Täysipäiväisen thrasherin jälleensyntymä – haastattelussa Machine Headin Robb Flynn

Kuva: Travis Shinn

Machine Headiä ei olisi ilman Robb Flynniä, eikä Robb Flynniä välttämättä ilman Machine Headiä. Burn My Eyes -läpimurrosta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta ja bändi on taas tulessa – ankarien vaikeuksien jälkeen.

Karisma. Se on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen, kun oman bändinsä selkälipulla koristeltuun mustaan takkiin pukeutunut Robb Flynn saapastelee helsinkiläisen hotellin tummasävyiseen kellarikerrokseen. Machine Headin ylipäällikköä ympäröi itsevarmuuden ja cooliuden aura, mutta hänestä huokuu myös tietynlaista rauhaa ja tyyneyttä.

Onpa Machine Headin vähän turhankin vaihtelevasta urasta mitä mieltä tahansa, eräs asia on päivänselvä: 46-vuotiasta Robb Flynniä ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa, kun puhutaan modernin metallin tärkeimmistä tekijöistä ja visionääreistä.

Eikä loppua ole näkyvissä, sillä kitaristi-laulaja Flynn rakastaa Machine Headin viime aikojen rajusta turbulenssista huolimatta edelleen niin biisien kirjoittamista, studiotyöskentelyä kuin rundaamista. Mutta löytyypä musiikkibisneksen maailmasta jotakin epämiellyttävääkin.

– Suoraan sanottuna vihaan haastattelujen tekemistä, joten jokaiseen uuteen studioalbumiin liittyvä pressikiertue on alusta loppuun yhtä painajaista. Perkele, ei näitä juttuja voi selittää, ne pitää tuntea sydämessä… En haluaisi paljastaa yhtäkään uuden levyn saloista, sillä musiikkiin liittyvä tietynlainen salaperäisyys on minulle erittäin tärkeää. Kun tartuin aikoinani Black Sabbathin varhaisiin pitkäsoittoihin, niiden mystiikka vei mennessään, eikä sen rautakouran ote ole hellittänyt vieläkään.

Millä kysymyksellä sinut saa takuuvarmasti raivon partaalle?

– ”Varastitteko bändinne nimen Deep Purplelta?” löytyy aika korkealta tältä listalta, Flynn nauraa.

Oma juttu

Basisti Adam Duce, läheinen ystäväsi jo ajalta ennen Machine Headiä, sai lähtöpassit yhtyeestä talvella 2013. Taidat olla suhteellisen kyllästynyt puhumaan tästäkin aiheesta?

– Minähän julkaisen silloin tällöin tekstejä netissä The General Journals: Diary of a Frontman -otsikon alla. Kun Adamin ja meidän muiden tiet erosivat, selvitin tulenarkaa tilannetta pitkällä ja seikkaperäisellä kirjoituksella. Mikään ei ole sen jälkeen muuttunut, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua niihin pohdintoihini. Lisäksi aiheeseen liittyvä parin miljoonan dollarin lakijuttu on yhä kesken, joten kielenkantani ovat sidotut tämänkin vuoksi, Flynn sanoo.

– On sanomattakin selvää, että pari edellistä vuotta ovat olleet todella hankalia. Jossakin vaiheessa ongelmat olivat niin repiviä, etten ollut enää lainkaan varma Machine Headin uran jatkumisesta. No, lopulta teimme kovimman mahdollisen päätöksen ja laitoimme kokoonpanon uusiksi – ja katsohan, tämä raju ratkaisu näyttää antaneen orkesterille kokonaan uuden elämän. Tuore basisti Jared MacEachern on tuonut yhtyeeseen valtavasti uutta energiaa.

Vielä ei ollut pillien pakkaamisen aika, mutta jonakin päivänä Machine Head lopettaa. Mitä aiot tehdä sitten?

– En todellakaan tiedä! Osaan soittaa, laulaa ja säveltää, ainakin hieman, mutta juuri mitään muuta en sitten osaakaan. Näyttää siis siltä, että minun täytyy jatkaa musisointia kuoppajaisiini asti joko Machine Headin tai jonkun muun ryhmän kanssa. Oikeasti, jos en olisi aikoinani perustanut Machine Headiä, en todellakaan tiedä, missä olisin nyt. Tai olisiko minua olemassakaan, Flynn puuskahtaa.

