulee paitsi suorista itämaisista vaikutteista myös joistain laulumelodioistani. Samoin tietyistä polyrytmisistä jutuista, soinnutuksista ja skaaloista. En nyt viitsi ruveta nörtteilemään käyttämieni skaalojen nimillä, kun ei tää ole mikään kitaralehti. Mutta en ole hylännyt sitä pentatonistakaan. Pitäähän sitä olla.
Nämä uudet aluevaltaukset tulevat sikäli yllätyksenä, että raa’an raskaan rockin soittajat puhuvat harvemmin musiikkiopinnoista. Miten hyvin sinä tunnet musiikin teoriaa?
– Kyllä mä siitä nykyään jonkin verran tiedän, mutta ei tämä siitä ole lähtenyt. Olen muusikkona enemmänkin kuin joku montessorilapsi tai adhd-tyyppi, eli esimerkiksi fiilistelen rytmejä enemmän kuin lasken tahtia. Sovellan teoriaa käytäntöön vain silloin, kun jään jumiin enkä osaa tehdä biisiin jotakin juttua, jonka haluaisin. Silloin pitää avata joku alan grimoire ja katsoa, että ”ai tuosta se johtuu, mähän soitan tässä passing tone -säveliä, mikä tekee tästä huonoa jazzia”.
Runoutta haitsun tahtiin
Joillakin aiemmilla Matt Piken sanoittamilla levyillä on ollut teema tai jopa pitkä tarinallinen kaari. Cometh the Storm ei ole sellainen teos.
– Lähdin kirjoittamaan siitä, mitä kukin biisi toi mieleen ja mitä mielessä muuten pyöri. Olen lukenut viime aikoina mytologioista ja esoteerisista uskonnoista – kunnon metallijutuista! Sellaisista kirjoista on löytynyt metaforia eri asioille, kuten sille, miten tämä bändi on nyt rakennettu uudelleen perustuksista ylöspäin. Lyriikkani on siis allegorista runoutta haitsun tahtiin, hähähä!
Cometh the Storm ajaa High on Firen tietenkin tien päälle. Matt Pike miettii, että pandemiaa edeltäneen ajan kiertuetahtiin ei ehkä ole syytä palata.
– Ikää alkaa olla, joten täytyy varoa, ettei tapa koko porukkaa liian pitkillä rundeilla, 52-vuotias Pike virnistää.
– Eli jospa ei lähtisikään kahden kuukauden vaan kahden viikon kiertueelle. Siis kerrallaan. Sellaisia pätkiä olisi tietenkin useita. Lyhyempien rundien välissä voi pitää pientä taukoa ja vaikka touhuta kotona jotakin. Ennenhän sitä oltiin reissussa niin kauan, että kotiin tullessa ei enää osannut maksaa laskuja ja talo oli hiirten valtaama.
Takavuosina High on Firen meininki oli silläkin lailla tarpeettoman rankkaa, että alkoholi ja muut kovat huumeet olivat mukana kuvioissa. Satunnaisia retkahduksia ja lääkekannabiksen käyttöä lukuun ottamatta Matt Pike on ollut selvin päin vuosia.
– Joo joo, me ollaan kuivilla. Se meinaa, että keikoilla on vähemmän kokaiinia ja viinaa ja tyttöjä kuin ennen. Tai siis ei ollenkaan. Me ollaan ammattilaisia nykyään.
Kuulostaa helpolta, mutta ei aina ole sitä. Paholainen vaanii joka kulman takana, kuten Marko Haavisto & Poutahaukat asian laittamattomasti kiteytti.
– Se ettei biletä enää, ei tietenkään tarkoita, etteikö yhä rakastaisi bilettämistä. Siitä ajatuksesta on aika vaikea päästä yli, Pike tunnustaa.
– Mutta kun me keskitytään olennaiseen, me ollaan parempia soittajia ja parempi bändi. Meillä on kivaa, me ei vain enää tuhota itseämme. Eikä meillä enää edes ole maksoja mitä pilata.
Julkaistu Infernossa 4/2024.