Elokuu 2022. Knotfest, Turku. Aurinko paistaa täydeltä terältä, ihmiset hymyilevät leveästi ja tasokas raskas rock soi kahden lavan täydeltä. Täytyy todeta, että asiat voisivat olla juuri nyt kehnomminkin.
Paluu todellisuuteen koittaa pian, sillä festarikiertueella olevan Lamb of Godin takahuonealueen yllä leijuu hieman synkempiä pilviä. Laulaja Randy Blythe on nimittäin väsynyt eikä tunnu olevan kovin kiinnostunut haastattelun tekemisestä. Onneksi hän on varsin tuttu mies jo vuosien takaa, joten suurta syytä huoleen ei ole. Hänellä on nimittäin tapana päästä vauhtiin haastattelun edetessä.
– Olen totta kai hirveän iloinen, että Lamb of God pääsee taas rundaamaan vaikeiden aikojen jälkeen. Milloin me edes olimme edellisen kerran Euroopan kamaralla? Hemmetti soikoon, siitähän on vierähtänyt vuosia!
– Mutta nämä perkeleen aikataulut, kun joudumme liikkumaan pääosin lentokoneella ja vaihdamme maata melkein päivittäin… En ole enää mikään poikanen, ja jos unet jäävät monena yönä todella vähiin, pinna alkaa kieltämättä kiristyä vähän turhankin paljon. En millään haluaisi kuulostaa tympeältä vanhalta jäärältä, mutta minkäpä teet, Blythe naurahtaa.
Viidesosa Lamb of Godin ydinryhmästä ei ole saapunut Eurooppaan lainkaan. Kitaristi Willie Adlerin on ilmoitettu jättäneen rundin väliin pakottavien perhesyiden vuoksi, mutta amerikkalaiskollegojen haastatteluissa on kerrottu myös toisenlaista versiota. Niiden mukaan Adler ei ole halunnut ottaa koronarokotusta, eikä matkustaminen ole sen takia mahdollista. Tai ei ainakaan helppoa.
– Willie ei tosiaan ole nyt mukana, ja kunnioitamme hänen päätöstään. Kuten kerroimme tiedotteessa, hänen täytyi jäädä kotiin perheensä luokse. Sen enempää sanottavaa minulla ei ole.
Jos asiasta etsitään positiivisia puolia, niin ainakin Adlerin paikalle saatu muusikko kuuluu ykköskastiin.
– Se on totta. [Entinen Machine Head -mies] Phil Demmel on vanha ystävämme ja paikkasi tyylikkäästi myös basistiamme John Campbelliä, kun hän joutui taannoin jättämään väliin muutaman konsertin, Blythe sanoo.
– Monissa Lamb of Godin biiseissä on aivan helvetin mutkikkaita kitaraosuuksia, mutta Philillä ei ole ollut mitään vaikeuksia juttujen haltuun ottamisessa. Eihän se toki minkäänlaisena yllätyksenä ole tullut, sillä Philin takavuosilta löytyy monenlaisia pestejä. Kovin tapaus oli ehkä se, kun hän asteli Gary Holtin paikalle Slayerin jäähyväiskiertueella… Garyn isän vointi muuttui huonoksi nopeasti ja hänen piti lähteä kotiin kesken Euroopan-kiertueen. Philillä taisi olla lentomatkan verran aikaa opetella Slayerin livesetti, ja sitten he nousivat lavalle – ilman yksiäkään treenejä. Sillä hetkellä aika monen kaverin kädet olisivat tutisseet, mutta Phil veteli Slayerin biisejä kuin vanha tekijä. Aikamoista!
Paras päätös
Seuraavaksi Blythe kävelee backstage-tilan kulmauksessa olevalle jääkaapille ja nappaa kouraansa oluen. Prosentteja löytyy 0,5.
– Sen verran saa olla, mutta ei yhtään enempää, laulaja sanoo.
– En ole ollut humalassa noin kahteentoista vuoteen, ja juomisen lopettaminen on luultavasti ollut paras päätökseni koskaan. Voi kuulostaa turhankin dramaattiselta, mutta olisin todennäköisesti kuollut, jos olisin jatkanut rymistelyä vanhaan malliin. No, se on ainakin varmaa, että olisin todella huonossa kunnossa, jos entinen meininki olisi jatkunut pitkään.
Juhliminen oli tunnetusti melko railakasta esimerkiksi silloin, kun Lamb of God ja Children of Bodom päätyivät samoille kiertueille.
