”Tämä voi olla kaupallinen itsemurha ja päätön idea” – haastattelussa Apocalyptica

Cell-0 jää historiaan albumina, joka johdatti Apocalyptican takaisin ytimen äärelle. Sinne päästyään sellometallin suurmiehet käsittivät, että matkaa voi jatkaa kaksilla raiteilla.

04.04.2020

Apocalyptican uuden albumin nimi sisältää sanaleikin. Cell-0 viittaa tietenkin selloon, tuohon uhkeaan instrumenttiin, joka tekee Apocalypticasta uniikin ja jolla yhtye niittaa metallin ja klassisen toisiinsa.

Cell-0 sisältää muitakin merkityksiä. Se lausutaan ”cell zero”, ja taideteoksena se merkitsee Apocalypticalle paluuta olennaiseen ja persoonalliseen, siihen nollapisteessä luotuun alkusoluun, joka aikoinaan lähti jakautumaan musiikiksi ja sen maailmanlaajuiseksi suosioksi.

Jossain vaiheessa tuo mutaatiokehitys eteni niin pitkälle, että Apocalypticalla oli ajoittain vaikeuksia tunnistaa itseään. Maailma kuitenkin pani kehitykselle stopin – tai sitten se oli kohtalo, musiikillinen evoluutio tai bändin sisäinen älykäs suunnittelu.

Oli miten oli, nyt sellistit Perttu Kivilaakso, Eicca Toppinen ja Paavo Lötjönen sekä rumpali Mikko Sirén ovat valjastaneet Apocalyptican luomaan uutta palaamalla vanhaan.

Kaikki alkoi tavallaan alusta sen jälkeen, kun Apocalyptica oli tehnyt parin vuoden kiertueen Shadowmaker-albuminsa (2015) perään. Sen sijaan, että olisi jäänyt viettämään ansaittua sapattivuotta, bändi päätti järjestää konsertteja Plays Metallica by Four Cellosin (1996) kunniaksi. Juhlakiertueen oli alun perin tarkoitus olla melko pienimuotoinen parinkymmenen keikan projekti, mutta se venähti kahden ja puolen vuoden mittaiseksi. Samalla se muutti bändin suunnitelmia katkaisemalla musiikillisen putken, jossa bändi oli ollut jo vuosia.

Worlds Collide -albumin (2007) singlet, varsinkin hittimaakari Max Martinin kanssa kirjoitettu I Don’t Care, soivat niin paljon Amerikan radioasemilla, että bändin menestyksennälkä kasvoi. Apocalyptica innostui jatkamaan samaa musiikillista linjaa 7th Symphonylla (2010) ja Shadowmakerillä.

Rumpali Mikko Sirén arvelee, että jos yhtye olisi runtannut Shadowmakerin perään nopeasti uuden albumin, se olisi jäänyt samaan jatkumoon.

– Juhlakiertue johdatti meidät takaisin instrumentaalimusaan eli sinne, mistä kaikki lähti, Sirén kertoo. – Sillä rundilla me huomattiin, miten valtavan innoissaan jengi otti vastaan alkuaikojen Apocalyptican. Se impulssi sysäsi meidät irti kuviosta, jossa tehdään radiosinkkuja ja metallilevyjä. Me päätettiin alkaa tehdä taidemetallia ja instrumentaalimusaa.

Perttu Kivilaakso jatkaa, että juurille palaamisen idea alkoi kyteä, kun juhlakiertue palautti homman raiteilleen.

– Hassua kyllä, niillä keikoilla bändin oma identiteetti oli vahvemmin läsnä, vaikka me soitettiin pelkästään Metallican biisejä. Aikoinaanhan tätä alettiin tehdä sillä periaatteella, että aletaanpa kolaa jotakin tosi outoa kavereitten kanssa. Juhlarundilla me regressoiduttiin takaisin teini-iän tunnelmiin ja tajuttiin, että sellainen on iso ja tärkeä osa Apocalypticaa. Me haluttiin vangita bändin oikea ydin myös omaan uuteen musaan.

