”Tämä ei todellakaan ole mitään ranteidenviiltely- tai surumusiikkia, vaan kyse on voitosta ja voitonriemusta” – haastattelussa Watain

Ruotsalainen Watain herättää sekä pahennusta että ihailua niin valtavirrassa kuin undergroundissa. Yhtyeen nokkamies Erik Danielsson jutusteli Infernolle esimerkiksi vapaudesta, huumorista ja ”levyn varjosta”.

Noin 70 kilometriä Tukholmasta pohjoiseen sijaitseva Uppsala tunnetaan esimerkiksi vuonna 1477 perustetusta Pohjoismaiden vanhimmasta yliopistosta, nykyaikaisen kasvitieteen isästä Carl von Linnéstä sekä Pohjolan suurimmasta tuomiokirkosta. Uppsalan juuret ulottuvat kuitenkin vielä kauemmas menneisyyteen. Alueelta on löydetty muun muassa esikristillisiä hautarakennelmia ja todisteita eläinuhreista. Ainakin 400-luvulla alueella on sijainnut jonkinlainen esikristillinen kulttikeskus.

Kristillisen ja esikristillisen lisäksi Uppsala tunnetaan 2000-luvulla myös antikristillisyydestä: siellä asustaa vuonna 1998 perustettu black metal -retkue Watain.

Havaijilaislähtöisen Vonin kappaleesta nimensä napannut yhtye on ehtinyt nousta parissa vuosikymmenessä pienen piirin suosikista suuren metalliyleisön tietoisuuteen. Kun bändin neljäs albumi Lawless Darkness voitti vuonna 2011 Ruotsin Grammis-palkinnon parhaan hard rock -levyn sarjassa, puhdasoppisimmilta black metal -soltuilta saattoi lipsahtaa sianveri väärään kurkkuun.

Watainin debyyttipitkäsoitto Rabid Death’s Curse ilmestyi vuonna 2000. Sitä ovat seuranneet Casus Luciferi (2003), Sworn to the Dark (2007), mainittu Lawless Darkness (2010) sekä ristiriitaisen vastaanoton saanut, jopa balladimaisen slovarin sisältänyt The Wild Hunt (2013). Uusi Trident Wolf Eclipse -kiekko on purkissa ja ilmestyy tammikuussa 2018.

Watainin laulaja-basisti ja pääasiallinen biisintekijä Erik ”E.” Danielsson on kiireinen mies, kun uuden levyn pressihommat ovat pyörähtäneen käyntiin.

Hur mår du, Erik?

– Helt okej. Olen tehnyt antanut haastatteluja koko helvetin päivän, Watain-kippari naurahtaa.

Watain on niitä äärimetalliyhtyeitä, joiden tekemisiä seurataan tarkasti ja uutta materiaalia odotetaan innolla ympäri maailman. Ei siis ihme, että Erik saa istua levy-yhtiön tiloissa päiviä vastailemassa toimittajien kysymyksiin.

– Olen todella onnellinen levystä, mutta ottaa vielä aikaa ennen kuin ymmärrän kunnolla, mitä olemme saaneet aikaiseksi. Se on aina tällaista, kun levy on saatu valmiiksi.

Saaliin kimpussa 

Totean Erikille, että muutaman kuuntelun perusteella Trident Wolf Eclipse kuulostaa raa’alta ja päin pläsiä iskevältä levyltä – ainakin, jos verrataan edelliseen The Wild Huntiin.

– Joo, olen samaa mieltä. Trident Wolf Eclipsellä on hyvin suoraviivaista turpaanvetoa, mutta on sillä muutakin. Levyssä on monia eri puolia, Erik aloittaa.

– Voisin kuvata levyä saalistajan hyökkäykseksi, niin kuin susi hyökkää saaliinsa kimppuun, you know. Levy on sekoitus jotain väkivaltaista ja vihamielistä, mutta siinä on myös jotain ylevää ja jopa kaunista. Nuo elementit täydentävät toisiaan. Tässä on jotain samaa kuin sudessa. Ihmiset pelkäävät ja vihaavat susia, mutta tykkäävät kuitenkin katsoa ohjelmia niistä ja kunnioittavat niitä.