– Ajatusmallini mukaan jokaisen ihmisen kannattaisi, ja jopa pitäisi, keskittyä elämässään yhteen asiaan: siihen kuuluisaan ”omaan juttuun”. Olen rakastanut bänditouhuja teini-ikäisestä asti, joten olen sitten tehnyt bänditouhuja – enkä aio jatkossakaan kokeilla näyttelemistä tai perustaa omaa vaatemallistoa!

Huumekauppaa kadulla

Elettiin 1980-luvun alkua, kun Robert ”Robb” Conrad Flynn rakastui bänditouhuihin. Flynn asui muutaman kymmenen kilometrin päässä San Franciscosta ja Oaklandista, siis Bay Areana tunnetusta alueesta, eikä hän olisi voinut valita yhtään parempaa ajankohtaa olla teini-ikäinen musiikki-intoilija.

– Onhan se käsittämätöntä, että thrash metal syntyi käytännössä kotikulmillani! Nuo reilun kolmenkymmenen vuoden takaiset ajat ovat jälkikäteen ajateltuna todella legendaarisia, mutta silloin asiaa ei tietenkään pystynyt ymmärtämään. Kun hämmästelin Metallican keikkaa parinsadan muun kanssa Ruthie’s Inn -pikkuklubissa, en todellakaan ajatellut todistavani historiallisia hetkiä, Flynn pudistelee päätään.

– Saatan olla hieman puolueellinen, mutta minun mielestäni Kalifornian silloista thrash-invaasiota voi verrata brittibändien 60-luvulla tekemään vallankumoukseen. The Beatles, The Who, The Yardbirds ja The Rolling Stones muuttivat popmusiikin kasvot ikuisiksi ajoiksi, ja raskaammalla puolella täsmälleen saman tekivät Metallica, Slayer ja kumppanit.

Bay Arean varhaisista thrash-klubikeikoista liikkuu melkoisia juttuja. Millaista se meininki oli?

– Olin niihin aikoihin suunnilleen neljätoistavuotias ja minun piti ruinata isältäni kyyti, mikäli halusin päästä San Franciscoon katsomaan vaikkapa Possessedia tai D.R.I:ta. Hyppäsin aina autosta viimeistään parin kadun päässä keikkapaikasta, sillä minuthan olisi naurettu pahemman kerran pihalle, jos joku olisi nähnyt ”kovan hevijätkän” saapuvan paikalle vanhempien kyydillä, Flynn nauraa.

– Niiden keikkatarinoiden hurjuutta ei voi mitenkään liioitella! Suurin osa Bay Arean metallifaneista käytti tuolloin spiidiä, ja sehän pisti porukkaan vauhtia, monellakin tavalla. Keikat saattoivat muuttua joukkotappeluiksi yhdessä hetkessä, sillä paikalle tulleiden eri jengien edustajat eivät välttämättä pitäneet toisistaan… Esimerkiksi Exodusin ja Suicidal Tendenciesin diehard-diggarit muodostivat omat ryhmänsä, eikä heidän kanssaan kannattanut joutua erimielisyyksiin. Exodusin jengin nimi oli Slay Team, ja sekin kertoo jotakin!

MachineHead2014b_TravisShinn

– Thrash/punk-skeneen liittynyt arvaamattomuus ei silloin tuntunut pelottavalta, oikeastaan päinvastoin: se vaarantunne veti puoleensa. Ei mennytkään kauaa, kun ryhdyin elämään täysipäiväistä ”thrasherin” elämää kaikkine lieveilmiöineen. Minulla ei tietenkään ollut yhtään rahaa, joten eräässä vaiheessa päädyin kadulle huumekauppiaaksi. En ole ylpeä tästä asiasta, mutta niin kuitenkin tapahtui.

1980-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa Flynn levytti ja keikkaili Forbiddenin sekä Vio-Lencen riveissä, mutta miehen alku-uran lämpimimmät muistot liittyvät aivan ensimmäisiin esiintymisiin.

– Asuin nuorena jonkin matkan päässä thrash-liikehdinnän ydinalueista, joten meidän täytyi kehittää kotinaapurustoomme eräänlainen oma skene. Ryhdyin siis soittamaan kavereiden kanssa kaikenlaisissa pihabileissä ja esitimme aina muun muassa A Lesson in Violencen, Whiplashin ja Black Magicin, Flynn hymyilee.

