”A man’s got to know his limitations.”
Näin sanaili Harry Callahan, Clint Eastwoodin esittämä poliisietsivä Dirty Harry -elokuvasarjan toisessa osassa Magnum Forcessa (1974). Tokaisu voisi olla Steve Von Tillin suusta.
Von Till tunnetaan hardcore punk -juuriltaan avantgardistiseksi post-metal-bändiksi muotoutuneen, riffeillään mannerlaattoja siirtävän yhdysvaltalaisen Neurosis-yhtyeen laulaja-kitaristina. Yhdentoista Neurosis-albumin ja niiden ohessa syntyneiden Tribes of Neurot -levyjen lisäksi Von Till on julkaissut viimeisen kahden vuosikymmenen mittaan puolenkymmentä folk- ja country-sävytteistä soololevyä sekä saman verran droneen ja ambientiin nojaavia levyjä nimellä Harvestman.
Von Till on puhtaasti itseoppinut muusikko. Hän tuntee rajansa ja on luonut kunnioitettavan määrän omaleimaista musiikkia niistä huolimatta – tai pikemminkin niitä hyödyntäen. Hän on ilmaisunsa uudisraivaaja. Hänen keinonsa eivät ole sinänsä uniikkeja, mutta tunnistettava kädenjälki tekee hänen musiikistaan vahvasti persoonallista.
Von Till on raivannut tiensä Pohjois-Idahoon, jossa hän asuu metsän siimeksessä vaimonsa, kissansa ja kahden koiransa kanssa. Päivätyönään alakoulun opettajana työskentelevän Von Tillin luovuuden keskus on ulkorakennus, aitta, joka on täynnä instrumentteja ja äänityslaitteistoa.
Siinä aitassa mies nyt istuu ja myöntää, että ympärillään on instrumentteja, joiden käsittelijänä hänen taitonsa ovat rajalliset.
– Olen hyödyntänyt rajoitteitani muusikkona koko elämäni. Kun tartuin nuorena ensimmäistä kertaa kitaraan, yritin tietysti opetella Deep Purplen biisejä ynnä muuta, mutta en koskaan ollut kovin menestyksekäs yrityksissäni. Sitten löysin punk rockin, joka antoi minulle luvan hyödyntää rajallisia taitojani omanlaiseeni ilmaisuun. Neurosis on aina ollut meille reitti tehdä omaa outoa juttuamme, jolla ei lopulta ole juurikaan tekemistä minkään muun kanssa. Meidän ei ole koskaan tarvinnut yrittää venyttää taitojamme mihinkään taituruuden esittelyyn. Olemme voineet keskittyä ottamaan kaiken irti joka ikisestä yksittäisestä soinnusta, Von Till toteaa.
– Saatan löytää inspiraation mistä tahansa. En ole mikään syntetisaattorivelho, mutta rakastan väännellä näiden laitteiden nuppeja ja törmätä vahingossa onnekkaisiin löytöihin.
”The seeker’s never satisfied”, kuuluu eräs Von Tillin kirjoittama säe. Sitä voinee pitää hyvinkin omaelämäkerrallisena?
– Kyllä, olen etsijä. Etsijä, joka onneksi löytää yhä uutta eikä nojaa vain aiemman toistamiseen ja omiin tai toisten asettamiin odotuksiin. Jahtaan aina soonista Graalin maljaa. Rajoitteeni tekevät kaikesta vain seikkailullisempaa. Saatan innostua siitä, miten kaksi nuottia värähtelee toisiaan vasten, vaikka joku toinen tuomitsisi ne karmeaksi riitasoinnuksi. Voin kuunnella rikkinäistä elektroniikkaa kaiken päivää, jos siitä lähtee vangitseva soundi.