Apocalyptica Tuskassa 2017. Kuva: Andi Balogh

Inkvisition edessä

Bändilevyistä puhutaan usein sentimentaaliseen ja arvostavaan sävyyn. Apocalyptica voi sanoa täysin puhtain sydämin, että Cell-0 on juuri sellainen. Yhtyeen itsensä tuottaman levyn ideana oli, että jäsenet kaivavat yhteisvoimin esille Apocalyptican ytimen.

– Me haluttiin päästä sekä treenikämpällä että studiossa syvälle siihen fiilikseen, että on vain me neljä, Kivilaakso sanoo. – Apocalyptica on nimenomaan neljä erilaista jätkää yhdessä. Se on siunaus ja kirous. Musaa ei voi tehdä ihan vain itselleen. Se viedään bändin sisäisen inkvisition eteen, minkä jälkeen se ehkä ylittää kynnyksen, jonka jälkeen sillä on bändille yhteinen sanoma. Se on kiehtova prosessi. Kun uutta musaa työstetään, jokainen tuo pöytään omia ideoitaan, sävyjään ja mausteitaan.

Cell-0:lla on neljä sävellystä Toppiselta, neljä Kivilaaksolta ja yksi Siréniltä. Levyn tekemisestä teki helpompaa se, että maailmallisia houkutuksia oli vähemmän. Instrumentaalisen taidemetallin kaupalliset mahdollisuudet ovat sen verran rajalliset, että niitä ei kannattanut ajatella.

– Meidän ei tarvinnut miettiä mitään muita aspekteja kuin bändin sisäistä inkvisitiota. Ei mitään sellaista, että ovatko biisit riittävän lyhkäisiä radiosoittoon tai jokainen kertsi tarpeeksi selkeä. Sitä kautta musa muuttui progemmaksi, kokeellisemmaksi ja vapaammaksi. Me arrattiin ja suunniteltiin yhdessä, ja käytännössä jokainen tuotti omat biisinsä itse.

Työskentelytapa antoi paljon vapautta, mutta myös kaiken vastuun.

– Mehän ollaan tehty aiemmin levyjä huipputuottajien ohjauksessa. Ulkopuolisen kanssa työskennellessä pystyy aina sysäämään vastuun epäonnistumisesta ja onnistumisesta muille. Oli mageeta tajuta, että vau, nythän tosiaan on niin, että nämäkin päätökset täytyy tehdä itse, Kivilaakso naureskelee ja jatkaa yllättyneensä työn määrästä.

– Mä asuin Sonic Pump -studiolla kaksi viikkoa sessioiden lopulla. Nukuin muutaman pakollisen tunnin, jotta pysyin järjissäni, soitin ja kelasin. Me ohjelmoitiin Mikon kanssa kaikki levyn elektroniset sounditkin itse, eli nekin langat olivat omissa käsissä. Cell-0:n tekeminen oli aikamoinen pinnistys. Tosi kouluttavaa ja opettavaista.

Kivilaakso ja Sirén puhuvat Cell-0:n äänityksistä niin kuin ne olisivat tapahtuneet ulottuvuudessa, jossa oli olemassa vain Apocalyptica. Niin oikeastaan olikin, jos ulottuvuutena pidetään sitä musiikkialan osaa, jossa Apocalyptica operoi. Esimerkiksi levy-yhtiö ei voinut protestoida bändin suunnanmuutosta vastaan, koska Apocalypticalla ei ollut äänitysvaiheessa levytyssopimusta.

– Me tehtiin diili vasta valmiin levyn kanssa tyyliin ”tätä tulee, olkaa hyvä”, Sirén sanoo. – Eikä me edes valehdeltu Silver Lining Musicille, että oltaisiin muka tehty kolmeminuuttisia kaupallisia ralleja. Meillä on hyvä viba siitä lafkasta. Ne diggaavat meistä ja musasta ylipäänsä ja osaavat miettiä, mikä olisi paras tapa viedä mitäkin juttua eteenpäin. Siis sen sijaan, että kaikki yritettäisiin pakottaa samaan muottiin.