– Eräänä päivänä pääsimme soittamaan Metal Churchin kanssa Ruthie’s Inniin. Se tuntui aivan uskomattomalta. Hörpin jännityksen lieventämiseksi olutta aamusta asti, ja Ruthie’s Innin sisuksissa oli todella kuuma. Suussa maistui rutikuivalta hiekkapaperilta koko keikan ajan, mutta setin jälkeinen euforiantunne vei totaalisesti mennessään. Se oli se hetki, jolloin päätin ryhtyä ammattimuusikoksi ja pyhittää elämäni metallille. En ole juurikaan joutunut katumaan tätä päätöstä, ja aivan erityisen vähän minua kadutti vuonna 2008, kun kiersimme amerikkalaisia jättihalleja Metallican kanssa. Tuon rundin myötä ympyrä sulkeutui aika tehokkaasti!

Sataprosenttisen aitoa aggressiota

Forbiddenin ja Vio-Lencen orastavasta menestyksestä huolimatta Robb Flynn joutui odottamaan varsinaista läpimurtoaan aina vuoteen 1994. Tuolloin ilmestyi kovatasoinen Burn My Eyes, ja Machine Head nousi heti debyyttinsä ilmestymisen jälkeen isoksi nimeksi erityisesti Euroopassa.

– Raskaammista yhtyeistä olivat tuolloin suosittuja Faith No More ja Pantera, ja The Black Albumin kanssa kiertänyt Metallica nautti tietysti jättiläismenestystä, mutta muuten raskas musiikki oli selkeän alennustilan kourissa. Pinnan alla kuitenkin kupli, ja Sepulturan Chaos A.D., Fear Factoryn Soul of a New Machine ja Neurosisin Enemy of the Sun antoivat uskoa paremmista ajoista. Halusin tuoda Burn My Eyesin biiseihin kaikki vaikutteeni eli varhaisen thrashin, hardcoren ja punkin sekä rankan underground-hiphopin, Flynn muistelee.

– Bay Arealla oli tuolloin paljon mellakoita, erityisesti rotukysymyksiin liittyen, eikä valkoisen miehen elämä tuntunut kovin turvalliselta. Olin noin 25-vuotias, asuin välillä kadulla, kauppasin laittomia aineita ja kannoin asetta. Ulkopuolisenkin on varmasti mahdollista uskoa, että Burn My Eyesilta välittyvä vitutus, turhautuminen, raivo ja aggressio ovat sataprosenttisen aitoja.

Ennen kuin Burn My Eyes edes ilmestyi, Machine Head kiinnitettiin Napalm Deathin ja Obituaryn Yhdysvaltain-kiertueen avausnimeksi.

– Olimme todella innoissamme tien päälle lähtiessämme, mutta sehän olikin suurimmaksi osaksi aivan hirveä rundi. Ihmiset tulivat paikalle kuulemaan äärimmäistä musiikkia, ja Machine Head kuulosti heidän korvissaan lähinnä valtavirran popmusiikilta. Helvetti, minähän jopa lauloin, enemmän tai vähemmän melodisesti, ja sehän oli pahin mahdollinen virhe näiden fanien mielestä, Flynn nauraa.

– Muistan esimerkiksi Chicagon, jossa soitimme tuhannen hengen loppuunmyydyn keikan. Kun lopetimme biisin, salissa oli hiirenhiljaista. Kun lopetimme keikan, aplodit raikuivat. Jälkikäteen ajateltuna tämä kehno vastaanotto teki meistä vain entistä kiukkuisempia. ”Perkele, odottakaahan vain” -fiilikset ja näyttämisenhalu kohosivat aivan uusiin lukemiin.

Ei kaupallista potentiaalia

Varsinainen Burn My Eyes -kiertue olikin sitten aivan eri maailmasta.

– Unelmoimme debyytin ilmestymisen aikoihin kahdesta seikasta: kahdenkymmenen tuhannen albumin myymisestä ja Slayerin lämppäämisestä Henry J. Kaiser Convention Center -areenalla Oaklandissa, Flynn kertoo.

