Toiston kirjaimellinen voima – haastattelussa Hatebreed

Kukistaakseen hirviön on joskus muututtava sellaiseksi. Uudella Hatebreed-albumilla solisti Jamey Jasta korostaa, miten tärkeää on uskaltaa selättää myös omat sisäiset petonsa. Kurinalaisuuden ja raivonpurkausten alla kytee positiivinen pohjavire.

24.01.2021

”Kirjaimellisesti.” 

Jamey Jasta käyttää luonnehdintaa toistuvasti painottaakseen sanomaansa.

Aina kun tämän jutun kirjoittaja törmää Jastaan ja yhtyeeseensä Hatebreediin, ajatukset kulkeutuvat kirjaimellisesti 1990-luvun viimeisiin vuosiin, pienelle eteläpohjalaiselle paikkakunnalle. Silloin New York -hardcorea luukuttaneiden toverien levyhyllyihin löysi tiensä metallisemmin coreilevan Hatebreedin debyytti Satisfaction Is the Death of Desire (1997). 

Bridgeportin kaupungissa Connecticutissa vuonna 1994 perustettu Hatebreed kykeni jo debyytillään käsittelemään ihmisyyden epäkohtia ja nurjia puolia laajemmin kuin monet aikalaisensa, joiden katseita värittivät skenelasit. Satisfaction Is the Death of Desire ei kaventunut vain soundtrackiksi haaveille siitä, että ulko-oven takana odottaisivat Ison Omenan karut kadut eivätkä pellot ja traktorit. 

Hatebreed-solisti naurahtaa pohjalaismaisemalle ja vakavoituu sitten kertomaan, että löytää debyytistä selkeän sillan uuden, järjestyksessään kahdeksannen Hatebreed-albumin Weight of the False Selfin työstämiseen. 

Satisfaction Is the Death of Desire oli sanoituksiltaan perin pessimistinen. Vuosi sitten Jasta huomasi työn alla olleen uuden levyn luisuvan liian negatiivisiin vesiin. 

– On omituista yrittää kirjoittaa tekstejä, jotka kumpuavat jostain muusta kuin raivosta. Uudella albumilla on todella vihaisia biisejä, edellisestä The Concrete Confessional -levystä puhumattakaan. Tein tietoisen päätöksen, että yrittäisin ammentaa myös toisenlaisista tunnereaktioista. 

Viimeisten joukossa valmistuikin positiivisemmin virittyneitä kappaleita tasapainottamaan kokonaisuutta. Keskeinen niistä on Cling to Life, jonka leadkitara lienee hulppein Hatebreedin historiassa. 

– Kun Chris [Beattie, basisti] lähetti biisin riffin minulle, vastasin heti, että se on uutta ja erilaista meille, kokeillaan sitä. Biisi syntyi minulle poikkeuksellisella tavalla. Yleensä teen ensin laulukoukun, sitten kitarariffin sen alle. Nyt kirjaimellisesti löin tekstini sen riffin päälle. Säkeistöriffi on minun käsialaani. 

Biisi viestii, miten surun ja menetyksen keskellä voi löytää helpotusta siitä, mitä hyvää tuleva voi tuoda. Teksti kumpuaa Jastan henkilökohtaisesta menetyksestä. 

– Noin vuosi sitten, kun kirjoitin levyn tekstejä, löysin sanoituksen, jonka olin tehnyt kesällä 2017. Hetken ihmeteltyäni muistin, että teksti kumpuaa siitä, kun isoäitini sai aivoinfarktin, joutui sairaalaan ja lopulta menehtyi. Totesin, että sehän olisi hieno tribuutti hänelle. Samalla päätin, ettei biisin tarvitse kertoa yksiselitteisesti vain hänestä. Koen kirjoittaneeni asioista, jotka jokainen joutuu kohtaamaan ikääntyessään. 

– On mahtavaa, että teinit ja parikymppiset samastuvat musiikkiimme, olen onnellinen että meillä on uusi fanisukupolvi. Jokunen päivä sitten sain viestin 14-vuotiaalta australialaispojalta, joka hehkutti olevansa straight edge ja rakastavansa debyyttiämme. Hän kuuntelee biisejä, jotka kirjoitin 17–20-vuotiaana. Se on hienoa, ja sanon aina, että oikeat biisit löytävät oikeat kuulijat. Mutta Cling to Life on kypsempää tekstiä, uskon sen puhuttelevan meitä 35–45-vuotiaita. 