– Pidän uudessa levyssä ja heavy metalissa ylipäätään siitä, kun luodaan jotain sellaista, jossa aggressiivisuuteen ja väkivaltaan yhdistyy kauniita elementtejä.

Levyn digitaalisen promon mukana ei seurannut laisinkaan infoa äänityspaikasta, ajankohdasta tai äänittäjästä. Voisitko kertoa jotain näistä asioista?

– Infoa ei ollut, koska kukaan ei välitä, hah hah. En koskaan oikein ajattele noita asioita, mutta voin toki kertoa sinulle jotain: levy on äänitetty samassa studiossa ja samojen ihmisten kanssa kuin aiemmatkin levymme.

Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että Trident Wolf Eclipse on lyöty purkkiin tukholmalaisessa Necromorbus-studiossa, jonka uumenissa ovat äänittäneet monien muiden lisäksi esimerkiksi savolaisorkesterit Deathchain ja Jess and the Ancient Ones. Nappuloita on käännellyt studion omistaja Tore ”Necromorbus” Stjerna.

– Levy äänitettiin melko nopeasti, ja äänitysprosessi oli aika lailla sellainen kuin miltä levy kuulostaa: melkoisen vihamielinen, intensiivinen ja jännittynyt. Se oli tunnelma ja ilmapiiri, jollaisen halusimmekin.

– Trident Wolf Eclipse nauhoitettiin kesällä, ja se on aina vähän outoa. Kökötämme kellarissa emmekä näe lainkaan auringonvaloa. Siitä tulee ihan oma fiiliksensä. Minusta tuntui kuin olisimme jossain hikisessä kellarissa vuoren sisällä, tai jotain sellaista.

Onko tarvittavaan olotilaan haastavaa päästä keskellä Ruotsin kesää?

– Yksi syy siihen, miksi olemme tykästyneet juuri Necromorbusiin, on seikka, että siellä on melko helppoa saavuttaa tietynlainen tunnelma. Siksi palaamme aina sinne. Siellä on kaikki jo valmiiksi kuten haluamme, eikä tarvitse alkaa säätää mitään ylimääräistä.

Raakaa vihaa

Kehun Erikille uuden levyn soundimaailmaa, joka on raaka, voimakas ja vanhaa koulua. Saitteko äänimaailman, jota lähditte tavoittelemaan?

– Minä en ymmärrä soundeista mitään. Olen aivan toivoton, Erik toteaa naurahtaen.

– Meillä on siis aina sama kaveri siellä luomassa ääniä. Teemme niin, että minä ja jätkät huudamme päät punaisena raaempaa ja vihaisempaa soundia, ja äänimies huutaa takaisin, että ”haistakaa vittu, teen tämän omalla tavallani”. Äänimaailma on siis bändin ja tuottajan välisen riitelyn tulos, ja se on täydellinen.

Erik heittää pari referenssiesimerkkiä.

– Kuuntelimme paljon vanhaa Dismemberiä ja itse asiassa jopa Beheritiä. Halusimme sellaista kunnolla särötettyä soundia.

Miten biisit saivat tällä kertaa alkunsa?

– Se on aina monien asioiden summa. Vietimme paljon aikaa treenikämpällä yhdessä. Minä tein varmaan eniten riffejä ja raakamateriaalia, mutta rakensimme niistä biisejä treeniksellä koko porukalla. Luulen, että levyltä voi kuulla tietynlaisen treenikämppämeiningin. Se on eläväinen ja raaka, ei tietokoneella ajetun kuuloinen.

– Biisit parsittiin kasaan melko nopeasti, vaikka monet aihiot olivatkin suhteellisen vanhoja. Löysimme tekemiseen hyvän flow’n ja yhteisen sävelen.

