”Treenasin rääkymistä lypsäessäni lehmiä” – haastattelussa Erlend Hjelvik

Erlend Hjelvik on jättänyt Kvelertakin ja Djevelin taakseen. Hjelvikin keulilla hän pukeutuu viikinkiviittaan, joka on palanut reunoilta mustaksi.

13.03.2021

Kun Erlend Hjelvik ei laula, hän nikkaroi. Hänellä on Norjassa talo, jossa on monta tekemätöntä paikkaa. Sooloprojektinsa Hjelvikin ensimmäisen albumin Welcome to Helin ilmestymistä odottelevalla muusikolla on juuri nyt aikaa keskittyä niihin. 

Remonttihommilla alkaa olla kiire. Jos maailmantilanne suo, Hjelvikin uuden kokoonpanon ensimmäiset kiertueet lähestyvät, ja laulaja on päättänyt saada kotityöt valmiiksi ennen tien päälle lähtöä. Silloin kun vasara ei tunnu kädessä hyvältä, hänen aikansa kuluu elokuvia katsellen ja koirien kanssa kävellen. Vaimokin löytyy, lapsia ei. 

Erlend Hjelvik tuli tunnetuksi Kvelertakissa, Stavangerissa vuonna 2007 perustetussa yhtyeessä, jonka hardcore punkia, black metalia, hard rockia ja hevimetallia yhteen punova soundi oli kymmenisen vuotta sitten melkoinen sensaatio niin Norjassa kuin muuallakin. Jätettyään Kvelertakin kesällä 2018 Hjelvik keskittyi tekemään musiikkia, joka on sävellysten ja sanoitusten puolesta puhtaasti häntä itseään. 

Oman uransa sankariksi ryhtynyt norjalainen on hyvillä mielin, koska nyt hänen asiansa ovat niin kuin niiden kuuluukin olla. Takana on suuri muutos, edessä uusi aikakausi. 

Tammikuussa 1985 syntynyt Erlend Hjelvik hörähtää nauramaan, kun häneltä kysyy, onko hän muusikkoperheestä. 

– En tosiaankaan. Suvussani on monta sukupolvea pappeja ja maanviljelijöitä. En ole ainakaan kuullut, että meikäläisissä olisi lisäkseni ensimmäistäkään muusikkoa. 

Hjelvik puhuu ammattimuusikoista, sillä aivan vierasta musisoiminen ei hänenkään kotonaan ollut. Sieltä nimittäin löytyi piano, jonka saloihin pikku-Erlend määrättiin tutustumaan seitsemän vanhana. 

– Minulla oli pianotunti kerran viikossa. En tykännyt siitä yhtään enkä harjoitellut ollenkaan. Yllättävää kyllä opin silti soittamaan. 

Hjelvikin ensimmäiset musiikilliset muistot ovat peräisin samalta aikakaudelta. Hän näki vuonna 1991 televisiosta, kun Michael Jackson esiintyi Guns N’ Rosesin Slashin kanssa. Ikonien kahnaukseksi lavastettu show meni moniin täydestä ja jätti jälkensä Erlendiinkin. 

– Ensimmäinen oma levyni oli joko juuri Michael Jacksonin kasetti tai sitten sellainen futislaulukokoelma, jossa oli biisejä ainakin Monty Pythonilta ja Queeniltä. 

Seuraavana vuonna Norjan uutisissa kerrottiin mystisistä kirkonpoltoista ja murhista, joihin epäiltiin liittyneen synkkiä rituaaleja. Saatanapaniikkia lietsonut black metal -kohu, jonka ytimessä olivat oslolainen Mayhem ja Bergenin Burzum, kuuluu Michael Jacksonin lailla Hjelvikin varhaisimpiin musiikkimuistoihin. 

Se ei kuitenkaan tehnyt hänestä metallifania. Hjelvik oli kolmentoista, kun löysi hevin. Siinä vaiheessa hänen luokkansa pojat olivat vahvasti sillä kannalla, että Metallica oli cool. 

– Metallican silloin uusimmat albumit Load [1996] ja Reload [1997] olivat iso juttu meille. Niiden kautta metalli tuli minunkin elämääni. 

Kun musiikki ja soittaminen alkoi kiinnostaa, lapsuuden harmilliset pianotunnit osoittautuivat yllättävän hyödyllisiksi. Hjelvik liittyi kosketinsoittajaksi bändiin. Vanhempien ja vähän kokeneempien muusikonalkujen kanssa soittaminen opetti hänelle yhtyeessä olemista. 

– Meillä oli coverbändi, joka soitti kaikenlaista musiikkia Jerry Lee Lewisista Metallicaan. Se oli tosi hauskaa. Bändi oli koossa muutaman vuoden ja hajosi vähän sen jälkeen, kun teimme ensimmäisiä äänityksiä. 