Ahneimman oikeudella 

”Never let your lows steal your highs.” 

Cling to Life on tunnusomainen Hatebreed-kappale: yhtyeen energia kurkottaa kohti positiivista silloinkin, kun sanoitukset eivät sitä tee – kuten niin monissa Weight of the False Selfin kappaleissa. 

– Ajattelepa, miten pessimistinen esimerkiksi Let Them All Rot on. Toivon, etteivät fanimme tulkitse biisiä siten, että olisin luovuttamassa heidän suhteensa ja toteamassa, että mädäntykööt koko sakki. Ei. Viestini on, että juuri niin korporaatiot ja poliitikot ajattelevat meistä. Olen jo käsikirjoittanut biisille musiikkivideon. Bändin jätkät ovat toimitusjohtajia kokouksessa, ja minä olen poliitikko senaatin kuultavana. Korporaatioilla on omat etunsa, joita isot poliitikot ajavat.

Jasta kokee Let Them All Rotin saaneen koronapandemian myötä jopa profetiaalisia sävyjä.

– Lääketeollisuus kiirehtii rokotteen valmistamisessa. Yksi isoimmista alan yrityksistähän ilmoitti pysäyttävänsä rokotekokeilut, koska jotkut niihin osallistuneista sairastuivat selittämättömästi. Olen käsitellyt näitä juttuja aiemminkin, viimeksi The Divinity of Purpose -levyn [2013] kappaleessa Indivisible, jossa on säe ”profits over people”. Siitähän nytkin on suljettujen ovien takana kyse.

– Ja miten he kusettavat meitä? Miten he estävät meitä korottamasta ääntämme heitä vastaan? He ottavat käyttöön ismit, selittävät että tuo ja tuo on sosialismia, kommunismia. Ei todellakaan ole! Mutta niin he menettelevät. Ja kouluttamattomat ihmiset kääntyvät aina nopeammin toisiaan vastaan kuin kritisoivat korporaatioita saati pitkän linjan korruptoituneita poliitikkoja. Kuvittele, että joissain hallinnon tehtävissä voi toimia ilman mitään kausirajoitteita. Melkoisen paska show.

Epäoikeudenmukaisuuden ja jakautuneen yhteiskunnan teemat ovat läsnä myös The Heard Will Scatter -kappaleessa. He, joilla on jo paljon, saavat yhä enemmän. Heiltä, joilla on kovin vähän, viedään pois se vähäkin.

Jasta korostaa nähneensä tätä omassa lähipiirissäänkin.

– Miksi saarnamies ajelee Rolls Roycella, kun nainen, jolla ei kirjaimellisesti ole tarpeeksi rahaa sähkölaskuun, antaa hänelle viimeiset taalansa? Nykyäänhän meillä on Yhdysvalloissa näitä stadionsaarnaajia, ahneudella ei tosiaan ole mitään rajaa. Annas olla, kun iskee tulva tai jokin muu luonnonmullistus. Kun seurakunta tarvitsee apua eniten, herran huoneen ovet pysyvät suljettuina. Sama heitteillejättö näkyy muuallakin, kuten tämänhetkisissä valtavissa työttömyysluvuissa. Ja yhtäkkiä satojatuhansia ihmisiä tiputetaan sairausvakuutuksen ulkopuolelle. Miksikö? ”Profits over people”.

– Älä käsitä väärin, tietenkin on monia pienten kaupunkien kirkkoja, jotka tekevät paljon hyvää. Uskon, että järjestäytyneen uskonnon toimissa on hyvääkin. Mutta The Heard Will Scatter keskittyy tahoihin, jotka kirjaimellisesti ryöstävät seuraajansa puille paljaille.

Hirviö vastaan hirviö

”Here kindness ends, weakness dies.”

Uuden levyn ensisekunneilla, Instinctive (Slaughterlust) -avausraidan käynnistävissä säkeissä, Hatebreed ilmoittaa vastaavansa tuleen tulella. Jasta korostaa, että biisin tekstissä on kaksi tasoa.

