”Tapanani ei ole velloa menneissä ikävissä asioissa” – haastattelussa ex- Mercyful Fate -kitaristi Michael Denner

Michael Dennerin ura käynnistyi 1970-luvun alkupuolella, mutta maineikas tanskalaismuusikko ei suunnittele edelleenkään eläköityvänsä. Mercyful Fate on jäänyt kitaristin osalta historiaan, mutta hänen viimeisin yhtyeensä Denner’s Inferno toimii sitäkin aktiivisemmin. 

Denner's Inferno, maestro itse etualalla.
Kuva: John Mortensson

Kööpenhaminan keskustan tuntumassa sijaitseva Peder Hvitfeldts Stræd lymyilee muutaman kivenheiton päässä pahimmasta shoppailuhulinasta, mutta Tanskan pääkaupungin ”vinyyliskenen” tunteville Hvitfeldtin katu on varsin tuttu paikka. Numero 14:n kohdalta nimittäin löytyy Mercyful Fatessä ja monessa muussa yhtyeessä vaikuttaneen Michael Dennerin omistama Beat Pop -levykauppa. 

Eletään alkusyksyistä lauantai-iltapäivää, ja muusikko alkaa hiljalleen asetella oivallisen puotinsa ovea säppiin kuluvan viikon osalta. Denner ja hänen puolisonsa aikovat myöhemmin samana iltana juhlistaa hääpäiväänsä pitkän kaavan mukaan, mutta kitaristilla ei ole vielä mikään kiire. Mies naurahtaa, että ainahan häneltä nyt pari tuntia suomalaiselle metallimedialle löytyy. 

– Synnyin Kööpenhaminassa vuonna 1958. Isäni ja setäni olivat kovia musiikkifaneja ja kuuntelivat kaikenlaista räväkkää rockia. Olin varmaan 11–12-vuotias, kun setäni tuli taas kerran meille viettämään iltaa. Minun piti mennä aamulla kouluun, ja meninkin, mutta voi herranen aika, että minua väsytti sinä päivänä… Olin nimittäin kuunnellut koko yön setäni tuomaa Led Zeppelinin debyyttialbumia, Denner hekottelee. 

– Se oli hyvinkin käänteentekevä yö. Good Times Bad Timesin, Babe I’m Gonna Leave Youn ja Dazed and Confusedin kaltaiset biisit kuulostivat niin järkyttävän hienoilta, että tajusin kristallinkirkkaasti yhden asian: minusta tulee isona muusikko! 

Led Zeppelin oli tuohon aikaan huomattavan rajua musiikkia. Oletko koskaan miettinyt, miksi tymäkämpi tuuttaus viehätti sinua jo niin nuorena? 

– Asuimme Kööpenhaminan sataman lähistöllä, ja seutu tunnettiin kovista jengeistä ja aggressiivisista merimiehistä. Minulla oli jo silloin pitkä tukka ja sain erikoisen ulkonäköni takia pataani niin kadulla kuin koulussakin. 

– Tunsin itseni surkeaksi luuseriksi, mutta musiikki antoi minulle helvetisti energiaa. Huomasin myös, että mitä ankarammin bändi rankaisi, sitä voimaannuttavampaa sen kuunteleminen oli. Rakastin Zeppelinin ohella esimerkiksi Deep Purplea, Uriah Heepiä, Ufoa, Black Sabbathia, Scorpionsia ja Budgiea. Eikä mikään ole oleellisesti muuttunut: jos asia tai toinen ahdistaa minua, laitan edelleen jonkin vanhan suosikkilevyni soimaan ja painolasti mielen päällä kevenee huomattavasti. 

– Isäni ja setäni ansiosta pääsin myös hienoille keikoille jo melko nuorena. Olin muistaakseni 13-vuotias, kun menimme katsomaan Deep Purplea KB Halleniin. Pari vuotta myöhemmin sain kokea Zeppelinin konsertin, ja lienee sanomattakin selvää, että tajuntani laajeni sen illan aikana. 

Missä vaiheessa tartuit kitaraan? 

– Isovanhempani soittivat useita instrumentteja ja isäni omisti kitaran. Musiikki oli siis jatkuvasti läsnä, tavalla tai toisella. Olin noin 12-vuotias, kun aloin tutustua kitaran soittamisen saloihin kunnolla. En koskaan mennyt kitaratunneille tai opetellut nuottien lukemista, vaan opettelin korvakuulolta suosikkibändieni kappaleita. 