Omaksi uuden levyn suosikkibiisikseni on noussut Towards the Sanctuary, joka on samaan aikaa sekä aggressiivisen armoton että tarttuvan melodinen. Osaatko nimetä omia suosikkejasi?

– Olen itsekin todella mieltynyt tuohon biisiin. Se on muuten lähes täysin meidän rumpalimme käsialaa. Minulle juuri tuo kappale on ikään kuin koko levyn sydän.

– Toinen erityisen tärkeä on levyn kakkosbiisi Sacred Damnation, joka pitää sisällään paljon sellaista, joka oli aiemmin jotenkin irrallaan. Nyt kaikki osaset ovat löytäneet paikkansa, Erik miettii. – Mutta tietenkin kaikki biisit ovat tärkeitä. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia ja muodostavat yhdessä vahvan kokonaisuuden.

Entäpä sitten Antikrists Mirakel. Kyseinen kappale mainitaan levyn yhteydessä, mutta sitä ei löydy ainakaan promoversiolta. Mikä ihme se oikein on?

– Joo, se on ikään kuin albumin… tiedätkö, mikä on ”appendix”?

Tiedän. Antikrists Mirakel on siis levylle eräänlainen lisäke tai jatke.

– Olemme kutsuneet sitä myös levyn varjoksi. Ensin tulee valo, siis itse levy, ja sitten ilmestyy sen varjo. Se tulee erilliselle seiskatuumaiselle, joka löytyy ainakin albumin boksiversiolta. Se on hyvin erityinen biisi ja aika erilainen kuin muut levyn kappaleet. Ymmärrät mitä tarkoitan ”varjolla”, kun kuulet sen, Erik lupaa.

Voittajien polku

Watainin kohdalla puhutaan usein hengellisyydestä, jopa uskonnollisuudesta. Erik on tuonut tätä puolta esille haastatteluissa läpi vuosien, ja luvalla sanoen sitä on häneltä aika kiitettävästi udeltukin. Päätän olla kysymättä aiheesta ja katsoa, nouseeko se esille itsestään.

Sanoitukset ovat iso osa Watainia. Millaisia aiheita niissä käsitellään nyt?

– Tällä kertaa sanoitukset ovat hyvin henkilökohtaisia. Niissä ollaan ikään kuin polulla, jolla matkataan kohti voimaa tai voimapaikkaa. Kyse on ihmisen todella syvällä olevasta, koko olemiseen liittyvästä ytimestä. Tuon polun tallaamiseen on monia syitä, ja monet asiat ja tunteet seuraavat sinua. On tunteita päättäväisyydestä ja tahdonvoimasta täydelliseen pelkoon, hylkäämiseen ja epätoivoon, Erik luettelee.

– Nämä ovat varmasti kaikkein voimaannuttavimpia sanoituksia, joita olen koskaan kirjoittanut. Niistä huokuu sellainen ”nosta nyrkkisi kohti taivasta” -uhmakkuus. Tämä ei todellakaan ole mitään ranteidenviiltely- tai surumusiikkia, vaan kyse on voitosta ja voitonriemusta. Matkassa kohti tuota voittoa on paljon työtä, tuskaa ja epätoivoa.

Sanoitukset ovat henkilökohtaisia ja Watain tuntuu muutenkin olevan valtava ja vakava osa elämääsi. Mitä eroa on Watain-Erikillä ja vapaa-ajan Erikillä?

– Tuo on hyvä kysymys. Toisinaan tiedän vastauksen tuohon, toisinaan en. Raja on usein hyvin sumea. En varsinaisesti tee eroa itse, vaan haluan Watainin olevan osa elämääni kaiken aikaa. Ajattelen Watainia jopa istuessani veneessä kalastamassa.

– Elämässäni on kuitenkin erittäin paljon yksityisyyttä, tykkään yksityisyydestä. On tärkeää, että minulla on mahdollisuus olla aivan yksin tai läheisten ystävieni kanssa. Julkisuudenhenkilönä joutuu olemaan paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja vastailemaan kysymyksiin ja sellaista. Pidän siitä, mutta vastapainona täytyy olla omaa rauhaa, Erik sanoo.