Mitä enemmän Hjelvik musiikista oppi, sitä vahvemmin sen marginaali häntä viehätti. Sieltä, missä tehtiin äärimmäistä metallia ja punkkia, hän löysi maailman, joista valtavirtayleisöllä ei ollut tietoakaan.

– Olin viidentoista tai kuudentoista, kun löysin norjalaisen black metalin. Aloitin tietenkin Dimmu Borgirilla, koska se oli tunnettu bändi. Darkthronen, Immortalin ja Mayhemin löysin vasta hiukan myöhemmin. Satyriconia kuuntelin jo melko varhaisessa vaiheessa. 

Samoihin aikoihin Hjelvik alkoi laulaa. Häntä kiinnosti oppia tuottamaan sellaisia luonnottomia ääniä kuin black metal -solistien kurkuista kuului. Se ei ollut aluksi helppoa. Onneksi hänen ensimmäisellä yleisöllään oli lehmän hermot. 

– Olin siihen aikaan töissä maatilalla. Treenasin rääkymistä lypsäessäni lehmiä. Se oli oikein hyvä treeniympäristö. Siellä ei ollut yhtää ihmistä kuuntelemassa, ja kun lehmätkin pitivät aikamoista mekkalaa, minun oli hyvä huutaa.

Vuodet sumussa 

Hjelvik oli vähän päälle parikymppinen perustaessaan Kvelertakin. Sen crossover-soundissa oli vaikutteita black metalista, mutta myös monelta muulta suunnalta. 

– Käynnistin Kvelertakin kitaristi Bjarte Lund Rollandin kanssa. Hän sävelsi suurimman osan biiseistä, ja minä keskityin sanoituksiin ja laulamiseen. 

Kvelertakia ei perustettu suurin odotuksin. Aluksi se oli Hjelvikin ja Rollandin bändi, ja heille oli tärkeää vain päästä metelöimään treenikämpälle. Pian bändiin kiinnitettiin muitakin ja toiminta muuttui määrätietoisemmaksi. Pitkään Kvelertakissa vaikuttaneista jäsenistä basisti Marvin Nygaard tuli mukaan heti perustamisvuonna, rumpali Kjetil Gjermundrød vuotta ja toinen kitaristi Maciek Ofstad kahta myöhemmin. 

Hjelvikille Kvelertak oli henkireikä, loistavaa vaihtelua hanttihommille ja muulle arjen ankeudelle. 

– Olin siihen aikaan varastomies. Pinosin kalapakasteita ja pakastepitsoja, jotka olivat menossa kauppoihin. Ajelin välillä rekkaakin, mutta usein vain kannoin tavaraa 23 asteen pakkasessa kahdeksan tuntia päivässä. 

Kun norjalainen Indie Recordings ja amerikkalainen The End Records julkaisivat Kvelertakin ensimmäisen albumin, Hjelvikille avautui uusia mahdollisuuksia. Niihin tarttuminen muutti hänen elämänsä. 

– Olin yrittänyt lopettaa varastoduunin jo neljä kertaa, mutta aina minun piti palata nöyränä ja pyytää, saisinko työni takaisin, Hjelvik muistelee. 

– Mutta sitten Kvelertak pääsi kuuden viikon Euroopan-kiertueelle Convergen kanssa, enkä pystynyt järjestämään itselleni niin paljon vapaata. Siispä lopetin varastotyöt viimeisen kerran. Se tuntui suurelta riskiltä, ja taloudellisesti se olikin rankkaa aikaa. Mutta minulla oli mukavaa.

Hjelvikin onneksi Kvelertakin debyytti menestyi yllättävän hyvin. Levy myi Norjassa kultaa, ja bändi sai kaksi musiikkialan Spellemannprisen-palkintoa, ”Norjan Emmaa”. Harrastelijamuusikko sai lopultakin mahdollisuuden alkaa elättää itsensä musiikilla. 

– Kun albumi ilmestyi, se meni Norjassa listakärjen tuntumaan, kolmanneksi. Oli radiosoittoa ja muita hyviä juttuja. Menestys tuli ihan puun takaa ja tuntui melko epätodelliselta. Ensimmäinen levy on Kvelertakin julkaisuista edelleen suosikkini. Kuulen sen nuorekkaassa, naiivissa energiassa taikaa. 

Hjelvik jatkaa, että varsinkin ensimmäiset vuodet Kvelertakin läpimurron jälkeen olivat todella intensiivisiä. 