– Perustin ensimmäisen yhtyeeni vuonna 1973, kun olin 15-vuotias. En muista, oliko meillä edes varsinaista nimeä, mutta musiikkimme oli hemmetin rankkaa – ainakin jos otetaan huomioon, että raskaampi rockmusiikki asteli vielä tuolloin lapsenkengissä. 

Kööpenhamina ei ole ihan pieni kaupunki, mutta ennemmin tai myöhemmin samanhenkiset nuorukaiset alkoivat löytää toisiaan. 

– Menin katsomaan suurta suosikkiani Ufoa talvella 1976. Bändi ei ollut Tanskassa kovin suosittu, ja konserttisalissa olikin vain viitisenkymmentä ihmistä. Minä puolestani olin seitsemännessä taivaassa, kun pääsin näkemään Michael Schenkerin muutaman metrin päästä… Myös Kim Petersen [myöhemmältä taiteilijanimeltään King Diamond] oli samalla keikalla, mutta tutustuimme toisiimme paremmin vasta myöhemmin.

Tästä voi tulla jotakin 

Samalla kun 1970-luku veteli viimeisiään, parikymppisen Michael Dennerin suuri unelma rockmusiikin ammattimaisesta soittamisesta alkoi näyttää askel askeleelta mahdollisemmalta. 

– Liityin punkhenkiseen Brats-yhtyeeseen vuonna 1979, ja julkaisimme 1980-albumin… niin, vuonna 1980. Bratsin perustaja totteli nimeä Hank Shermann [oikealta nimeltään Rene Krolmark], ja meistä tuli pari vuotta myöhemmin Mercyful Faten kitaristikaksikko, Denner muistelee. 

– Työskentelin jo tuolloin levykaupassa – se ei tosin ollut minun puotini –, ja yhtenä päivänä myin 1980-albumin kopion eräälle 16-vuotiaalle rockfanille. Hänen nimensä oli Lars Ulrich. Lars alkoi pian vierailla kaupassa niin usein, että tutustuin häneen väkisinkin. Eräänä iltapäivänä hän sitten ilmoitti muuttavansa perheensä kanssa Los Angelesiin ja tähtäävänsä tennisammattilaiseksi. No, ei mennyt aikaakaan, kun sain Larsilta Losista kirjeen, jossa hän ylpeili perustaneensa rankan metallibändin uuden ystävänsä James Hetfieldin kanssa. Vähän myöhemmin hän lähetti minulle Metallican ensimmäisen demon, ja muistan tuumineeni sen äärellä, että katsohan meidän Larsia, tästä voi tulla jotakin, Denner nauraa. 

– Jos hyppään hetkeksi vähän eteenpäin, niin minulla on erityisen rakkaita muistoja liittyen Metallican Ride the Lightning -albumiin. Metallica viimeisteli levyn biisejä treenikämpällämme ja ryhtyi pian nauhoittamaan pitkäsoittoa Sweet Silence -studiolla. Kun Metallican työpäivä oli ohi, lähdimme yleensä juopottelemaan kööpenhaminalaisiin kuppiloihin. 

– Muistan myös tapauksen King Diamondin asunnosta, kun Lars ja James olivat aikamoisessa tuiskeessa. Jostakin syystä minä ja King lähdimme hetkeksi pois olohuoneesta, ja kohta sieltä kuului kauheaa huutoa… Ryntäsimme takaisin, ja Metallican kundit kertoivat meille nähneensä huoneessa ”jonkin hirvittävän olennon”. Minulle ei koskaan selvinnyt, mitä he oikeasti näkivät tai kokivat, mutta ainakin heidän kasvonsa olivat vitivalkoiset! 

Palataanpa kuitenkin vuoteen 1981, sinne Mercyful Faten alkulähteille. 

– Soitin tuolloin myös Danger Zone -yhtyeessä, jonka kokoonpanossa vaikuttivat [hiljattain edesmennyt] basisti Timi ”Grabber” Hansen ja rumpali ”Old” Nick Smith. Eräänä talvipäivänä King ja Hank kertoivat minulle suunnittelevansa uuden yhtyeen perustamista… Ilmoitin heille samalta istumalta, että minä, Timi ja Nick liitymme porukkaan. Ja katsohan vain: Mercyful Fate oli syntynyt. 