– Ja olihan sillä Silver Lining Musicin parrakkaalla jäbällä myös sellainen käsitys, että tämä on just se juttu, jota Apocalypticalta tässä kohdassa kaivataan, Kivilaakso lisää. – Tämä voi olla kaupallinen itsemurha ja päätön idea, mutta ei me oletetakaan, että tällainen levy myisi hirveästi, koska siinä ei ole mitään selvää promootiovälinettä, radiobiisiä. Mutta me tehtiinkin Cell-0 ensisijaisesti itsellemme. Tässä vaiheessa uraa bändin pitää ottaa vahvoja askelia, joilla se täyttää oikean taiteellisen ambitionsa.

Cell-0 saattaa olla taiteellinen voitto, mutta samalla se voi olla iso riski. Se saattaa palauttaa Apocalypticalle uskottavuuden, jota popvoittoiset vuodet ovat kuluttaneet. Toisaalta Cell-0 voi olla juuri se levy, jonka vuoksi Apocalyptica katoaa suuren yleisön tutkasta. Kivilaakso tietää tämän kyllä.

– Kyllähän levyltä puuttuu se käsittämätön pommibiisi, joka voisi soida Amerikan radioissa. Siksi ei voi tietää, miten levy striimaa ja moniko sen löytää. Toisaalta Cell-0 voi olla täsmäisku, jota meidän core-fanikunta kaipaa. Siis se jengi, joka koki esimerkiksi Shadowmakerin vieraaksi. Kahdesta ekasta sinkusta saatu palaute on ollut niin mielettömän positiivista, että siinä on mieli levännyt. Siksi on pakko uskoa siihen, että omana itsenään oleminen on tässä kohdassa kovin mahdollinen ratkaisu.

Sirén ei miellä albumia riskiksi. Hän sanoo, että Apocalyptica on tehnyt tietoisia ja tarkkaan harkittuja päätöksiä.

– Cell-0 on kädenojennus core-faneille, jotka muutenkin ovat eniten kokonaisten albumien perään. Ne, jotka kuuntelevat vain yksittäisiä biisejä netissä, saavat kyllä edelleen sitä puolta.

Maksimit irti

Rockmusiikki ei ole valtavirtaa. Sillä on paljon uskollista yleisöä, mutta mikäli kehitys kehittyy ennusteiden mukaan, rock jää elämään bluesin ja jazzin lailla omaksi, ulkopuolelta jokseenkin huomaamattomaksi genrekseen. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa. Joskus kuulee jopa pohdiskeltavan, mahtaako marginalisoituminen tehdä musiikille hyvää.

Apocalyptican kohdalla vastaus kuuluu kyllä. Se päätti etsiä uusia reittejä, kun entiset eivät tuntuneet enää vievän eteenpäin.

– Kun rockmusiikki hävisi mainstreamistä, meidän radiosinkut eivät menneet enää läpi, Sirén sanoo. – Me kuitenkin tajuttiin, että meidän ei tarvitse pyrkiä pelkästään siihen suuntaan. Sinkkubiisien miettimisen sijaan me voidaan tehdä jotakin taiteellista, jonka äärellä bändi on kukkeimmillaan.

Joidenkin Apocalyptican aiempien, alleviivatun yleisöystävällisten radiosinkkujen soidessa on kieltämättä tullut mieleen, että bändi suorastaan karsastaa omaa ainutlaatuisuuttaan saavuttaakseen uutta yleisöä.

– Jos oikein itsekriittiseksi alkaa, niin kyllä uralla on ollut sellaisia hetkiä, että Apocalyptica on pyrkinyt kuulostamaan tavallisemmalta rockbändiltä kuin se oikeasti on, Kivilaakso myöntää.