– Eroa on aika vaikea tehdä, koska olen kuitenkin koko ajan sama ihminen. Kohtelen muita samalla tavalla ja minulla on samanlaiset arvot sekä kotona että Watainin kanssa.

Vapaus

Erik on painottanut haastatteluissaan vapauden merkitystä. Sitä, että Watain tekee mitä tahtoo ja on vapaa sekä muiden ihmisten että ympäröivän maailman mielipiteistä.

Kerrohan, mitä vapaus sinulle merkitsee.

– Hmm, yeah…. tämä on todella valtava kysymys. Se merkitsee monia asioita. Tästä aiheesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja, Erik nauraa.

– Minulle se on yksinkertaisimmillaan sitä, mitä koen Watainin kanssa. On helppoa ajatella vapauden vastakohtaa, jotain sellaista, mikä on viety sinulta pois. Vankila on tästä äärimmäisin esimerkki. Mutta periaatteessa joka miehen ja naisen on luotava oma vapautensa, emme saa sitä ilmaiseksi. Sen eteen täytyy taistella. Yksi maailman suurista tragedioista on se, että emme synny vapauteen vaan erilaisten kaavojen ja sääntöjen keskelle. Yhteiskunta on rakentunut niiden ympärille.

– Minulle on tärkeää ylittää rajoja, joita monet eivät uskalla ylittää. Täytyy uhrata ja uskaltaa paljon, että saavuttaa vapauden. Tämä on paljolti myös koko Watainin tarkoitus: rikkoa rajoja ja kaavoja, jotta voimme saavuttaa oman vapautemme.

Vapaus on siis ikään kuin jokaisen omassa päässä?

– Nimenomaan! Valitettavasti monilla se myös pysyy siellä, vain eräänlaisena unelmana. Minä puhun vapaudesta, joka saadaan pään sisältä ulos. Siinä on se ero, se vaatii ihmiseltä paljon.

Watainin maailma vaikuttaa melkoisen synkältä ja totiselta paikalta. Onko siellä tilaa naurulle ja huumorille?

– Hah hah, totta kai on. Monilla tuntuu olevan ongelma sen kanssa, että Watain ei ole heidän mielestään tarpeeksi hauska eikä osaa nauraa itselleen, mikä on tavallaan aivan totta. Olemme todella vakavissamme tekemistemme kanssa. Kun kyse on siitä, minkä takana Watain seisoo, se on meille hyvin tärkeää ja vakavaa.

– On tietenkin paljon asioita, joista heitämme läppää, emmekä todellakaan ole mitään huumorintajuttomia tyyppejä, millään tasolla. Mutta kun puhutaan nimenomaan Watainista, siinä ei ole mitään vitsailtavaa.

– Ihmisillä on usein tapana alkaa vääntää vitsiä, kun he ovat epävarmoja jostain. He eivät tiedä, mitä muuta tehdä kuin heittää homma leikiksi. Jos tiedät mitä meinaan.

Joo, hiffaan täydellisesti.

– Se on varmaan ihan luonnollista, mutta minä en tykkää tehdä niin. Kohtaan vakavat asiat sellaisina kuin ne ovat, ja säästän vitsit ja huumorin elämän muille osa-alueille.

Luonnostaan underground

Watainin voi ajatella olevan eräänlaisessa limbotilassa: se lilluu valtavirran ja undergroundin välissä, mutta ei voi olla täysin kumpaakaan. Se on liian julma yltääkseen kunnolla mainstreamiin, mutta toisaalta liian suosittu voidakseen enää palata täysin alamaailman varjoihin.

Onko tällaisella mitään merkitystä sinulle, ajatteletko asiaa ollenkaan?

– Joo, luulen että ihmiset ajattelevat noin, koska… tarkoitan…, Erik hakee.