– Yhtenäkin vuonna meillä oli 200 keikkaa. Ei siinä ehtinyt kuin käydä kääntymässä kotona. Se oli rankkaa mutta kivaa aikaa. 

Keväällä 2013 ilmestynyt Meir toi Kvelertakille listaykkösen Norjassa. Levyn taustavoimina toimivat Indie Recordingsin ohella Sony Music Scandinavia ja Roadrunner Records, mikä tarkoitti lisää näkyvyyttä ja suurempia kuvioita. Hjelvikille nuo vuodet näyttäytyvät sumuna. 

– Se aika vilisti ohi todella nopeasti. On vaikea muistaa, mitä tapahtui milloinkin. Elimme kuplassa, jossa tietyt jutut tapahtuivat yhä uudelleen. Se oli kovaa työtä ja ankaraa juhlimista.

Olen onnellinen, että sain kokea ne asiat. Niiden kautta olen musiikillisesti tässä tilanteessa.

Toukokuussa 2016 julkaistu Nattesferd nousi Suomen albumilistalla yhdeksänneksi ja kotimaassaan kakkoseksi. Kvelertakin kolmas jäi Hjelvikin aikakauden viimeiseksi levyksi. Heinäkuussa 2018 hän kertoi sosiaalisessa mediassa suuntaavansa omille teilleen, mutta ei mennyt yksityiskohtiin päätöksensä syistä puhuessaan.

Laulaja on edelleen hyvin harvasanainen, kun asia tulee puheeksi. Hän ei selvästikään halua kehrätä riitaa itsensä ja entisten bändikaveriensa välille.

– Se oli aika monimutkaista. Jos eroaa puolisostaan, onko siihen olemassa vain yksi syy? Ei koskaan. Eihän elämä ole sellaista, että ”et vienyt roskia tiistaina ja siksi me nyt eroamme”. Minun on vaikea puhua tästä, enkä tosiaankaan halua jauhaa pahaa vanhoista bändikavereistani. Sanotaan edelleen niin, että minun oli aika jatkaa matkaa ja alkaa tehdä jotakin uutta.

Kvelertak toipui nopeasti. Se kiinnitti uudeksi laulajakseen Ivar Nikolaisenin ja bändistä vuonna 2019 poistuneen rumpalin Kjetil Gjermundrødin paikalle Håvard Takle Ohrin. Bändin neljäs albumi Splid ilmestyi helmikuussa 2020.

– Emme ole huonoissa väleissä, mutta emme toisaalta tapaakaan muuten kuin kerran vuodessa yhtiökokouksessa, Hjelvik sanoo. Hän omistaa edelleen osan Kvelertakista.

– On hienoa, että Kvelertak pystyy jatkamaan uuden laulajan kera ja minä oman bändini kanssa. Nyt kumpikin osapuoli pystyy tekemään asioita haluamallaan tavalla.

Liekkejä ja savua

Kvelertak ei ilmeisesti tyydyttänyt Erlend Hjelvikin kaikkia tarpeita silloinkaan, kun hänellä meni sen laulajana hyvin. Mies oli mukana myös black metal -bändi Djevelissä ja esiintyi sen albumeilla Dødssanger (2011), Besatt av maane og natt (2013), Saa raa og kald (2015) ja Norske ritualer (2016).

– Djevel oli helppo homma varsinkin aluksi, koska se teki vain äänityksiä eikä soittanut keikkoja kuin ehkä kerran vuodessa, Hjelvik selittää.

– Sitten teimme kiertueen, joka oli aika rankka. Liikuimme junalla Puolassa ja Saksassa sun muualla. Silloin teki mieli sanoa niin kuin Tappava ase -leffassa: ”I’m too old for this shit.” Kun Djevel muuttui liian työlääksi, päätin että nyt riittää.

Kvelertakista eroaminen oli Djevelistä lähtöä isompi juttu, koska sen jälkeen Hjelvikin oli löydettävä oma äänensä ja soundinsa. Siinä vaiheessa menneisyys ei tuntunut painolastilta vaan polttoaineelta. 

– Oli hienoa päästä hyödyntämään kaikkea kokemaani ja oppimaani omassa bändissäni. Se, että voin nyt tehdä musiikista juuri sellaista kuin itse haluan, on vapauttavaa. Welcome to Helin biisien tekeminen oli todella hauskaa. Oikeastaan fiilis on samanlainen kuin Kvelertakia perustettaessa. Olen tästä ihan innoissani.

Hjelvik päätti julkaista uutta musiikkiaan omalla nimellään, koska katsoi sen ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi. 

– Hjelvik heijastaa sataprosenttisesti minua niin musiikillisesti kuin lyriikoissakin. Sanotaan, että ihminen on sitä mitä syö, ja se pätee minuun muusikkona. Kaikki vaikutteeni kuuluvat Hjelvikissä. Musiikki jota kuuntelen. Asiat jotka minua kiinnostavat. Kaikki.