Sirén huomauttaa, että sellaiset hetket on viisainta nähdä osana pitkää jatkumoa. Biisit, joita voisi pitää harha-askeleina tai itsensä kadottamisen soundtrackinä, ovat vain osa sitä voimaa, joka on pitänyt Apocalyptican liikkeellä vuodesta 1993 lähtien.

– Toiset laulusinkut ovat onnistuneet paremmin kuin toiset. Joidenkin takana me seistään edelleen rinta rottingilla, joidenkin ei, mutta kaikki ne ovat olleet meille tärkeitä, koska kehitys kehittyy koko ajan, Sirén sanoo.

– Stagnaatio on Apocalypticalle kaikkein pahin allergeeni. Bändin pitää liikkua. Siinä pitää olla sellainen fiilis, että nyt tehdään jotain uutta. Cell-0:lla me haetaan uutta palaamalla vanhaan. Tähän on päädytty itsetutkiskelun ja itsekritiikin kautta, ja me ollaan hemmetin ylpeitä siitä, mitä me on nyt tehty.

Kaiken kukkuraksi taiteen alalla on mahdollista ottaa suunnitelmat A ja B käyttöön yhtä aikaa. Tajuttuaan, että singlen ei välttämättä tarvitse edustaa muuta kuin itseään, Apocalyptica on saanut uusia ideoita.

– Vaikka me nyt tehtiin haastava instrulevy, ei me silti suljeta pois kaikkea muuta mahtavaa, mitä on saatu tehdä, Kivilaakso selittää.

Se tarkoittaa sitä, että vuonna 2020 Apocalyptica kulkee kaksilla raiteilla. Instrumentaalialbumin lisäksi bändi tulee julkaisemaan laulettuja singlejä eli potentiaalisia radiobiisejä, jotka eivät istu Cell-0:n kaltaiselle julkaisulle. Ne bändi äänittää Yhdysvalloissa ulkopuolisten tuottajien kanssa.

– Toisin kuin tälle albumille, radiosinkkuihin tuottaja voi tuoda jotain sellaista, mitä me itse ei voitaisi, Sirén sanoo. – Me aiotaan ottaa laulu-Apocalypticasta maksimit irti. Me saadaan nyt tehdä duunia niin kovien jätkien kanssa, että ihan naurattaa, että onko tää mahdollistakaan – ja me tullaan oppimaan niiltä valtavasti.

Kivilaakso lisää, että albumi on silti se tärkein juttu.

– Ei tämä bändi pysty menemään mukaan siihen meininkiin, että julkaistaan vain yksittäisiä biisejä. Kokonaisen struktuurin hahmotteleminen kiehtoo meitä edelleen. Mutta Cell-0:sta tuli kantava kokonaisuus juuri siksi, että jokaista musiikillista ideaa ei ole pakko ympätä yhdelle levylle.

Ei selityksiä

Instrumentaalimusiikista tekee kiehtovaa se, mitä siitä puuttuu. Kun selittäviä sanoja ei ole, musiikki haastaa kuulijan kysymään itseltään, mitä mikäkin hänelle tarkoittaa. Cell-0:lla Apocalyptica on satsannut tähän huolella. Sävellysten merkityksiä ei sanallisteta sen enempää levyllä kuin sen kannessakaan.

– Me lähestyttiin jokaista kappaletta ikään kuin taidemaalauksena. Siksi niitä kuvataan kansitaiteessa maalauksilla, Kivilaakso kertoo. – Kuvat ja biisien nimet antavat tietenkin voimakasta osviittaa siitä, mistä on kysymys. Me kuitenkin toivotaan, että kuulija filosofoi itse biisille tarinan tai viitekehyksen.

Kun teos herättää ajattelemaan ja kokemaan, ollaan taiteen ytimessä. Toisaalta tällainen konsepti antaa tekijöille myös mahdollisuuden fuskata. Voihan olla, ettei musiikin takana ole alun perin ollut minkäänlaista ajatusta, vaan merkitykset on liimattu päälle vasta jälkeenpäin, muodon vuoksi.