– Olemme tekemisissä lähinnä vain muiden undergroundbändien kanssa. Niin se vain menee, ihan luonnostaan, mutta levy-yhtiö ja media luovat ja levittävät erilaista kuvaa Watainista. Ne tarkastelevat tilannetta undergroundin ulkopuolelta. Kaikki riippuu siis paljolti siitä, mistä kulmasta asiaa tarkastelee. Kaikki näkökulmat ovat varmasti sinänsä totta, mutta me yhtyeenä ja ihmisinä emme ole muuttuneet miksikään. Elämme yhä tiukasti undergroundkulttuurissa.

Voititte kuitenkin esimerkiksi Grammis-palkinnon…

– Ehdottomasti, tuo on aivan totta. Se ei kuitenkaan ollut mitään, minkä eteen olisimme tehneet tietoisesti töitä. Meillä ei missään nimessä ollut tarkoituksena voittaa mitään tuollaista. Tarkoituksemme on tehdä musiikkia, julkaista levyjä ja keikkailla. Kaikki palkinnot, lehtien kansijutut sun muut ovat muiden ihmisten päättämiä asioita, eivät meidän.

Watain ei sylje valtavirran päälle vaan hyväksyy monenlaisen arvostuksen ja kiinnostuksen.

– Otamme tietenkin meille annetut palkinnot vastaan, nehän annetaan tekemästämme työstä. Arvostamme niitä. Ihmiset vain unohtavat, ettei meillä ole osaa eikä arpaa siinä, ketkä milloinkin palkitaan.

Parjatusta ja ylistetystä The Wild Hunt -levystä on kulunut lähes viisi vuotta. Mikä Watain-leirissä on muuttunut?

– Well…, Erik aloittaa ruotsalaisen pehmeästi. – Mikä on muuttunut… No, meillä on uusi liverumpali, kun Håkan päätti, ettei hän halua enää kiertää. Emilkin [Svensson] on Uppsalasta. Tuo on ainakin yksi iso muutos. Mutta Håkan on siis kuitenkin Watainin ydinkolmikon jäsen ja soittaa yhä levyillä.

Håkan ”H.” Jonsson ja kitaristi Pelle ”P.” Forsberg ovat muodostaneet Erikin kanssa Watainin ytimen koko sen olemassaolon ajan. Livenä remmissä on aina muitakin, ja esimerkiksi Erik vapautuu keikoilla bassosta täysin mikrofoninvarteen.

– Emme ole käyneet läpi mitään suuria muutoksia, vaan Watain tekee sitä ja sillä tavalla kuin on aina tehnyt.

Vuosi 2018 merkitsee Watainille paitsi uutta levyä myös 20-vuotisjuhlia. Ainakin Tukholman Kraken-klubille on tiedossa jotain spesiaalia. Onko teillä muita synttärijuhlasuunnitelmia?

– Ei oikeastaan. Emme tee asiasta niinkään isoa numeroa, Erik toteaa vaatimattoman ja välinpitämättömän kuuloisena. – Itse asiassa meillä oli aivan erityiset juhlat silloin kun bändi täytti 13 vuotta. Numero 13 on tärkeä Watainille, 20 ei niinkään. Krakenin-show on kuitenkin erikoistapaus. Luomme sinne eräänlaisen retrospektiivisen näyttelyn, johon laitamme konserttijulisteita, lehtien kansia, T-paitoja ja paljon muuta 20 vuoden ajalta. Uskon että se tulee olemaan siistiä, odotan sitä innolla.

– Toinen 20-vuotisjuttu on boksi, johon tulee 20 valokuvaa ja 20 flyeria, yksi kultakin vuodelta. Siitä tulee makea juttu. Oli mahtavaa koota sitä ja pistää asioita aikajärjestykseen. Luulen, että kuvista ja flyereista voi tehdä mielenkiintoisia päätelmiä.

– Meitä on siunattu erityisellä veljeydellä ja sillä, että olemme saaneet tehdä tämän kaiken Watainin kanssa. Ei tästä voi vain kävellä pois, tätä pitää vähän juhlia.

Julkaistu Infernossa 11/2017.