– Pohjana on se eläimellinen vaisto, joka sinussa herää, kun huomaat olevasi selkä seinää vasten. Se vaisto saa naisen nostamaan auton lapsensa päältä. Ajattelemme, että sellainen on mahdotonta. Ei se ole. Kun kehosi ja mielesi rääkätään äärirajoille, teet mitä sinun täytyy selviytyäksesi.

– Meitä opetetaan lapsesta saakka, ettemme saa turvautua siihen vaistoon, että meidän tulee pitää se aisoissa. Nyt näemme, miten tukahdutetut vaistot ja tunteet manifestoituvat negatiivisesti. Instinctive (Slaughterlust) kehottaa kanavoimaan ne tunteet positiivisesti, irtautumaan tuhoisista voimista ja vaikutteista. Mutta totta on sekin, että kukistaaksesi hirviön sinun on joskus muututtava itse hirviöksi. Ja kun käyt hirviönä hirviötä vastaan, et voi olla enää se kiva kaveri.

Vuoden 2016 The Concrete Confessional -albumilla Jasta nosti teksteihinsä näkyviä poliittisia teemoja. Siksi, kuten myös tämänhetkisen poliittisen hajaannuksen vuoksi, hän on vastaillut Weight of the False Selfin tiimoilta moniin Yhdysvaltain politiikkaa sivuaviin kysymyksiin.

– Tehdään tämä selväksi: en koskaan kallistu yhdenkään poliitikon puolelle perheeni, ystävieni tai fanieni kustannuksella. Joudun pettymään poliitikkoihin jatkuvasti, he eivät osoita tukeaan muusikoille ja esiintyjille. Teillä Euroopassa on sentään apurahajärjestelmät. Jos täällä joskus tarjotaan tukea, se haaskataan aivan väärin perustein ties minne museonjohtajien bonuksiin. Olen tehnyt tätä 25 vuotta, ja muusikoita on kusetettu kaikin mahdollisin tavoin.

Instinctive (Slaughterlust) on klassinen esimerkki siitä, miten puhdistava ja positiivinen ulostulo aggressiivinen musiikki voi olla negatiivisille tunteille ja kokemuksille. Jasta on törmännyt monesti siihen, miten Hatebreedin musiikki on tuonut kuulijoilleen voimaa.

– Sain viestin mieheltä, joka kiitti minua siitä, miten musiikkimme tuki häntä pudottamaan roimasti painoa sekä irtautumaan väkivaltaisesta parisuhteesta ja huonosta työstä. Vastasin, että en minä sitä tehnyt vaan sinä itse. Sinä teit nuo valinnat, minä vain möykkäsin kuulokkeissasi. Niin imartelevaa kuin kiitosta onkin saada, jokin hänen sisällään sai kaiken sen aikaan, ei meidän musiikkimme.

– Mutta samalla tavalla omissa kuulokkeissani raikaavat Slayer ja Cro-Mags auttavat minua pysymään terveellä polulla, tukena tyttärelleni, äidilleni, siskolleni ja hänen lapsilleen. Se estää minua haikailemasta menneeseen, viinaan ja huumeisiin, tuhoisaan käytökseeni.

Soluttaudu systeemiin

”If you think you should judge someone start with yourself.”

Set It Right (Start with Yourself) on paitsi klassinen hardcorerallin nimi myös tervetullutta kykyä itsereflektioon huokuva otsikko. Jastalle itselleen biisi toimi levyä tehdessä tärkeänä ohjenuorana.

– Omat korvani todella tarvitsivat sen neuvoja. Katson kirjaimellisesti biisissä peiliin ja ohjeistan muiden neuvomisen sijaan itseäni. Meidän oli tarkoitus kiertää levyn tiimoilta paljon. Pohdin, miten katkoisin negatiiviset kierteeni tarjotakseni faneille parhaan mahdollisen show’n. Samaan aikaan minulla oli rutkasti rästihommia hoidettavana liittyen uuteen levy-yhtiööni, Youtube-kanavaani ja podcastiini. Ja pitihän minun ehtiä muuttamaankin. Luukutin Set It Rightia joka ikinen päivä matkalla studioon ja kotiin. Tein siitä mantrani.