– Tämä ei ole niitä levyjä, joiden biiseille on keksitty nimet viime hetkellä, Kivilaakso vakuuttaa. – Niinkin on joskus tehty, mutta uutta levyä tehdessä meitä kiinnosti kokonaisuus enemmän kuin ennen. Jo säveltäessä tuntui, että tunnelmat johtavat johonkin ja albumin osat keskustelevat toistensa kanssa.

Vaikka Cell-0:lla ei lauleta, se ei tarkoita, ettei sillä sanottaisi mitään. Sellaiset tuhoa enteilevät biisinnimet kuin Ashes of the Modern World ja En Route to Mayhem puhuvat puolestaan, eikä musiikin tunnelma ole missään vaiheessa mitenkään lenseä. Kivilaakso kiteyttää Cell-0:n teemat ”ihmiskunnan välinpitämättömyyden aiheuttamasta ahdingosta syntyneiksi pohdiskeluiksi”.

– Cell-0 pyörii rakentamisen ja tuhoamisen tematiikan ympärillä. Jokainen levyllä oleva asia liittyy tavalla tai toisella pirstaloitumiseen. Kun katsoo tähteä tarpeeksi läheltä, sen näkee olevan rypäs kaikkea. Kun katsoo vesimolekyyliä, huomaa täysin saman asian. Myös musiikki on samanlainen pienistä asioista syntyvä kokonaisuus. Ihminen on hyvä rakentamaan pienistä osasista kaikkea monumentaalista, mutta samaan aikaan hän tuhoaa kaiken ympärillään. ”Cell-0” on jumalpartikkeli tai alkugeeni, jonka kaltainen ihmisyydestä puuttuu. Meillä ei ole sellaista geenimutaatiota, joka saisi meidät välittämään asioista tarpeeksi.

Huoli maailman tilasta ja tulevaisuudesta tunkeutuu nyt kaikkialle, ja ilmeisesti se on alkanut sävyttää myös Apocalyptican musiikkia. Cell-0:n dystooppisessa tematiikassa on kannanoton tuntua.

– Mua ihmetyttää, että vaikka kaikki tietävät parametrit ja tilanteen, aika helvetin harva tekee asioille yhtään mitään, Sirén miettii. – Varsinkin ne tahot, jotka voisivat kääntää suurten massojen kulkusuuntaa, kinnaavat vastaan niin perkeleesti. Ilmastoa koskevat numerot ovat olleet luottavissa vuosikaudet, mutta vasta nyt aletaan miettiä, että ehkä se luonnonsuojelu ei olekaan paha asia.

Suuri illuusio

Apocalyptica vietti suurimman osan Shadowmakerin ja Cell-0:n välillä kuluneista vuosista maailmalla. Pian tie kutsuu taas. Bändi aloittaa Cell-0:n kiertueet tammi–helmikuussa reilun kuukauden mittaisella Euroopan-pyrähdyksellä. Uudelta albumilta lohkaistujen instrumentaalisinkkujen jatkoksi julkaistaan laulettu biisi, ja tietenkin ihmisääniä kuullaan myös keikoilla.

– Euroopan-rundilla meidän kanssa laulaa Amaranthen huikea Elize Ryd, Kivilaakso kertoo. – Vaikka en toisaalta ole ihan varma, tietääkö Elize itse sitä vielä…

Toukokuussa käynnistyy Amerikan-kiertue Lacuna Coilin kanssa.

– Shadowmakerillä laulanut Franky Perez lähtee meidän kanssa rundaamaan Jenkkeihin, Sirén kertoo. – Se oli ihan haltioissaan, kun me pyydettiin se taas mukaan. Franky on ihana tyyppi, loistava frendi ja hieno laulaja.