– No, vähän ajan kuluttua Machine Head kiinnitettiin Slayerin kiertueelle niin Yhdysvaltoihin kuin Eurooppaan, ja rundin päätyttyä Burn My Eyesin myyntilukemat olivat nousseet puolen miljoonan tietämille!

Totuus on tarua ihmeellisempää: meni vain seitsemän vuotta, kun Machine Head oli taas ilman levytyssopimusta.

– Yleisen uskomuksen mukaan Roadrunner irtisanoi Machine Headin diilin Supercharger-levyn jälkeen, mutta oikeasti me ilmoitimme heille haluavamme neuvotella itsellemme paremman levytyssopimuksen. Suunnitelma ei edennyt aivan toivotulla tavalla, sillä keskustelimme lopulta noin kolmenkymmenenviiden yhtiön kanssa – ennen paluuta Roadrunnerille. Uuden sopimuksen metsästysperiodi kesti melkein puolitoista vuotta, Flynn puuskahtaa.

– Se oli äärimmäisen turhauttavaa. Olimme myyneet ison kasan pitkäsoittoja, mutta levy-yhtiöt eivät jostakin syystä enää uskoneet mahdollisuuksiimme. Ensimmäiset kaksikymmentä ”ei kaupallista potentiaalia” -vastausta tuntuivat hämmentäviltä ja joskus melkein loukkaavilta, mutta sitten koko homma alkoi lähinnä huvittaa. Että perkele, aivan sama, teidän mielipiteenne on perseestä!

– Keskisuuren bändin jäsenenä oleminen on hullua, varsinkin näinä päivinä. En usko liioittelevani kovinkaan paljon jos veikkaan, että suurin osa ihmisistä menettäisi järkensä, jos he joutuisivat viettämään vaikkapa puoli vuotta Machine Headin maailmassa. Suhtaudun muusikon uraan nykyään sellaisella ”mustalaismentaliteetilla”… En uskalla luottaa enää oikein mihinkään. Jos liioittelen vähän, niin 2000-luvun vaihteessa me olimme maailman huipulla ja seuraavana vuonna bändi oli ilman sopimusta. Usko oli silloin kovalla koetuksella, ja ne ajat antoivat kieltämättä turhankin kovan opetuksen musiikkibisneksen realiteeteista.

Isompaa kuin koskaan

Robb Flynn taisi puhua hieman ohi suunsa haastattelun alkupuolella, sillä hetken aikaa äänijänteitään lämmiteltyään muusikko tuntuu tarinoivan aiheesta kuin aiheesta varsin mielellään – niin myös yhtyeen kahdeksannesta Bloodstone & Diamonds -albumista.

Ja miksei puhuisi, sillä jos Flynn todellakin kaipaa uskolleen vahvistusta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen, Bloodstone & Diamondsia osuvampaa ”uskonkappaletta” on vaikea keksiä. Amerikkalaisyhtyeen kahdeksas studioalbumi ei syntynyt helposti, mutta lopulta yli tunnin mittainen järkäle palkitsi tekijänsä.

– Ystäväni, tunnettu baseballmanageri Tony La Russa, kysäisi kerran, millaista biisien kirjoittaminen on. Mietin hetken ja vastasin, että kuvittele hapuilevasi eteenpäin pikimustassa huoneessa. Yrität etsiä valoa, mutta et näe mitään pitkään aikaan. Viimein havaitset jossakin nurkassa häviävän pienen valonsäteen ja ryhdyt hortoilemaan siihen suuntaan. Lopulta tila valaistuu niin paljon, että näet koko huoneen sisustuksineen päivineen. Biisi on valmis ja olet valmis astumaan taas uuteen säkkipimeyteen, Flynn kuvailee.

– Kun kirjoitin Bloodstone & Diamondsin materiaalia, en nähnyt valonmuruakaan todella pitkään aikaan. Kokeilin kaikenlaisia apukeinoja, mutta mikään ei tuntunut avaavan solmuja. Helvetti, olin jossakin vaiheessa todella ahdistunut… Adam oli joutunut lähtemään, biisejä ei syntynyt ja kaikki suunnitelmat tuntuivat muutenkin menevän metsään. Tuskaa lisäsi se, että edellinen albumi Unto The Locust (2011) oli syntynyt helposti: kun sain valmiiksi I Am Hell (Sonata In C#) -avausbiisin, ymmärsin välittömästi, millaista pitkäsoittoa olimme tekemässä, Flynn kertoo.