Mantroista puheen ollen Weight of the False Selfin keskeisin sellainen löytyy nimikappaleen toistuvista ensisäkeistä:

”If you wanna make a difference in the world it means you have to be different from the world you see / free yourself of burdens that you know exist, don’t carry the curse of the fatalist.”

Se, mikä vaikuttaa ensikuulemalta vain toistolta, kasvaa levyn ydinviestiksi, mantraksi.

– Kiitos, arvostan tuota. Se on suunnattu heille, jotka tuollaista elämäänsä tarvitsevat. Ja yksi heistä olen minä. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä toiston merkitystä, elävät yleensä kaikkea muuta kuin kurinalaisesti. Juuri toisto ja kurinalaisuus ovat pitäneet Hatebreedin käynnissä kaikki nämä vuodet.

Viime vuonna 25-vuotisjuhlansa merkeissä kiertänyt yhtye on toiminut samalla kokoonpanolla vuodesta 2009. Jasta ja Chris Beattie ovat olleet mukana alusta saakka, ja bändin ”uusin” jäsen on ennen debyyttilevyä sen jättänyt, vuonna 2009 palannut kitaristi Wayne Lozinak.

– Kun puhun toistosta, en tarkoita vain musiikin tekemistä, vaan myös sitä, että kierrämme uskollisesti maissa ja kaupungeissa, joissa meitä arvostetaan. Annamme haastatteluita, kohtaamme faneja ja järjestämme meet and greet -tilaisuuksia.

Jotkut sanovat Jastan olevan malliesimerkki tarkkaavuushäiriöisten sukupolvesta, koska miehellä on yhtä mittaa käynnissä niin monta projektia. Solisti korostaa, että kun hänellä on mahdollisuus fokusoitua yhteen asiaan kerrallaan, hän antaa sille kaikkensa. Silloinkin toistot kehittävät, johtavat saavutuksiin.

– Meille sanottiin, ettei Destroy Everythingistä tule hittiä, eikä Live for Thisistä. Tai I Will Be Heardistä! Minun piti kirjaimellisesti soluttautua systeemiin – Infiltrate the system, kumarrus Madballin suuntaan – ja hankkia työpaikka MTV:ltä Headbanger’s Ballin juontajana, että sain oman videoni pyörimään kanavalla.

– Nimibiisin ja koko uuden albumin keskeisiin viesteihin kuuluu, että jos sinulla on ongelma jonkun kanssa, sinulla on pohjimmiltaan ongelma itsesi kanssa. Ihmisten on vaikea niellä tuota faktaa. Ongelmani musiikkiteollisuuden kanssa johtuvat itsestäni, siitä että en osannut vaatia uramme alussa parempia sopimuksia. Omistan tuoreiden Jasta-sooloalbumieni masterit, ja sanonpa vain, että kun omistat matskusi, tulosi ovat aivan toista luokkaa. En päässyt tähän istumalla perseelläni ja valittamalla. Tartuin toimeen, toistuvasti.

Selätä sisäinen peto

”Dominance inside!”

Aina uutta levyä työstäessään Hatebreed etsii kuumeisesti avaus- ja päätösraitaa. Instinctive (Slaughterlust) -biisin säkeet ovat tietoisen hyökkäävä alkuräjähdys, eikä ole sattumaa, että viimeisenä vuorossa oleva Invoking Dominance päättyy edellä mainittuun sisältä kumpuavan dominanssin julistukseen.

– Aivan liian monet kokevat, että ansaitsevat palkinnon uhriutumisesta. Tässäkin asiassa olen kääntänyt säälimättä katseen myös itseeni. Olenko musiikkiteollisuuden uhri? Tai geenieni? Suvussani on taipumusta alkoholismiin, masennukseen ja itsemurhiin. Olen tehnyt töitä selättääkseni negatiivisen hahmon sisälläni, saadakseni asiat tasapainoon. Mutta muista, tarvitset myös negatiivista energiaa kokeaksesi positiiviset huiput.