– Kun rundaa maailmalla vuosien ajan, törmää lukemattomiin kollegoihin. Children of Bodomin tyypeissä oli jotakin erilaista verrattuna melkein kaikkiin muihin bändeihin… Esimerkiksi se pikimusta, mutta samalla pirun älykäs huumori oli jotakin aivan suurenmoista, Blythe sanoo.
– Ei mennyt kauankaan, kun meistä tuli todella hyviä ystäviä. Homma eteni sitten siihen pisteeseen, että minä käytännössä muutin Bodomin kiertuebussiin, sillä parhaat bileet olivat poikkeuksetta siellä. Juhlimme monesti aamuun asti, ja bussissa olikin sitten ihan hiljaista koko päivän ajan. Sitten kun seuraavan illan keikka oli alkamassa, kiertuemanageri tuli herättämään: ”Randy, kohta pitäisi taas lähteä vetämään.” Ja sitten sama ralli alkoi uudelleen. Meillä oli kieltämättä aivan älyttömän hauskaa, mutta eihän sellainen meno voinut jatkua kovin pitkään, sillä se oli äärimmäisen kuluttavaa niin henkisesti kuin fyysisesti.
– Kun tieto Alexin kuolemasta tuli, olin pitkään hyvin surullinen. Kun tuollainen äärimmäisen lahjakas kaveri poistuu keskuudestamme vain nelikymppisenä… Voi saatana, mitään sellaista ei pitäisi koskaan tapahtua!
– Tsekkasin taannoin syvähaastattelun, jonka Bodom-kolmikko [basisti Henkka Seppälä, rumpali Jaska Raatikainen ja kosketinsoittaja Janne Wirman] antoi viime keväänä. Jutun otsikko taisi olla jotakin tyyliin ”The secret of Children of Bodom”. Tiesin toki ennestään, mitä kulissien takana takavuosina tapahtui, mutta kyllähän sen haastattelun lukeminen avasi omiakin silmiäni.
Keräiletkö edelleen suomalaisia puukkoja?
– En ehkä varsinaisesti keräile, mutta en todellakaan pistä pahakseni, jos niitä tulee vastaan, Blythe naurahtaa.
– Tykkään retkeillä, ja suomalaiset puukot ovat osoittautuneet maailman parhaiksi. Alexi toi minulle erään kerran ison puukkosarjan, joka on edelleen kovassa käytössä. Aivan loistavia teriä.
Rakennetaan mainitusta retkeilystä aasinsilta kohti korona-aikoja. Kun Lamb of Godin kiertuekoneisto joutui pysähtymään, sinulla ei tainnut olla vaikeuksia keksiä tekemistä?
– Ei todellakaan. Tykkään ulkoilun lisäksi esimerkiksi valokuvaamisesta ja kirjoittamisesta. Toinen kirjani on ollut työn alla jo pitkään.
– Jotkut tulivat sanomaan pahimman pandemian aikana, että sinulla on varmasti henkisesti todella vaikeaa, kun bändi ei pysty kiertämään. No, sanonpa tämän: minulla ei ollut yhtään vaikeaa. Kymmenisen vuotta sitten, kun minut heitettiin ikivanhan prahalaisen vankilan tyrmään ja jouduin olemaan tutkintavankeudessa yli neljäkymmentä päivää mahdollinen syyte kuolemantuottamuksesta niskoillani… Voi helvetti, silloin minulla oli ihan oikeasti vaikeaa!
Blythe pitää pienen tauon.
– Se kokemus oli niin pirun surrealistinen… Jossakin vaiheessa minusta tuntui suunnilleen siltä kuin olisin joutunut Misfitsin biisin sisälle. Päässäni kumisivat bändin lyriikat tyyliin ”I don’t want to be here in your London dungeon / I don’t want to be here in your British hell!”
Planeetta tulessa
Tässä vaiheessa haastattelua on takana ehkä vartin verran. Laulajan uupumus tuntuu kadonneen jonnekin toiseen ulottuvuuteen ja tarinaa tulee vanhaan tuttuun Blythe-malliin. Siirrytään siis haastattelun varsinaisen aiheen äärelle.
– Julkaisimme Lamb of God -nimikkolevyn keskikesällä 2020. Alun perin sen piti ilmestyä hieman aiemmin, samana keväänä, mutta päätimme siirtää julkaisun kesäkuulle. Ajattelimme, että saatamme hyvinkin väistää pandemian pahimmat karikot, kunhan lykkäämme albumia eteenpäin muutamalla viikolla. No, ihan niin hienosti asiat eivät tietenkään menneet, laulaja naurahtaa.