Kivilaakso ylistää Apocalyptican uutta lavaproduktiota. On videoinstallaatioita ja elokuvamaisuutta, ja mitä settilistaan tulee, hyvistä biiseistä on runsaudenpula.

– Väistämättä jää pois sellaisia, jotka ehdottomasti haluaisi mukaan. Pitkiin setteihin tulee neljä tai viisi uuden levyn biisiä.

Niin kuin monilla muillakin pitkän linjan bändeillä, Apocalypticalla on ohjelmistossaan kappaleita, jotka täytyy soittaa joka keikalla. Niin myös tehdään hampaita kiristelemättä.

– Jotkut bändit suhtautuvat suosituimpiin biiseihinsä hassulla tavalla, Sirén sanoo. – Ne saattavat vähätellä ja halveksia suurinta hittiään, vaikka monille faneille juuri se kappale on tosi tärkeä ja sen kuuleminen livenä saattaa olla monelle ainutkertainen kokemus. Suuri hitti ansaitsee tekijältään rakkautta ja kunnioitusta myös siksi, että se on tehnyt kaikesta mahdollista.

Kivilaakso sanoo, että Apocalyptican tuotannossa ”pakkobiisejä” löytyy sekä lauletun musiikin että instrumentaalien puolelta.

– Oman tuotannon tärkein ”pakkobiisi” on I Don’t Care, joka on meidän sinkuista selkeästi menestynein. Olisi erikoinen kannanotto jättää se soittamatta. Pakkobiisi on myös Hall of the Mountain King, leimaa-antava versio tutusta klassisesta teemasta. Se on hauska biisi, joka näyttää bändin idioottimaisen tai humoristisen puolen. Myös Nothing Else Matters on joka ikisessä setissä, se on pakkobiisi numero yksi. Se on sellainen hiljainen hetki, josta me ei haluta luopua. Rakastan sen soittamista enemmän kuin koskaan. Ja nythän me tehtiin siihen vähän uutta, mielenkiintoista elektronista taustaa. Hei, siinähän olikin meidän encore viimeiseltä kymmeneltä vuodelta! Nattari, I Don’t Care ja Mountain King!

Yleisön suursuosikit ovat olleet lujasti yhtyeen hallussa jo pitkään. Toisin on Cell-0:n materiaalin laita.

– Sehän tässä aiheuttaa harmaita hiuksia, että me ollaan suostuttu soittamaan livenä muutama uuden levyn läpiveto, Kivilaakso sadattelee. – Joka ikinen sävel on siis pakko opetella. Jos keikalla tulee kiperä tilanne tai vaikea kohta, mä yleensä heittäydyn selälleni lavalle ja alan kieriä. Silloin huomio kääntyy pois musiikista. Se on suuri illuusio!

Sellon kanssa kieriminen on kuulemma jopa vaikeampaa kuin miltä näyttää.

– Näinhän se on, Sirén komppaa. – Mutta väittäisin silti, että sinä, Perttu, olet Pohjoiskalotin sadan parhaan sellokierijän joukossa.

– Kiitos.

Irti leipääntymisestä

Apocalyptica on ollut olemassa yli neljännesvuosisadan. Toppinen ja Lötjönen ovat soittaneet siinä vuodesta 1993 ja Kivilaakso yhdeksänkymmentäluvun lopulta. Sirén liittyi joukkoon vuonna 2003. Matka on ollut pitkä eikä aina kovin rauhallinen. Sirénin mukaan hullut vuodet alkoivat vähän sen jälkeen, kun hän liittyi bändiin.

– Joskus 2005 ja 2006 me tehtiin tajuttomasti keikkaa, 150 vetoa vuodessa. Kun siihen laskee päälle matkapäivät ja promoreissut, me oltiin poissa kotoa 250 päivää vuodesta. Se oli täysin kohtuutonta eikä kenenkään edun mukaista.

Ehkäpä juuri ylirasituksen vuoksi bändin kemia ei ole aina ollut kunnossa. Kivilaakso sanoo, että Apocalyptican uralla on ollut hyviä, huonoja ja myrskyisiä jaksoja.

