”Tuntui oikealta palata yhteen ja saattaa loppuun se, mikä joskus aloitettiin” – haastattelussa brittiläinen riffihirmu Raging Speedhorn

Vuosituhannen alussa kovaa nousua tehnyt riehuntametallibändi Raging Speedhorn laittoi soittimet nurkkaan vuonna 2008. Nyt harvinaisen mehevillä riffeillä siunattu kuusikko operoi taas kuin taukoa ei olisi koskaan ollutkaan.

Kuva: Ash Gollings

Bändi oli tosiaan poissa kuvioista seitsemän vuotta. Mitä tämän ajanjakson aikana tapahtui?

– Eipä kummempia, elimme ihan tavallista elämää. Teimme töitä, saimme lapsia, kokeilimme erilaisia musajuttuja ja olimme kuin kaikki muutkin. Minusta tämä tauko tuli todellakin tarpeeseen, kitaristi Jim Palmer pohdiskelee.

– Jossain vaiheessa eteen tuli kuitenkin se hetki, että tuntui oikealta palata takaisin yhteen ja saattaa tavallaan loppuun se, mikä joskus aloitettiin. Viimeinen niitti oli fanit, jotka kyselivät paluun perään jatkuvasti, mutta ajatus lähti pohjimmiltaan koko bändin yhteisestä tahdosta.

– Kysehän piti aluksi olla vain parista keikasta, emmekä uskoneet kovinkaan vakavasti, että tekisimme enää uutta musiikkia. Touhu tuntui kuitenkin niin hauskalta, että se antoi pontta myös biisinkirjoitukseen.

Edellinen levy Before the Sea Was Built (2007) oli Raging Speedhornin uran poikkeuksellisin julkaisu, vakava, osin jopa eeppinen ja ”postmetallinen” teos, kun taas uusi kiekko Lost Ritual palaa bändille ominaisemman ilmaisun pariin.

– Before oli loistava levy, mutta se sopii vain tiettyyn vaiheeseen urallamme. Lost Ritual asettui uomiinsa ihan itsestään, emmekä suunnitelleet mitään varsinaista paluuta juurillemme.

– Laulajakaksikko Frankin [Regan] ja Johnin [Loughlin] paluu toi bändiin menneiden aikojen energiaa, ja koska soitimme paluukeikoilla lähinnä parin ekan levyn aikaista materiaalia, imimme varmaan vaikutteita myös sitä kautta.

– Mielestäni tämän päivän metallista puuttuu hauskanpito, josta bändissämme on kyse. Kaikki ovat nykyisin niin vakavissaan, ja se on perseestä.

Ovatko sanoitukset muuttuneet sitten edellisen levyn?

– En oikein usko. Tai siis, tietystihän laulajanvaihdokset ovat tehneet tehtävänsä, mutta sanoitusten teema on sama. Kerromme tarinoita tavallisesta elämästä, ja näin se on ollut alusta asti. Se on mainio tapa käsitellä sekä hyviä että pahoja asioita.

Levyltä löytyy kappale nimeltä Motörhead. Mikä tarina tämän takana on?

– Okei, se ei ole aivan sitä, mihin nimi viittaa. Kun kirjoittelimme biisejä, Frank toi meille yhden riffin ja jamittelimme sitä menemään, mutta meillä ollut biisille nimeä tai sanoituksia – tämä tapahtui siis ennen Lemmyn kuolemaa. Kun äänitimme kappaletta, Frank kirjoitti edelleen sanoituksia ja sai jostain päähänsä ”I am a Motörhead” -kertsin.

– Kun biisi oli valmis, Lemmy oli kuollut ja päätimme tehdä tästä oman tribuuttimme hänelle. Lemmy ja Motörhead olivat meille todella suuri vaikute nuorempana.

Bändinne nauttii suurta suosiota Britanniassa. Koetko, että musiikissanne on jotain erityisesti paikalliseen yleisöön vetoavaa?

– Meillä on faneja ympäri maailman, ja kyllä he tajuavat, mistä musiikissamme on kyse. Paluumme jälkeen olemme soittaneet ainoastaan Briteissä, mutta olemme keikkailleet aiemmin joka puolella ja vastaanotto on ollut sama.

– Uskoisin, että elämänmakuiseen musiikkiimme on helppo samastua, tulit mistä maasta tahansa. Meininkimme energisyys ja hauskanpito ymmärretään kieli- ja kulttuurimuurien läpi.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.