– Muistan, miten ajelin teininä vanhempieni autolla, jonka kasettisoittimeen oli jumiutunut kasetti. En edes muista, mitä musiikkia sillä kasetilla oli, mutta kun volyymin käänsi täysille ja väänteli soittimen säädöt tiettyihin asentoihin, se pörisi kuin primitiivinen syntetisaattori. Ikävöin sitä soundia.
Uneton Germaniassa
Vaikka Von Till tunnistaa mystisen jumiutuneen kasetin kaltaisten menneiden vaikuttimien merkityksen, hänen katseensa on aina kohti tulevaa, kohti uutta.
Ja sitä Von Tillin diskografiassa edustavat hänen molemmat tuoreet julkaisunsa, A Deep Voiceless Wilderness ja Harvestman 23 Untitled Poems. Ensin mainittu on miehen ensimmäinen instrumentaalinen ambient-levy hänen omalla nimellään. Jos se on vailla Von Tillin ääntä, Harvestman 23 Untitled Poems -levyllä ei juuri muuta kuullakaan. Kyseessä on ääniteversio Von Tillin ensimmäisestä runokokoelmasta Harvestman (2020).
Yksittäisten taideteosten sijaan Von Till puhuu kollaasista, jonka muodostavat kaksi uutta levyä, runokokoelma sekä viime vuonna julkaistu No Wilderness Deep Enough -soololevy.
A Deep Voiceless Wilderness ja No Wilderness Deep Enough ovat musiikin osalta käytännössä sama levy, ensin mainitulta vain puuttuu Von Tillin lauluraita. Instrumentaaleiksi hän levyn kappaleet alun perin hahmottikin.
– En edes tiennyt, mistä kappaleissa oli kyse, kun äänitin ne. En niinkään tietoisesti säveltänyt niitä, ne vain tulivat. Näin edessäni kaninkolon, johon päätin sukeltaa. Kun viimein kaivauduin ylös, ymmärsin luoneeni ambient-levyn, joka sisältää neoklassisia sävyjä.
Kaninkolo ilmestyi Von Tillin eteen toissa vuonna pohjoissaksalaisessa maisemassa. Hän kärsi aikaeron aiheuttamasta unettomuudesta vieraillessaan vaimonsa kanssa tämän vanhempien luona. Eteen avautui maatilkku, joka oli kuulunut vaimon suvulle vuosisatojen ajan.
– Kanavoin kiinnostavaa kamaa siinä hallusinaation kaltaisessa väsymystilassa, ihmisten ja maisemien yhteyttä pohtien. Soitin biisejä ystävälleni, tuottaja-äänittäjä Randall Dunnille. Hän kehotti lisäämään biiseihin laulua, tekemään niistä uuden soololevyn. Olin eri mieltä, koin biisit täydellisiksi sellaisenaan. En todellakaan kokenut, että ne kaipaisivat karkeaa kähinääni pilaamaan kaiken.
Von Till työsti biisejä eteenpäin aittastudiossaan ja otti uudelleen yhteyttä Dunniin. Hän kertoi tälle, että haluaisi levylle aidon pianon ja käyrätorven, ehkä myös oikean sellon vahvistamaan mellotronijousia.
– Randall vastasi, että hyvä idea, Steve, mutta älä nössöile, kyllä sinun pitää laulaakin. Kokeilin noudattaa hänen neuvoaan. Kun vaimoni palasi joululomalla 2019 Saksaan, viritin äänityskamppeet olohuoneeseemme ja improvisoin sanoituksia ja lauluharmonioita joka aamu kahvikupin äärellä koirat seuranani. Viikon lopulla soitin Randallille ja totesin hänen olleen oikeassa.
– Yhden biisin demoversiolla toinen koiristamme lauloi mukana. Hän on huskymalamuutti, melkoisen äänekäs kaveri. Nyt kun kuulen sen biisin, kaipaan hänen ääntään taustalle, vaikka rehellisesti sanottuna koirista oli äänityksissä enemmän haittaa kuin hyötyä. Kissamme taas on aina hyvin huolissaan, kun kuulee minun laulavan. Hän näyttää olevan tuskissaan, tai sitten hän luulee, että minä olen tuskissani ja toivoo että lopettaisin oitis, Von Till nauraa.