– Halusimme muovata Mercyful Fatestä maailman rankimman ja suosituimman heavy metal -yhtyeen ja aloimme tehdä hartiavoimin töitä saavuttaaksemme tavoitteemme. Treeniohjelmamme olikin sitten melko brutaali, sillä ryhdyimme soittamaan keskimäärin kuutena päivänä viikossa – useita tunteja joka kerta. Aika pian huomasimme, ettei Smith ole tarpeeksi hyvä rumpali ja jouduimme antamaan hänelle potkut. Nick oli läheinen ystäväni, mutta vaihtoehtoja ei valitettavasti ollut, sillä yhtyeen etu meni kaiken muun edelle. Uudeksi tahdittajaksi tuli pian Kim Ruzz ja homma alkoi toimia paljon paremmin. 

Millaisia Mercyful Faten ensimmäiset keikat olivat? Paikalle saapuneet – tai eksyneet – taisivat olla melko ihmeissään… 

– Varhaisvaiheessa suuri osa yleisöstä oli oikeasti peloissaan, sillä bändi oli kuin todeksi muuttunut kauhuelokuva. Kingillä oli jo ensimmäisillä keikoilla demoninen kasvomaalaus, ja hän suhtautui okkultismiin, salatieteisiin ja muihin hämäriin juttuihin sataprosenttisella totisuudella. Ihmiset ymmärsivät Kingin olevan täysin vakavissaan, ja monet alkoivat pitää häntä jonkinlaisena mystisenä sanansaattajana helvetistä. 

– Toista Mercyful Faten kaltaista yhtyettä ei tuolloin ollut, ja keikoillemme ilmestyikin monenlaisia kummallisia hiippareita. Kun tarkkailin yleisöä lavalta, suuri osa paikalle saapuneista näytti kauhistuneilta, mutta nämä erikoisimmat tapaukset vain myhäilivät tyytyväisinä. Hah hah!

Mercyful Fate.

Nopeasti palanut kynttilä 

Mercyful Fate nauhoitti Burning the Cross -demonsa kesällä 1981. Pian viiden biisin mittainen nauhoitus kantoi hedelmää. 

– Saimme levytysdiilin eindhovenilaiselta Rave-On Recordsilta. Kun tuli aika nauhoittaa yhtyeen nimeä kantanut debyytti-ep, vuokrasimme pakettiauton ja ajoimme Hollannin Roosendaaliin. Siellä uppouduimme studioon, nauhoitimme ep:n biisit yhdessä päivässä ja miksasimme ne toisena. Koska aikataulu oli näin tiukka, meillä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia soittaa juttuja uudelleen. Minä ja Hank purkitimme esimerkiksi kitarasoolot yhdellä tai kahdella otolla – jos ensimmäinen ei mennyt ihan putkeen, soitimme soolon uudelleen ja pistimme paremman version levylle. King taas… Hän oli aivan uskomaton solisti jo silloin. Vaikka laulumelodiat olivat toisinaan todella hankalia, hän suoriutui niistä nopeasti ja virheettömästi. Se oli ihan mieletöntä! 

Ep oli sen verran vakuuttava näyttö, että pian Mercyful Fate siirtyi pieneltä Rave-On -yhtiöltä maineikkaan Roadrunner Recordsin artistikatraaseen. 

– Tilanne oli vähän samanlainen kuin Nick Smithin kanssa. Rave-Onin tyypit olivat henkilökohtaisia ystäviämme, mutta emme voineet jäädä lafkalle, sillä heidän resurssinsa olivat auttamattoman vaatimattomat. Kuten sanoin, meidän tavoitteemme olivat erittäin korkealla, ja tartuimmekin Roadrunnerin tarjoukseen kaksin käsin. 

– Aloimme treenata kahta kauheammin, sillä halusimme julkaista hemmetin kovan ensialbumin. Pian nauhoitusten aika tulikin, ja uppouduimme kööpenhaminalaisen Easy Sound -studion uumeniin miksaaja-tuottaja Henrik Lundin kanssa kesällä 1983. Lund ei ollut aikaisemmin työskennellyt metallibändien kanssa, ja Melissa-debyytin kitarasoundit jäivätkin auttamattoman ohuiksi. Se harmittaa minua edelleen. 