– Kamppailen alkoholismini kanssa päivittäin. Uskon, että tulevaisuudessa tulemme suhtautumaan alkoholiin enenevässä määrin kuten tupakkaan nyt. Enkä puhu nyt oluen tai viinilasillisen nauttimisesta, vaan väkevistä viinoista, jotka on tehty tuhoamaan aivosolusi ja maksasi. Olen nähnyt läheltä, miten rakas setämme yritti kaikkensa, mutta ei kyennyt irtautumaan tuosta pedosta. Hän kuoli vieroituksessa omaan vereensä tukehtuen. Kun kirjoitin Invoking Dominancen, ajattelin häntä.

Sisäinen dominanssi on tarpeen, kun negatiivisten voimien korppikotkat käyvät kaartelemaan taivaalle, kuten ne The Wings of the Vulture -kappaleessa tekevät. On ajankohtaista pitää puolensa rapautuvaa musiikkiteollisuutta näykkiviä haaskalintuja vastaan.

– Monet bändit, artistit ja studioväki ovat kovilla. Toivottavasti ne, joilla on oikeat tarkoitusperät, pystyvät tekemään yhteistyötä asioiden parantamiseksi. En halua käyttää termiä ”liitto”, koska se saa levy-yhtiöt varpailleen. Mutta meidän täytyy miettiä, miten muutamme vallalla olevaa kehitystä, että seuraavalla muusikkosukupolvella on jäljellä jotain. Joka päivä jokin keikkapaikka sulkee ovensa lopullisesti.

Kaksiteräinen mielihyvä

Moni artisti ja yhtye on siirtänyt albuminsa julkaisua poikkeusolojen vuoksi. Mutta voinee sanoa, että Weight of the False Self on juuri sellainen energiapyrähdys jota 2020 tarvitsee?

– Kiitos. Toivottavasti näin on. Olemme vain yksi hiekanjyvä tällä vitunmoisen kamppailun aavikolla. Mutta ehkä tämä levy saa jonkun moshaamaan matkalla töihin, tuo hymyn jonkun huulille, työntää jonkun salille. Jos kiertueet eivät ole ensi vuonnakaan mahdollisia, teemme silti musavideoita ja rajoitusten mukaisia meet and greet -tempauksia. 

– Järjestimme juuri alennuskampanjan vailla työtä olevan road crew’n hyväksi. Meillä on meneillään yhteistyö uskomattomaksi menestystarinaksi nousseen Dixon-flanellifirman kanssa. Oluthifistelijämme Chris ja Matt [Byrne, rumpali] tekevät yhteistyötä paikallisen panimon kanssa, ja minullekin on tulossa alkoholitonta valikoimaa. Pidämme itsemme aktiivisina.

Satisfaction Is the Death of Desire, julisti Hatebreedin debyytti. Viesti on tänäkin päivänä painava.

– Tämä aika huutaa välitöntä mielihyvää, vaatii tyhjiä ja merkityksettömiä asioita. Monet tulkitsevat debyytin nimen vastustavan rahallisia saavutuksia ja suosiota, mutta pohjimmiltaan kyse on siitä, että helppo ja nopea mielihyvä on liiallisuuksiin mennessään vahingollista, oli kyse ruoasta tai seksistä, mistä tahansa. Mielihyvän miekka on kaksiteräinen. Et saa koskaan tarpeeksesi ja jatkat tuhoavalla polulla. Tyytymättömyys tulisi suunnata kohti jotain positiivista.

– Vein taannoin siskonpoikani koko päivän patikkareissulle. Pelkäsin, että olisi hankala saada Instagramin lumoissa oleva 14-vuotias innostumaan luontoretkestä. Mutta päivän päätteeksi tyttöystäväni hämmästeli, kun poika ei katsonut puhelintaan kertaakaan, eikä puhunut videopeleistä. Tällaiset asiat me muistamme. Emme me muistele, mitä ostimme Best Buysta, videopelin pelaat läpi ja puhelimesi on vanhaa paskaa vuodessa. Mutta ihmissuhteesi, yhteytesi toisiin ihmisiin, pysyvät aina kanssasi, jos pidät niissäkin kiinni kurinalaisuudesta, toistoista. Älkää hengailko vain kerran vuodessa, tehkää jotain positiivista yhdessä aina kun voitte.

Hatebreed. Ei mikään positive hardcore- saati youth crew -bändi. Mutta perimmäiseltä viestiltään positiivinen. Kirjaimellisesti.

Julkaistu Infernossa 10/2020.

Lisää luettavaa