Runojen teurastaja
Kun No Wilderness Deep Enoughin työstäminen oli loppusuoralla, Von Till pyysi, että Dunn tallentaisi kappaleista myös versiot, joissa lauluraita on vaiennettu. Hän halusi yhä pitää kiinni alkuperäisestä visiostaan instrumentaalimusiikista.
A Deep Voiceless Wilderness onkin tekijälleen paljon enemmän kuin vain lauluton No Wilderness Deep Enough.
– Vaikka en kuljeta sanoituksissa mitään tiettyä tarinaa, sanat määrittelevät musiikin emotionaalista sisältöä ja rajoittavat siksi jossain määrin sen tulkinnanvaraisuutta. Ihmisinä meille on luontaista kiinnittää huomiomme ihmisääneen, etsiä musiikista laulua. Mutta tätä musiikkia ei tehty lauluiksi vaan vapaammin kelluvaksi kamaksi. Ja nyt kun ihmisääni ja sanat ovat poissa, taustalle jääneet soundit saavat uuden elämän.
Ihmisäänen tavoin poissa on myös Von Tillin keskeisin instrumentti, kitara.
– Monien A Deep Voiceless Wildernessin syvien soundikerrostumien pohjana ovat simppelit pianosoinnut. Ja minähän en ole mikään pianotaituri, kykyni rajoittuvat yksinkertaisiin kahden ja kolmen nuotin sointuihin. Mutta piano on upean rikas, sointuva instrumentti, joka inspiroi etsimään uutta. Kaivauduin syvälle sen soonisuuteen, kaikuisiin harmonioihin, ja yhdistin löydökseni elektronisiin elementteihin.
– A Deep Voiceless Wildernessilla osoitan rakkauteni Brian Enon ja Gavin Bryarsin musiikkiin, samoin kuin modernien minimalistien kuten Jóhann Jóhannssonin, Ólafur Arnaldsin ja Nils Frahmin tuotantoon. En missään nimessä ole heidän kaltaisensa säveltäjä, mutta he ovat inspiroineet minua suuresti ja heidän tapansa tehdä musiikkia on osa soonista kielioppiani.
Kun Von Till alkoi työstää Dunnin haastamana sanoituksia alun perin instrumentaalisiksi kokemiinsa kappaleisiin, hän tuli entistä tietoisemmaksi tekstuaalisista veritöistään.
– Olen teurastanut runoja koko ikäni varastamalla niistä säkeitä biiseihini. Valtava määrä runoja on elänyt ja kuollut muistivihkojeni sivuilla. Monet niistä ovat varmasti ansainneet kohtalonsa, mutta koen löytäneeni oman ääneni myös runoilijana. Aloin pohtia, josko jotkin teksteistä ansaitsisivat elämän runoina, eivät vain tekstiröykkiönä, josta kaivan esiin sanoituksia.
– Varastin yhteen biisiin säkeen ”we have the sea and we will always have the sky”. Tajusin irrottaneeni runosta parhaan osan ja tehneeni lopuista säkeistä käyttökelvottomia ilman tuota säettä. Sanoitukset tarvitsivat tuota säettä, mutta sekä sanoitus että runo ansaitsivat oman elämänsä. Oli korkea aika istua alas ja kohdella joitain tekstejäni runoina. Niin päädyin julkaisemaan Harvestman-runokokoelman.
Ihminen, sänkyynsä paskoja
Von Tillin piti äänittää muutama kokoelman runo promoamaan kirjaa. Hän päätyikin tallentamaan kaikki runot ja ymmärsi, että koossa oli ainekset runoalbumiin.
Hän kuulee Harvestman 23 Untitled Poems -levyssä myös musiikillisia tasoja.
