”Suurin saavutuksemme taisi olla bluesskaalan tuhoaminen” – Dischargen Robertsin veljekset historiallisessa haastattelussa

Dischargen legendaarinen d-beat syntyi sattumalta, mikä ei ole estänyt sitä vaikuttamasta metallin ja hardcorepunkin kehitykseen. Tuo perintö on pitänyt bändin hengissä, vaikka välillä on tehnyt tiukkaa.

Kuva: Denis Charmot

Jos näitä kahta portsarin näköistä kaljupäätä on uskominen, ollaan historiallisen toimituksen äärellä. Robertsin kaksoisveljekset Anthony (Tony) ja Terence (Terry) eivät ole kuulemma istuneet koskaan aiemmin samassa haastattelupöydässä.

Kun katsoo päälle viisikymppisiä Englannin Stoke-on-Trentissä kasvaneita ukkoja, ei uskoisi kuinka merkittäviä tekijöitä he ovat. Heidän yhtyeensä suoraviivaisen törkeästä sahauksesta ovat inspiroituneet bändit Metallicasta Napalm Deathiin. Vaikutukset vaikkapa thrash metalin tai grindcoren syntyyn ovat ilmeiset. Kaverien habitus ja jutut ovat kuitenkin kuin keskiverrolla brittiladillä. Nämä sällit olisi helppo kuvitella lähipubiin imemään pinttiä rankan tehdastyöpäivän päätteeksi.

Miehet tunnetaan paremmin nimillä Bones ja Tezz, eikä mielikuva osu välttämättä kauaksi totuudesta. Veljekset ovat edustamassa Dischargea, bändiä jonka debyyttialbumi Hear Nothing See Nothing Say Nothing (1982) on kenties vaikutusvaltaisin ja mahdollisesti paras hardcorealbumi ikinä.

Discharge on toiminut on/off-pohjalta oikeastaan koko uransa ajan, mutta nyt toiminta on ammattimaisempaa kuin koskaan. Räpylässä on uusi albumi End of Days, jonka julkaisee Nuclear Blast. Takana ovat siis ajat, jolloin bändin jäsenetkään eivät oikein tienneet, millä levy-yhtiöillä julkaisuja ilmestyi.

Ammattimaisuus on tässä yhteydessä tosin aika hatara käsite. Veljeksistä hiljaisempi, kitaristi Bones, ei puhu juuri mitään. Muutamien Tezziä (nykyään niin ikään kitaristi, alun perin bändin laulaja ja sittemmin rumpali) täydentävien kommenttien sekaan tulee saman verran röyhtäyksiä, muuta hassua ääntelyä ja veljelle naljailua.

Bones on ollut Dischargen ohella viisitoista vuotta terästeollisuuden palveluksessa. Se myös näkyy. Haastattelun loputtua hän näyttää ylpeänä hauistaan. Se näyttää kiveltä. Varsinaisesti salaisuudeksi ei jää sekään, että alkoholin nauttiminen on soittohommien – tai elämän ylipäätään – elävöittäjänä mukavaa puuhaa. Musiikkinsa analysointi ei Bonesia kiinnosta, tai sitten hän kokee, ettei se hänelle edes kuulu.

Tezz on kaksikosta eläväisempi ja sosiaalisempi. Lienevätkö Amerikassa vietetyt vuodet vaikuttaneet, vaikka peribrittiläiseltä jässikältä hänkin lopulta vaikuttaa. Haastattelussa hän on äänessä käytännössä koko ajan. Hän on myös selvästi ylpeä bändinsä perinnöstä. Hänestäkään saa irti kovin syvällisiä, ja Bonesin tavoin häntä vaivaa huonomuistisuus.

Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua, ja Dischargen perustamisestakin tulee ensi vuonna neljäkymmentä vuotta. Ei siis ihme, että historiallisesti merkittävimmät ajat ovat sumun peitossa. Kommenttien hataruuteen vaikuttaa sekin, että Tezz on lähtenyt bändistä useita kertoja ja ollut välillä vuosikausia pois yhtyeen vahvuudesta.

Discharge oli siis brittipunkin eturintamassa, kun sen ensirääkäisyjä kuultiin. Oman bändin perustamisen suurimmiksi inspiraationlähteeksi Tezz nimeää Sex Pistolsin ja The Damnedin.