– Lopulta kävi niin, ettemme päässeet kiertämään sen levyn jälkeen lainkaan. Mitkä ovat rockbändin vaihtoehdot, kun tien päälle ei ole asiaa? No, se voi kirjoittaa uusia biisejä ja nauhoittaa niitä. Harmillista tässä ajatuksessa on, että minä en pidä studiossa työskentelemisestä yhtään!
Lamb of God piti palaverin, jonka tuloksena yhtye päätti ryhtyä työstämään uutta albumia. Blythe oli eri mieltä – ainakin jonkin aikaa.
– Katsotaanpa. Julkaisimme VII: Sturm und Drang -levytyksen 2015. Viisi vuotta myöhemmin ilmestyi Lamb of God… Kun sitten keskustelimme yhtyeen tulevaisuudennäkymistä joskus syksyllä 2020, kummastelin orkesterin muille herroille, että miksi ihmeessä meidän täytyy kiirehtiä levyn kanssa.
– Samaan aikaan ymmärsin Williä ja Markia [Morton, kitara] oikein hyvin. He nimittäin tuntuvat kirjoittavan uutta materiaalia koko ajan, olipa maailmassa pandemia tai ei. Ja kun kitaristit säveltävät tuoreita juttuja, heidän katseensa kääntyvät väistämättä kohti seuraavaa levyä. Ja niin kävi, että löimme alustavan levysuunnitelman lukkoon.
Se suunnitelma myös piti. Omens-albumi on nyt ilmestynyt.
– Omens on todella kiukkuinen ja vihainen levy. Lamb of Godin maailmassa ei ole toki koskaan ollut kovin aurinkoista, mutta nyt uskoni alkaa loppua ihan oikeasti. Tämä planeetta on tulessa niin monin tavoin, Blythe tuhahtaa.
– Entä miltä meidän tulevaisuutemme näyttää? Ehkä Trump valitaan uudelleen. Ehkä Putin onnistuu tuhoamaan meidät kaikki. Voi jumalauta! Eikö ihmiskunta koskaan opi? Nähtävästi ei, ja jokaisen sukupolven pitää ottaa omat harha-askeleensa. Ikävää on toki se, että joskus ne sattuvat olemaan tuhoisampia kuin jonain muina aikoina.
– Ja arvaapa mitä? Vaikka olin alkuun hieman vastahankainen levyn suhteen, minusta tuntuu hemmetin hienolta, että
Omens on nyt julkaistu. Tätä maailmanaikaa pitää nimittäin kohdella sen ansaitsemalla tavalla. Ja Omens, vittu, kohtelee sitä juuri niin tylysti ja kovakouraisesti kuin pitääkin.
Uudenlaista intensiteettiä
Kun uudet kappaleet olivat valmiina, Lamb of God vetäytyi losangelesilaisen Henson Recording -studion uumeniin pitkäaikaisen luottotuottajansa Josh Wilburin kanssa. Yhtye pisti kaikkien uusien biisien pohjat purkkiin livenä – ensimmäistä kertaa uransa aikana.
– Taltioin omat lauluosuuteni vasta soittopohjien päälle, mutta minullekaan ei jäänyt epäselväksi, että bändin jätkät tykkäsivät tästä uudesta nauhoitustavasta kovasti. Kyllähän sen ymmärtää. Intensiteetti nousee monin tavoin uudelle tasolle, kun näet ja tunnet muiden räimivän samaa biisiä samassa huoneessa, eikä sinun tarvitse tuijottaa jotakin tietokoneruutua omassa yksinäisyydessäsi, Blythe toteaa.
– Ja vaikka itse sanonkin, koen löytäneeni Omensin laulusuorituksiin aivan uudenlaista intensiteettiä ja raivokkuutta. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, etten laulanut korona-aikana pitkään aikaan yhtään mitään. Kun sitten tuli aika taltioida uusi biisejä, annoin yksinkertaisesti palaa sydämeni pohjasta. Monet levyn lauluraidat ovat… No, eivät sentään kokonaisia ykkösottoja, mutta ei niitä alettu hioa mitenkään liikaa.
Avaisitko hieman sanoitusten taustoja? Useimpien kappaleiden nimet – To the Grave, Ditch, Vanishing, Nevermore ja niin edelleen – kyntävät syvällä ja selittävät sitä kautta itseään, mutta tulkinnanvaraisempiakin otsikoita – esimerkiksi Grayscale ja September Song – löytyy.
– Pahoittelen syvästi, mutta minun täytyy vastata tähän kysymykseen kliseellä: en halua avata tekstejä sen enempää, sillä en tahdo ohjata kuulijoiden ajatuksia ja tulkintoja mihinkään suuntaan.