– Se, että olen muusikko, vaikuttaa siihen, miten kirjoitan runoja. Luen niitä aina ääneen varmistaakseni että niiden rytmi toimii. Ennen kuin päätin julkaista levyn, minun piti pohtia hartaasti, ovatko tekstini todella runoja vaiko vain sanoituksia ilman biisejä. Nuo kaksi asiaa palvelevat kahta tyystin eri tarkoitusta. Totesin, että runojahan nämä ovat, joskin vahvasti rytmisiä sellaisia.
Runojen äänittämisen myötä Von Till oppi uutta äänestään instrumenttina. Kuten niin monelle meistä, myös hänelle oman äänen kuunteleminen on varsin epämiellyttävä kokemus. Mutta se ääni on ainoa, joka on tarjolla. Myös sen rajoitteet täytyy kääntää voitokseen.
– Minulla ei ole ääntä jäljellä senkään vertaa kuin nuorempana, mutta toisaalta äänessäni on ehkä enemmän luonnetta kuin ennen. Olisi hienoa kertoa, että viski ja savukkeet ovat tehneet äänestäni tällaisen, mutta sitä on koetellut enimmäkseen sen korottaminen oppilailleni päivittäin. Iän myötä ääneni on yhä hankalammin hallittavissa, sekin on vain hyväksyttävä.
Niin erilaisin konkreettisin keinoin kuin A Deep Voiceless Wilderness ja Harvestman 23 Untitled Poems rakentuivatkin, niitä yhdistää tematiikka: ihmisen suhde luontoon ympärillään, ja etenkin eristäytyminen luonnosta, toisista ihmisistä ja itsestään.
Samat teemat ovat kulkeneet Von Tillin teksteissä varhaisesta Neurosis-materiaalista alkaen.
– Kun palaan vanhojen sanoitusteni pariin – mitä teen harvoin, lähinnä vain jos jotkin haastattelut sitä vaativat – yllätyn itsekin, että olen käytännössä pyörinyt näiden samojen aiheiden ympärillä koko ikäni. Jo 18-kesäisenä aloittelevana musiikintekijänä olin syvästi huolissani vajavaisesta luontosuhteestamme. Olen suhtautunut aina suorastaan pakkomielteenomaisesti siihen tosiasiaan, että olemme kaikki tämän planeetan lapsia. Meissä ei ole mitään, mikä ei olisi suoraan kytköksissä planeettaamme. Ja mitä vittua me sille planeetalle teemme? Kaikki tämä merkityksetön paska, tuho, viha ja väkivalta, omaan sänkyyn paskominen, yksikään muu eläin ei syyllisty tällaiseen. Valitettavasti emme tuhoa vain itseämme, vaan viemme mukanamme myös muita, kauniita ja majesteettisia olentoja.
– Toisaalta meillä on taiteet, arkkitehtuuri, kaikki upeat teknologiset keksinnöt. Voimme kiistellä, kuuluuko tämä älypuhelin niihin, mutta samaan aikaan on huikeaa, että meillä on tällaiset supertietokoneet taskuissamme. Ja missä olisinkaan ilman fuzz-pedaaleja, sähkökitaroita, syntetisaattoreita. Olen ällistynyt kaikesta kauniista, mihin ihmislaji kykenee ja vielä kykenisi, mutta samaan aikaan sydän syrjälläni aikaansaamastamme tuhosta.
– Ja sitten on vielä kysymys, miten me kukin istumme yksilöinä tähän kokonaisuuteen. Olemmeko osa ratkaisua vai pelkästään osa ongelmaa? Onko ihminen kaunis vai pelkkä syöpä? Noita kysymyksiä tulemme aina kysymään, vastauksia saamatta. Riippuu päivästä, miten suhtaudun mahdollisuuksiimme selviytyä.
Sisäinen ääni sivaltaa
”Your well is of despair / And despite my thirst / I will not drink here.”