– Discharge-nimenkin löysin Sex Pistolsin levyltä. Bodies-biisillä lauletaan ”I’m not a discharge”. Se kuulosti niin siistiltä, että piti kysyä vanhemmilta, mitä se tarkoitti.

Ennen varsinaista hardcorevaihetta bändin linja edustikin perinteisempää punkkia. Bändi ei kuitenkaan sulautunut joukkoon ihan vaivatta. Kaksikolle on tärkeää alleviivata, kuinka monesti Dischargen alkuvaiheen vaikuttajaksi tarjottu The Clash ärsytti heitä. Bones mutisee ”kommarimulkuista”, ja Tezzkin pitää selkeästi yhtyeen jäseniä tärkeilevinä snobeina.

Rakenteidenmurskaajat

1980-luvun alku, eritoten pääministeri Margaret Thatcherin kausi, muistetaan Britanniassa historiallisen ankeana aikakautena. Työttömyyden, kylmän sodan ja toivottomuuden ympäristö oli turhautuneille punkkareille hedelmällinen maaperä purkaa vihaansa. Dischargen tapauksessa musiikki ei kuitenkaan ollut reaktio maan senaikaiseen henkiseen tilaan.

– Ei me sitä mitenkään rakentavasti mietitty. Satuimme vain olemaan ensimmäisiä, jotka teki juuri tuollaista musaa. Meillä oli tuuria, että homma lähti rullaamaan. Ei se enää tässä ajassa olisi sillä tavalla mahdollista, Tezz pohtii. Bones korostaa hieman ristiriitaisesti, että bändi halusi olla omasta epäpoliittisuudestaan huolimatta mukana tuolloin alkaneessa muutosliikkeessä.

– Meidän meininki erosi kyllä muusta senaikaisesta musasta, Tezz jatkaa. – Kaikki eivät todellakaan tykänneet meistä, mutta emme välittäneet muiden sanomisista. Meillä oli tarpeeksi tekemistä soittamisen haltsaamisen kanssa, häh häh.

– Soittimia piti vaan mäiskiä, kun ei muuta osannut. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että suurin saavutuksemme taisi olla bluesskaalan tuhoaminen. Kun kuuntelee meidän alkuaikojen biisejä, niin niissähän rikottiin biisin perinteinen rakenne. Ainoa, mitä halusimme tietoisesti välttää tekemästä, oli musa, jota kuunnellessa voi ottaa lunkisti ja rallatella mukana.

Hear Nothing See Nothing Say Nothing -albumilla on läsnä jatkuva sodanpelko. Ydinpommien polttamat lapset huutavat tuskaansa, eikä ihminen ole kiinnostunut muusta kuin luomakunnan ja toistensa tuhoamisesta. Levyn tulevaisuudennäkymät ovat pikimustat. Tehoa luovat kompaktit, muutaman rivin mittaiset sanoitukset, joita on luonnehdittu myös ”Discharge-haikuiksi”.

Käy ilmi, että maailmanpoliittiset tai muutkaan sanoitukset eivät ole näitä kaveruksia koskaan kiinnostaneet. Teksteistä vastasi tunnistettavan huutolaulun myötä Discharge-soundin olennainen osa, solisti Kelvin ”Cal” Morris.

– Cal oli valveutunut Crassin [vuosina 1977–1984 toiminut englantilainen anarkopunkyhtye] hengessä. Hän kopioi sanoituksia ihan suoraan ydinsotaa käsittelevistä lehdistä ja kirjoista. Hän teki biisejä niistä löytyneistä sodan uhista ja vaikutuksista. Meitä muita ei juurikaan kiinnostanut, vaan meidän tavoite oli tehdä bändistä mahdollisimman äänekäs ja raskas. Calin tekstien myötä asiat vain liittyivät toisiinsa.

Dischargen luomasta d-beatistä on kehittynyt vuosien saatossa kokonainen punkin alalaji. Sen käppäinen mutta päämäärätietoisesti eteenpäin nilkuttava komppi syntyi luojansa mukaan täysin vahingossa.

– En vain osannut soittaa muuten, Tezz levittelee käsiään vaatimattomasti mutta selkeästi ylpeänä. – Suosikkirumpalini tuohon aikaan oli U.K. Subsin Pete Davies. Kuuntelin tarkasti myös AC/DC:n Phil Ruddia, etenkin sitä, miten hän soittaa You Shook Me All Night Longia. Yhdistin vaikutteet näiltä kahdelta.