– Yhdessä vaiheessa Eicca ilmoitti lähtevänsä bändistä, mihin totesin, että en sitten jatka mäkään. Mutta tässä sitä ollaan edelleen. Kukaan ei selviä tällaisesta ilman kipeitä hetkiä, ja välillä meidän välit ovat tulehtuneet, mutta aina me ollaan onnistuttu parantamaan ne. On ollut pakko pystyä, koska jos bändin tyypit eivät tule toimeen keskenään, homma menee tosi hankalaksi.

Jos tarkkoja ollaan, niin pakkohan se on ollut vain siltä kannalta, että muusikot ovat välttämättä halunneet pitää yhtyeen koossa.

– Onhan tämä meille tärkeä juttu. Meille on ollut tärkeää säilyttää veljellinen yhteys. Viime vuosina ystävyys on muuttunut entistä lujemmaksi. Siitä varmaan on tullut uskallusta tehdä erilaisia juttuja. Haluan uskoa, että tällainen henkilötason yhteys kuuluu musassa ja näkyy lavalla, Kivilaakso miettii.

Kivilaakso ja Sirén vaikuttavat yllättävän motivoituneilta miehiksi, jotka kertovat pitkän linjan bändinsä yhdeksännestä albumista. Sellisti tunnustaa onnellisen oloisena päässeensä eroon leipääntymisestä.

– En häpeä kertoa, että mulla meni vuosia niin, että koin muuttuneeni ammattilaiseksi. Se tarkoitti sitä, että lähdin töihin, soitin konsertin, kierin lavalla, sain palkan. Nyt nuoruuden into on palannut. On taas maailman siisteintä napata soitin käteen ja mennä ystävien kanssa lavalle tai studioon peuhaamaan ja luomaan uutta. Olen kiitollinen siitä, että tällaisen uran tehneenä voi oikeasti vielä päästä käsiksi aitoon intoon. Siihen samaan, jonka takia tätä aikoinaan lähti tekemään, Kivilaakso riemuitsee.

Sirén on vahvasti samoilla linjoilla. Hänestä Apocalyptica elää uutta kevättä. Edessä siintää innostavia mahdollisuuksia.

– Me ollaan tajuttu, millainen lahja me ollaan saatu. Me ollaan kaikki haaveiltu muusikon ammatista ja päästy pisteeseen, jossa me saadaan tehdä töitä maailman kovimpien tyyppien kanssa. Meillä on mieletön leikkikenttä ja paljon yleisöä. Me saadaan luoda, kokeilla, onnistua ja epäonnistua nelistään, kimpassa, ja meillä on nyt kivempaa keskenämme kuin koskaan. Vaikka on se niinkin, että bändeissä kiteytyy avioliiton kaikki huonot puolet, Sirén nauraa.

– Joo, helvetisti nalkuttamista ja tosi vähän seksiä, Kivilaakso kiteyttää.

– Omalta kohdaltani haluaisin korostaa, että seksiä ei ole ollut yhtään. Siis bändin sisällä, Sirén tähdentää.

Jokin näitä miehiä silti vetää toistensa luo. Kivilaakso myhäilee, että suostuu tätä nykyä jopa osallistumaan bänditreeneihin.

– Mulla ei ole enää sellaista geneeristä vastustusta, ettei halua nähdä bändikavereita vapaa-aikana. Me ollaan treenattu tänä vuonna varmaan enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Nykyään tuntuu ihanalta jopa jonottaa Sirénin Mikon kanssa lentokentällä check-iniin ja syödä paskaa ruokaa lentokoneessa.

Sirén nyökkää sen näköisenä, että tietää, mistä kaveri puhuu.

– Meillä on ollut jo pitkään sellainen fiilis, että me ollaan menossa samaan suuntaan.

Julkaistu Infernossa 11/2019.

Lisää luettavaa