Säkeiden voisi tulkita puhuvan yksilön kamppailusta välttää ihmisille ominaiset tuhoisat tavat. Von Till pitää tulkintaa pätevänä, mutta vaivautuu ajatuksesta avata runojensa merkityksiä.
– En itsekään aina tiedä niitä. Joskus runoni syntyvät puhtaasti siten, että rakennan kokonaisuuksia sanoista, jotka kuulostavat ja tuntuvat hyvältä keskenään. Toisinaan runojeni merkitykset avautuvat minulle viiveellä, toisinaan ne säilyvät mysteereinä. Nuo mainitsemasi rivit voivat viitata niin yhteiskuntaan kuin tiettyihin ihmisiin. Runot luovat sinulle sellaiset merkitykset, joita sinä niiltä tarvitset.
Useammista runoista nousee pintaan vahvan omakohtaisia säkeitä, jotka kertovat paljon Von Tillistä taiteilijana. Aiemmin mainitun säkeen ”the seeker’s never satisfied” ohella omaelämäkerrallisuus kajastaa vahvasti riveistä kuten ”yet I tread on and break trail like a god damn bull” ja ”longing to return to work”.
– Koen usein olevani kuin härkä posliinikaupassa, en tarpeeksi huomaavainen toisia kohtaan ympärilläni. Mitä työn äärelle ikävöintiin tulee, kaipuu nousee esiin teksteissäni uudelleen ja uudelleen. Kaipaan todellisuuteen, jota ei ehkä koskaan ollut eikä tuskin tule olemaankaan. Yhteyteen, jollaisen voin kuvitella, mutta jollaista en ole koskaan kokenut.
Von Till tunnustaa olevansa varsin itsekriittinen. Toisinaan hän on silti vaikuttunut, kun palaa varhaisen Neurosis-materiaalin pariin ja huomaa, mitä nuoret miehet aikoinaan kommunikoivat, tai ainakin sinnikkäästi pyrkivät kommunikoimaan.
– Nuorena asiat ovat selkeämpiä, yksiselitteisempiä. Yllätyn silti joskus siitä, miten hienosti ilmaisimme jo aikoinaan ajatuksia, joiden ilmaisemiseksi yhä kamppailemme.
Von Till tunnistaa omissa, usein luontovertauksin rakentuvissa teksteissään liiallisen toisteisuuden vaaran. Hän nauraa kirjoittavansa tämän tästä säkeitä, jotka ovat suoranaisia Steve Von Till -kliseitä.
– Minulla on kammottava, äärettömän kriittinen, julman sarkastinen sisäinen ääni, joka toistaa toistamasta päästyään, että kaikki mitä teen on täyttä paskaa. Joskus se paskiainen valvottaa minua kokonaisia öitä. Voisi ajatella, että uuden musiikin julkaiseminen on 51-vuotiaalle jo miellyttävä, turvallinen kokemus. Mutta ei se ole. Varsinkin runolevy vei minut täysin mukavuusalueeni ulkopuolelle.
– Kyynisestä punk rockista kumpuava sisäinen ääneni on tivannut minulta, mikä hienostunut runoilija muka kuvittelen olevani. Taistelu epävarmuutta vastaan on elämän mittainen, mutta kyllähän minun täytyisi se jo tässä iässä selättää. Milloin minä sen selätän, jos en nyt?
Sarkasmi ja ironia eivät ole koskaan vuotaneet Von Tillin musiikkiin. Vaikka hän ei ota itseään vakavasti, taiteensa hän ottaa sitäkin vakavammin.
– Etenkin punkissa tietyt artistit ja bändit käsittelivät aikoinaan sarkasmia loistavasti. Heidän pureva, intensiivinen älynsä riepotteli kaikkea ympärillään. No, minä en pärjäisi sillä saralla lainkaan. Se ei ole osa luovaa voimaani.
Takaisin pianotunneille?