Legendan tuho – hardcoresta glam rockiin

Bändin klassisin aikakausi ei kestänyt jälkikäteen ajatellen pitkään. Tezz lähti lätkimään jo vuonna 1980, Bones kaksi vuotta myöhemmin. Kun Discharge soitti ensimmäistä Suomen-keikkaansa huhtikuussa 1983, veljekset olivat perustaneet Broken Bonesin. Siitä Tezz siirtyi U.K. Subsiin ja myöhemmin Yhdysvaltoihin, missä soitti lyhyen aikaa muun muassa Agnostic Frontissa ja Ministryssä.

– Ainakin itse tunsin olevani vain Calvinin tiellä. Ja hän suunnitteli tosiaan Grave New Worldiä. Kun hän pääsi eroon meikästä, hän pääsi kontrolloimaan ihan kaikkea. Oli se kyllä aika hulppeaa seurattavaa, kun nähtiin bändi keikalla jossain. Katsottiin vain Bonesin kanssa toisiamme silmät pyöreinä, että eihän tämä ole tottakaan.

Syy, miksi veljekset eivät olleet uskoa näkemäänsä, oli Dischargen yllättävä muodonmuutos. Cal oli visioinut bändin vastaamaan ajan henkeä, ja niinpä Grave New World (1986) oli puhdasverinen hevilevy, joka kaiken lisäksi flirttaili glam rock -vaikutteilla. Sitä pidetään yleisesti pahimpana esimerkkinä, kuinka huonosti voi käydä, kun punkbändi haluaakin soittaa metallia.

Vielä tässä vaiheessa mukana oli uskollinen jäsen, basisti Roy ”Rainy” Wainwright. Tämän jälkeen bändi hajosi kokonaan. Huilaustauon jälkeen Cal viritti jälleen uuden kokoonpanon. Sekalaiset ja sekavat julkaisut tältä ajalta ovat jääneet syystäkin unholaan.

Vaikka veljekset puhuvat ex-solististaan yhä selvästi alentavaan sävyyn, välejä yritettiin paikata uudelleen 2000-luvulla.

– Nähtiin sattumalta Cal jossain bileissä. En ollut tavannut miestä 18 vuoteen, Tezz muistelee.

– Tuli puhetta, että Dischargen ei saisi antaa hiipua kokonaan historiaan. Hän mietti asiaa vuoden. Itse asuin tuolloin vielä Kansas Cityssä, ja sain häneltä sinne puhelinsoiton, että okei, jatketaan vaan bändiä. Saatiin diili Sanctuaryltä. Olin taas itse rummuissa. Tehtiin se levy oikeasti porukalla.

Discharge (2002) valmistui monien mielestä sillä oikealla Discharge-kokoonpanolla (Cal, Bones, Tezz ja Rainy), ja levy onkin aikakausi ja pitkä tauko huomioon ottaen suht verevää mättöä. Muotokieli on tuttu, mitä nyt vähän päivitetty.

– Mutta Calvin ei halunnut tehdä keikkoja. Punk-kirjoja kirjoittanut Ian Glasper soitti mulle ja meinasi, että kokeilkaa Varukersin Ratiä [Anthony Martin] laulajaksi. Me ei tiedetty edes koko bändiä. Luulin vaan, että se oli joku halpa Discharge-kopio. [Joku Dischargessa kuitenkin tiesi bändin, sillä yhtyeeseen rumpaliksi vuonna 1981 liittynyt Garry Maloney napattiin aikoinaan juuri Varukersistä.] Mutta me annettiin Ratille mahdollisuus, ja hän osasi kaikki biisit. Ajateltiin, että mikä ettei. Mutta sekin oli kuin olisi hakannut päätään seinään. Häneltä ei paljon panosta irronnut. Ratista tuli laiska ja läski paskiainen. Sitten meikä taas lähti, Tezz sanoo.

– Vuosia myöhemmin ajattelin, että paskaakos siitä, kokeillaan taas. Siirryin soittamaan kitaraa. Vähän aikaa siinä meni muita suostutellessa. ”Anthony, minä aion saada sinutkin kuulostamaan hyvältä”, hän irvii veljelleen.

Vuonna 2008 ilmestyneestä Disensitisestä kaksikko ei puhu mitään. Eikä ihme. Väkeä oli taas tullut ja mennyt, eikä lopputuloskaan ole häävi.