– Onneksi myös The Blackening (2007), oma Master of Puppetsimme, tarjosi aikoinaan haasteita, joten jaksoin nytkin uskoa tulevaan niinä synkimpinäkin epätoivon hetkinä. The Blackeningin ensimmäiset biisithän olivat Slanderousin tyyppisiä viisiminuuttisia, mutta aloimmekin kirjoittaa täysin suunnittelematta A Farewell to Armsin kaltaisia sodanvastaisia, yli kymmenen minuutin mittaisia julistuksia. Se tuntui pitkään hämmentävältä, mutta levyhän onnistui yli odotusten.

Mikä sitten aukaisi Bloodstone & Diamondsin lukot?

– Kun olin tuskaillut uuden materiaalin kanssa lähes vuoden, onnistuin viimein Now We Die- ja Sail into the Black -kappaleiden kanssa. Silloin minua kieltämättä hymyilytti, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, Flynn kertoo.

– Varsinkin Sail into the Black on todella tunnelmallinen, vaihteleva ja yllättävä sävellys Machine Headiltä. Se on juuri sellainen uudenlainen kappale, jota olin yrittänyt kirjoittaa jo pitkään. Se myös kasvoi tekemisen myötä todella suuriin mittoihin, ja lopullinen versio sisältää muun muassa ”Matthias Jabs -soolon” ja yli neljäkymmentä raitaa erilaisia laulujuttuja. Hyvälaatuinen suuruudenhulluus nousi kuin varkain yhdeksi Bloodstone & Diamondsin pääteemoista. Yritimme saada yhtyeen soundaamaan suuremmalta ja voimakkaammalta kuin koskaan aikaisemmin.

Vastuu oli tälläkin saralla sinun harteillasi, olethan kaikkien muiden rooliesi ohella myös Machine Headin tuottaja…

– Minulla on toki kiistatilanteissa viimeinen sana, mutta en voi millään ottaa kaikkea kunniaa tuotantopuolen onnistumisista, sillä Machine Headin studiotyöskentely on erittäin tiivistä joukkuepeliä. Lisäksi kaikki biisit soivat päässäni valmiina jo ennen niiden nauhoitusta, joten lopulta kysymys on vain ankarasta työnteosta, kun kaikki tavoitellut visiot pitää toteuttaa studio-olosuhteissa parhaalla mahdollisella tavalla, Flynn kuvailee.

– Kun ryhdyn ikuistamaan kappaleiden lauluosuuksia, jätän tuottajan roolin taka-alalle. Laulaminen on minulle puhdasta tunnetta, enkä pysty analysoimaan itseäni solistina millään tavalla. Jokaiseen biisiin liittyy hyvin erilaisia tuntemuksia, ja laulukoppiin astuessani annan näiden fiilisten viedä minut täydellisesti mennessään.

Monet artistit ovat sitä mieltä, että laulujen demoversiot ovat usein jopa levytettyjä versioita parempia, tai ainakin rennompia.

– En voisi olla enemmän samaa mieltä! Kun taltioin jonkun demoidean ensimmäisen kerran, toiminta on enemmän tai vähemmän spontaania, eikä se varsinaisten studiosessioiden ”yritänpä nyt laulaa saman uudelleen” -toteuttaminen välttämättä tunnu enää yhtä innostavalta ja aidolta. Sen vuoksi nauhoitimme kaikki ideat ammattikalustolla, ja Bloodstone & Diamondsin lopulliselle versiolle päätyikin myös näitä varhaisia nauhoituksia, Flynn paljastaa.

– Tietynlainen rentous oli tällä kerralla erityisen tärkeää, sillä tekstit ovat monin paikoin hyvinkin henkilökohtaisia. Kappaleiden väliltä ei löydy mitään tietoista yhdistävää teemaa, mutta viime aikojen ongelmat kuuluvat sanoituksissa siellä täällä. Night of Long Knives kertoo Charles Mansonista, ja Killers & Kingsin tarina liittyy tarotkortteihin, mutta useimmista muista kappaleista löytyy viittauksia raskaisiin päätöksiin, uuteen alkuun ja jälleensyntymään.

Haastattelu julkaistu Infernossa #121.