Millaisen vastaanoton Melissa sai yleisön ja median keskuudessa? 

– Käytännössä kukaan ei ollut kuullut sellaista heavy metalia, vaikka esimerkiksi Black Sabbath oli kurkottanut samoihin suuntiin jo aikaisemmin. Esimerkiksi Satans Fall oli yli 11-minuuttinen riffimyrsky kuorrutettuna King Diamondin uskomattomalla laulusuorituksella… Niin, kuten arvata saattaa, vastaanotto oli kahtalainen: jotkut rakastuivat meihin sydänjuuria myöten, mutta suurin osa inhosi – ja pelkäsi – meitä.

– Melissan varsinainen merkitys on selvinnyt minullekin vasta 2000-luvun puolella, kun Kerry Kingin, Scott Ianin ja Phil Anselmon kaltaiset muusikot ovat paasanneet, miten valtava vaikutus Melissalla oli heidän musiikilliseen kasvuunsa.

– Muistuu myös elävästi mieleen, miten Mercyful Fate ja Venom niputettiin aikoinaan saman genren bändeiksi, toki suurilta osin helvetin pätseissä korvennettujen sanoitusten vuoksi. Se tuntui hirvittävän epäreilulta, sillä pidimme Venomia… no, jonkinlaisena huonona vitsinä. Mielestämme Venom oli surkeasti soittava punkbändi, kun taas Mercyful Fate oli avantgardistinen, klassisesta musiikista vaikutteita napsiva ja älyttömän tiukasti yhteen soittava ryhmä. 

Mercyful Faten kynttilä paloi kirkkaasti – ja nopeasti. Klassinen kakkosalbumi Don’t Break the Oath ilmestyi syksyllä 1984, mutta yhtye hajosi (ensimmäisen kerran) jo seuraavan vuoden huhtikuussa.

– Hank halusi soittaa kaupallisempaa ja jenkkivaikutteisempaa hard rockia. King ei ollut lainkaan samaa mieltä, ja hän kysyikin minulta, lähtisinkö mukaan hänen uuteen sooloprojektiinsa. Suostuin ilomielin.

Pysyttelit King Diamondin kelkassa kahden ensimmäisen albumin ajan.

– Fatal Portrait [1986] ja Abigail [1987] ovat edelleenkin hienoja levyjä. Miksi sitten lähdin yhtyeestä? No, vilkaisehan Abigailin takakantta. Bändin muut herrat poseeraavat isojen hiuspehkojensa kanssa, kun taas minä mökötän tylsistyneen näköisenä mustassa nahkatakissani, Denner naurahtaa.

– Toisin sanoen, kun King Diamond – siis yhtye – alkoi suunnata kohti jenkkimarkkinoita niin visuaalisesti kuin jossain määrin musiikillisestikin, päätin nostaa kytkintä. Olen aina inhonnut Mötley Crüen ja Poisonin kaltaisia yhtyeitä, enkä halunnut olla etäisestikään osa sitä skeneä. Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että eropäätös kadutti minua varsin reippaasti kuultuani ”Them”-albumin [1988]. Sehän on aivan mahtava levy!

Ei eläköitymistä

Vaikka Michael Denner erosi King Diamondin kipparoimasta yhtyeestä, soittamista hän ei jättänyt silloin eikä myöhemminkään. 1980-luvun loppupuolen jälkeen Denner on johtanut omia yhtyeitä (muun muassa Lavina js Zoser Mez) ja vaikuttanut muutamia comebackejä ja projekteja tehneen Mercyful Faten riveissä (1993–1996, 2008, 2011). Lisäksi hänellä on ollut kaksi bändiä Hank Shermannin kanssa: Force of Evil (2002–06) ja Denner/Shermann (2014–19).

Näinä päivinä kitaristin oma orkesteri kantaa nimeä Denner’s Inferno, jonka ensimmäinen pitkäsoitto In Amber on juuri ilmestynyt.

– Tämän viimeisimmän bändin juuret ulottuvat vuosina 2012–18 toimineeseen Denner’s Trickbag -kokoonpanoon. Muutamat Trickbagin jäsenistä eivät lopulta olleetkaan valmiita panostamaan yhtyeeseen tarpeeksi, joten päätin aloittaa homman taas kerran puhtaalta pöydältä.