Broken Bones astuu kuvaan vielä kerran, sillä Dischargen nykyinen solisti Jeff ”JJ” Janiak on poimittu juuri mainitun yhtyeen riveistä. Amerikkalaisveren virrattua bändiin Broken Bones haudattiin.

Viihteen vastustajat

Uusi albumi End of Days on jäsentensä ikään ja antimuusikkouteen nähden viriili suoritus. Tasapaino metallin ja hardcoren välillä on vihdoin löydetty. Yhtyeen tunnistaa samaksi vanhaksi jyräksi, mutta se ei ole jäänyt jumiin vanhan mallin pakonomaiseen toisintamiseen.

– Ensimmäistä kertaa oikeasti istuttiin alas ja tehtiin suunnitelma, miten hommat pitää hoitaa. Mietittiin mistä bändissä on kyse. Siinä mielessä olemme edelleen samalla tiellä, että halusimme välttää myös uudella levyllä rakenteenmukaisia, tarttuvia kertsejä.

– Tai mitä tahansa, mikä muistuttaa oikeita biisejä, Bones pistää väliin.

– Onhan siellä nyt jotain kohtia, joissa voi laulaa mukana, mutta ei nekään varsinaista singalong-tavaraa ole. Ollaan me aika kaukana radiossa soivasta matskusta.

End of Days kuulostaa hyvin perinteiseltä Discharge-albumilta.

– Se oli tarkoituskin. Bändi, joka on ollut näinkin kauan pystyssä, oppii jossain vaiheessa soittamaan kunnolla ja tekemään sitä, mitä pohjimmiltaan haluaa. Monista pitkän linjan soittajista tuleekin muusikoiden sijaan viihdyttäjiä. Puhuimme Bonesin kanssa, että juuri sitä haluamme välttää.

– Emme halua olla myöskään muusikoiden bändi. Ne tyypit ei käy keikoilla tai osta bändipaitaasi. Se porukka vaan marmattaa ja valittaa, mitä kukakin tekee väärin. Eli siinä mielessä olemme kyllä viihdyttäjiä, että tahdomme soittaa juuri niille, jotka haluavat kuulla sitä vanhaa Discharge-tyyliä. Siinä olemme uudella levyllä onnistuneet.

Intohimoiset mielipiteet johtavat äkkiä siihen, että kuulijat tietävät, mikä bändille olisi parasta. Tezz kuitenkin myhäilee, että negatiivinen palaute on ollut uusimman tulemisen myötä vähissä.

– Yleensä kitinän määrä on ollut ihan toista luokkaa. Ainakin minusta tuntuu parin uuden videon perusteella, että punkkiporukat olisivat taas hyväksynyt meidät ja uuttakin väkeä olisi tullut messiin.

Levytyssopimus Nuclear Blastilla takaa sen, että Discharge tulee esille jälleen uudelle sukupolvelle ja korostetummin metallin puolella.

– Tällä kertaa haluamme oikeasti vakiinnuttaa bändin toiminnan, ja luulen, että tämä lafka on juuri oikea auttamaan meitä siinä. Tuntuu oikeasti mukavalta, kun hyväksyntää tulee useammaltakin suunnalta.

Loppuun on pakko ujuttaa vaivihkainen kysymys, mitä kaksikko muistaa vuoden 2003 Puntala-Rockin-keikastaan. Monelle uskonnollisen hurman kaltainen odottaminen realisoitui lopulta… noh, mielenkiintoiseen keikkaelämykseen.

– Se oli ihan kauheaa. Vetelin vielä vauhtia siihen aikaan, ja sanoin järjestäjälle, että meikä ei soita, ellen saa kunnon doussia, hah! Minulla ei ollut minkäänlaista kestävyyttä. Olin ihan seis enkä jaksanut soittaa kunnolla. Yleisö oli kyllä innoissaan. Kuulin myöhemmin sen keikan, ja kyllä me sentään yritettiin, mutta ei se homma pysynyt kasassa, tuolloin vielä rumpuja soittanut Tezz muistelee.

Muistelo osuu kiusallisen hyvin oikeaan. Paremmin keikka silti meni kuin kaksikon muistelema yhteisesiintyminen U2:n ja Sladen kanssa lokakuussa 1980: Kulttuurierot kohtasivat, yleisö ei ollut varsinaisesti vastaanottavaisella tuulella ja Cal oksensi kesken keikan. Tezz joutui moppihommiin, mistä bändi saikin keikkansa raikuvimmat suosionosoitukset.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2016.