Koska asioita on tapana luokitella, Hjelvik päätti alkaa kutsua musiikkiaan ”blackened Viking metaliksi”. Vanhat norjalaiset myytit ovat hänen biiseissään vahvasti läsnä, ja hän kertoo saaneensa ensikosketuksen vanhoihin viikinkitaruihin jo nuorena.

– Niitä opetettiin meille jonkin verran koulussa. Olisi saanut opettaa enemmänkin, mutta suurin osa sellaisista asioista opetusohjelmassa koski Jeesusta. Toivottavasti ei koske enää. Kun olin kolmentoista, minulla oli hyvä opettaja, joka oli erittäin kiinnostunut norjalaisesta mytologiasta. Hän luki meille saagoja. Siitä kiinnostukseni niihin lähti. Ja kun innostuin black metalista, vanhat myytit alkoivat viehättää entistä enemmän.

Hjelvik hakkaili muinaistarujen kanssa jo Kvelertakissa, mutta omillaan hän tekee sen alleviivatummin. Hän kertoo uppoutuneensa viimeisen viiden vuoden aikana syvemmälle myyttisiin maailmoihin kuin koskaan.

– Olen lukenut Eddaa, joka on skandinaavisten muinaistarujen kokoelma. Sieltä löytyy makeita tarinoita norjalaisista viikinkikuninkaista. Ne ovat inspiroineet minua paljon. Nyt luen islantilaisten munkkien kirjoittamia tarinoita, joissa pakanallisuuden ja kristinuskon törmäämisestä muodostuu jotakin todella erikoista.

Welcome to Helistä on puhuttu levynä, jota tehdessään Erlend Hjelvik ”taantui” takaisin metallifaniksi. Ajatus saa hänet irvistämään vaivautuneesti. Metallin paluusta hänen elämäänsä on puhuttu miehen mielestä liian yksinkertaistavaan sävyyn.

– En ole koskaan lakannut olemasta metallifani. Yhdessä vaiheessa olin vain todella kyllästynyt kiertueisiin ja menetin samalla innon tsekkailla uusia bändejä. Nyt kun en ole ollut tien päällä, olen taas innostunut uudesta musiikista. Kuuntelen musaa joka päivä. Viime aikoina olen pyöritellyt paljon Havukruunun sankaribläkkistä.

Vaikka Hjelvikiä selvästi kiinnostaa nopeasti soittamisen lisäksi norjalaisuus, hän ei pestannut uutta miehistöään pelkästään kotimaastaan. Ensimmäiset muusikot löytyivät paikasta, jossa viikingitkin aikoinaan vierailivat: Amerikasta.

– Ensimmäisenä bändiin liittyi soolokitaristi Rob Steinway. Otin häneen yhteyttä, kun päätimme äänittää Portlandissa. Tiesin hänet ja hänen Skelator-bändinsä ennestään. Hän on hyvä soittaja.

– Rumpali Kevin Foleyn tapasin Norjassa, kun hän soitti Abbathin kanssa. Tykkäsin hänen soitostaan Abbathin ensimmäisellä levyllä, ja Kevin tuli heti mieleeni, kun aloin etsiä rumpalia. Basisti Alexis Lieu taas tuli mukaan Kevinin suosituksesta.

Welcome to Hel äänitettiin mainitulla kokoonpanolla, ja myöhemmin bändiin liittyi komppikitaristiksi Inculterin Remi André Nygård. Pääjehulle studiosessiot olivat hyvin kokonaisvaltainen kokemus. 

– Studiotyöskentely oli hyvin erilaista kuin Kvelertakissa ja Djevelissä. Ennen kävin vain tekemässä omat osuuteni, mutta nyt olin paikalla alusta loppuun. Se vei paljon aikaa mutta oli myös hauskaa. Opin studiossa paljon uutta.

Hjelvikin rakkaus myytteihin näkyy hänen musiikkinsa esillepanossa. Mies kekkuloi uusissa valokuvissa ylväästi viitassa, levyn salaperäisen kansikuvan on taiteillut maineikas Joe Petagno ja mikäli asiat menevät suunnitellusti, hänen lavashow’nsa tulee olemaan visuaalisesti vahva.

– Kun mietin tulevia keikkojamme, näen liekkejä ja savua. Haluaisin tehdä show’sta eeppisen ja ajattoman. Sen pitää olla unohtumaton elämys. Vähemmän bailumeininkiä ja enemmän metallia.

Julkaistu Infernossa 11/2020.

Lisää luettavaa