– Trickbagin basisti Flemming Muus halusi jatkaa soittamista kanssani, ja lisäksi kiinnitin Infernon riveihin vanhan rumpaliystäväni Bjarne T. Holmin sekä Youtubesta löytyneen amerikkalaislaulajan Chandler Mogelin. Sovitimme albumin materiaalin kasaan ja nauhoitimme kappaleet pois kuljeksimasta.

In Amber on täsmälleen sellaista musiikkia, jota saattaa odottaa 70-lukulaisen hard rockin maailmaan aikoinaan hurahtaneelta veteraanilta.

– Olen ollut tekemässä menneiden vuosikymmenien aikana noin neljääkymmentä eri studioalbumia. Jos minun olisi pakko valita, sanoisin In Amberin olevan niistä kaikkein lähimpänä omaa mielimusiikkiani, Denner nyökkää.

– Älä käsitä väärin: rakastan esimerkiksi Melissaa ja Don’t Break the Oathia yli kaiken, mutta In Amber on silti ”absoluuttisesti mitattuna” lähempänä omaa musiikillista sydäntäni. Hah hah!

Denner’s Inferno aikoo lähteä ensi vuonna kiertueelle – ja niin aikoo myös Mercyful Fate, mutta ilman Denneriä. Hänen paikkansa legendaarisen metallipioneerin riveissä ottaa kitaristi Mike Wead.

– Kuulin Mercyful Faten aktivoitumisesta viime kesänä, vain pari päivää ennen virallisen tiedotteen julkaisua. Jumalauta… Olin hetken ajan todella vihainen, katkera ja epäuskoinen. King ja Hank jättivät minut tylysti rannalle, vaikka heidän tarkoituksenaan on soittaa nimenomaan varhaisen Mercyful Faten materiaalia, jonka valmistelemisessa olin aikoinaan todella vahvasti mukana, Denner puuskahtaa.

– Nyt pari kuukautta myöhemmin pahin tunnemyrsky on laantunut, mutta tottahan toki asia nousee edelleen tuon tuostakin mieleeni. Olen edelleen vihainen, enkä usko ikinä muuttavani mieltäni tämän asian suhteen.

Miksi ihmeessä sinua ei pyydetty mukaan?

– En tiedä. En ole puhunut aiheesta Kingin tai Hankin kanssa. Mutta sanotaanko näin, että minulla on epäilykseni… Kun Denner/Shermann julkaisi Masters of Evil -levyn vuonna 2016, sen ”liian vahvasti Don’t Break the Oath -henkinen” kansi ei käsittääkseni miellyttänyt Kingiä lainkaan. Maalauksesta muuten vastasi Thomas Holm, joka – tadaa! – teki aikoinaan myös Don’t Break the Oathin kannen.

Yhtyeen toinen osapuoli, Dennerin pitkäaikainen ja läheinen ystävä Hank Shermann soittaa kuitenkin Mercyful Faten kitaristina myös ensi vuoden keikoilla.

– En tiedä sitäkään, miksi King ei ole suuremmin suutahtanut Hankille, mikäli Masters of Evilin kansi todella kummittelee välirikon taustalla, kitaristi pyörittelee.

– Kuten sanoin, en ole keskustellut Hankin kanssa viime kesän jälkeen. Enkä aio keskustella jatkossakaan. Hank on toki edelleen kaverini, mutta tässä vaiheessa en osaa sanoa, pystynkö antamaan hänelle anteeksi sen, ettei hän kertonut minulle sanallakaan Mercyful Faten paluuaikeista. Sanomattakin lienee selvää, että Denner/Shermann-yhtye on ainakin tällä erää kuollut ja kuopattu.

Tämän sanottuaan Michael Denner pitää pienen tauon. Sitten hän hymyilee.

– Tapanani ei ole velloa menneissä ikävissä asioissa, vaan haluan katsoa eteenpäin. Jatkossa aionkin panostaa kaikkeni Denner’s Infernon sekä levykauppani pyörittämiseen ja nauttia elämästä täysin rinnoin… Mutta en sentään eläkepäivistä, sillä vaikka olen yli kuusikymppinen, en ole vielä kertaakaan harkinnut eläköitymistä!

Julkaistu Infernossa 10/2019.