Harvestman-projekti on aina ollut sijoituspaikka satunnaisille ideoille, joille soololevyt tai Neurosis eivät ole tarjonneet kotia. Von Till korostaa, ettei Harvestman-materiaalia varsinaisesti sävelletä. Hän vain astuu aittaan, kytkee laitteet päälle ja katsoo mitä tapahtuu.
– Työstän Harvestmanille 12-tuumaisten trilogiaa, tai ainakin tällä hetkellä ajatukseni on julkaista ne siinä muodossa. Teen dub-versioita tietyistä jo julkaistuista jutuista. Enkä viittaa dubilla reggaeen, mutta tulevissa jutuissa bassolla on korostettu rooli. Harvestmanissä studio on instrumentti. Se, mitä äänitän, ei ole niin olennaista kuin se, mitä tapahtuu miksausvaiheessa.
Aitassa odottaa instrumentteja, joihin Von Till ei ole vielä syvemmin paneutunut. Nurkassa vuoroaan vartoo esimerkiksi sähköinen kampiliira, jota Von Till ei ole hyödyntänyt satunnaisia Harvestman-droneja lukuun ottamatta.
– Olisin mielelläni taitavampi pianisti. Vanhempani pistivät minut pianotunneille lapsena, ja minähän vihasin sitä. Nyt kadun, että lopetin tunneilla käymisen. Meillä on piano olohuoneessa, ja pitäisi viettää sen parissa enemmän aikaa. Koirat voisivat taas laulaa mukana. Ja kissa kärsisi.
Kitara on edelleen Von Tillille luontevin instrumentti. Hän uskoo kitarattoman albumin antavan tuoretta kulmaa tuleviin kitarasävellyksiin.
– Voihan olla, että seuraavalla levylläni yhdistän kitaran, pianon, elektroniset elementit ja runouden. Mutta yritän olla suunnittelematta liikaa. Etsin vain seuraavia kaninkoloja, joihin sukeltaa.
Kaninkolo nimeltä Neurosis on ollut vaiti sitten vuoden 2016 kehutun Fires within Fires -albumin, eikä Von Tillillä ole yhtyeestä uutta uutisoitavaa.
– Olemme viettäneet yhdessä koko aikuisikämme. Nykyään asumme etäällä toisistamme, emmekä koe tarvetta tavata muuten kuin uutta musiikkia luodessamme ja kiertäessämme. Viime kiertueen jälkeen päätimme pitää pidemmän tauon, ja sittenhän iskikin tämä pandemia.
Metsän keskellä asuminen koronapandemia-aikana on Von Tillille siunaus, ympäröivän todellisuuden kohtaaminen lähikaupungissa ei.
– Elämme syvällä konservatiivisella Trump-seudulla, eivätkä ihmiset käytä kaupungissa edes maskeja. Se ei onneksi tarkoita valtavaa määrää koronakuolemia. Ilmeisesti olemme selvinneet näinkin hyvin siksi, että asutus on näillä seuduin melko väljää.
Omassa arjessaan Von Till ei voi välttää lähikontakteja, hän kun kohtaa oppilaansa koulussa päivittäin. Hän on tyytyväinen, ettei lähiopetukseen palaaminen ole räjäyttänyt tartuntojen määrää.
– Etäopetus oli painajainen, repisin mieluummin silmät päästäni kuin palaisin siihen. Oppilaille, joiden tasapainoisin ja turvallisin ympäristö arjessa on koulu, etäopetus oli täysi fiasko.
Päivätyöllä on vaikutuksensa luovaan työhön.
– Kaikki koettu vaikuttaa ihmiseen, etenkin kaikki mitä pitää tärkeänä ja mille antaa paljon itsestään. Lapsissa kohtaan ihmiskunnan mikrokosmoksen, ihmisenä olemisen koko kirjon. He kamppailevat samojen asioiden kanssa kuin me aikuisetkin, tai kantavat mukana kokemustaan aikuisten kamppailuista.
Julkaistu Infernossa 4/2021.