– Perustelen hieman. Olen saanut muutaman kerran kunnian nousta lavalle suosikkiyhtyeeni Bad Brainsin kanssa. Erään kerran juttelin pitkään basisti Darryl Jeniferin kanssa ja pyysin häntä kertomaan tarkemmin muutamien kappaleiden sanoituksista. Halusin palavasti tietää, mistä he ovat aikoinaan kaivaneet inspiraatiota. Darryl kieltäytyi saman tien. Hän sanoi: ”Kuulehan Randy… Sinä olet kuunnellut Bad Brainsia teini-ikäisestä asti ja sinulla on aivan omia ajatuksia teksteistämme. En siis todellakaan paljasta, mistä ne mielestäni kertovat, sillä koko juttu menisi osaltasi pilalle. Ja se olisi todella surkeaa.” Kun mietin asiaa hetken, olin täsmälleen samaa mieltä.
– Jos haluat lisää perusteluja, täältä pesee. Kirjoitan varsin ison siivun lyriikoista, mutta myös Markilta tulee paljon tekstejä. Saatamme toisinaan keskustella ideoiden taustoista, mutta osa Markin tarinoista on sellaisia, ettei minulla ole juurikaan hajua, mistä ne pohjimmiltaan kumpuavat. Toisin sanoen minäkään en aina tiedä, mistä Lamb of Godin kappaleet kertovat!
Hienoja kunnianosoituksia
Mennään sitten hieman toisenlaisten tarinoiden äärelle, sillä nythän on niin, että Lamb of Godin viime aikojen touhuista on helppo vetää suuntaviivoja parin mielenkiintoisen kollegankin suuntaan. Aloitetaanpa Kreatorista, jonka kanssa Lamb of God saapuu Ouluun ja Helsinkiin marraskuun loppupuolella.
– Meidän piti lähteä yhteiselle State of Unrest -kiertueelle jo syksyllä 2020, mutta rundia on varsin tunnetuista syistä jouduttu siirtämään pariinkin otteeseen, Blythe avaa.
– Teimme sitten kiertueen kunniaksi samannimisen biisinkin. Kreatorin Mille Petrozza ja Mark kirjoittivat kappaleen yhteistyössä, ja se soundaa periaatteessa juuri siltä, miltä sen kuuluukin soundata. Toisin sanoen Kreator tuo mukanaan väkeviä eurooppalaisia thrash-mausteita, ja me tyrkkäämme soppaan modernimpaa amerikkalaista ajoa. Lopputulos on aika hieno.
Nostetaan esiin myös Megadeth. Lamb of God ja Dave Mustainen rykmentti kiersivät ympäri Pohjois-Amerikkaa viime keväänä, ja tämäkin rundi sai oman tunnusbiisinsä, kun Lamb of God julkaisi ennen kiertuetta oman versionsa Wake Up Dead -biisistä. Mustaine toi versioon oman kulmansa, sillä hän hoiti osan kappaleen lauluosuuksista.
– Wake Up Dead on klassinen metallibiisi. Olen toki sydämeltäni vähän enemmän punk kuin metal, mutta tämän kappaleen versioiminen oli todella miellyttävää. Ja tosi vaivatonta. Nauhoitin nimittäin omat osuuteni samalla kun valmistelin Omensin lauluja, ja homma oli osaltani purkissa hyvin nopeasti.
– Coverien tekemisen paras puoli liittyykin vaivattomuuteen. Kun kappale on jo olemassa, sitä ei tarvitse kirjoittaa. Ja jos Lamb of God lähtee tekemään tarkoituksella kunnianosoitusta jonkin kovan yhtyeen hienolle biisille, emme myöskään halua sovittaa kappaletta liikaa. Taitaa ylipäänsä olla niin, että lähdemme tekemään näkemyksiä vain sellaisista biiseistä, joita ei tarvitse vääntää uusiksi, laulaja nauraa.
Otetaanpa pöydälle vielä yksi orkesteri. Sen kanssa Lamb of Godilla ei ole sinänsä tekemistä – ainakaan juuri nyt –, mutta jos Lamb of Godia on vuosien mittaan verrattu johonkin, niin Panteraan. Ja kun vastapäätä sattuu istumaan Randy Blythe, Panteran paljon puhutusta paluusta ei tietenkään voi olla kysymättä.
– Pantera? Tätä aihetta en suostu kommentoimaan.
Et mitenkään?
– En mitenkään. Hah hah!
Julkaistu Infernossa 9/2022.