Joskus asiat vain ottavat aikaa.
Pohjanmaan Kaskisissa vuonna 1996 alkunsa saaneen Sara-yhtyeen albumi numero seitsemän, vuonna 2016 ilmestynyt Solus, tarjosi viimein sen muutoksen, jota yhtye oli käsitellyt sanoituksissaan levystä toiseen. Uusi aika näkyi siinä, että Sara oli harpannut suurelta levy-yhtiöltä suureen tuntemattomaan, muiden maksamasta studioajasta omakustanteisuuden maailmaan, ja kuului siinä, että levy oli bändin senastisen uran kevein.
Tuttu Deftonesin ja Toolin kaltaisilta vaihtoehtometallin klassikkobändeiltä vipattu painavuus loisti poissaolollaan ja sen tilan olivat vallanneet syntetisaattorit. Vain vähän kärjistäen voisi todeta, että Sarasta sukeutui pariksi vuodeksi yhtye, jonka haastattelu- saati kansipaikkaa Infernossa olisi ollut hivenen hankala perustella.
Elontie on kuitenkin kaksisuuntainen, ja kielisoittimet alkoivat tehdä paluuta jo seuraavalla Summa-levyllä (2018). Ajoittaisista kitaramöyhennyksistä huolimatta kokonaisuus jäi kuitenkin rajatilaan. Konepuoli hallitsi.
Vuosi 2022 tarjoaa heti alkuunsa Sara-levyn, jolla määrää kitara. Sen myötä on todettava suoraan, että yhtyeen yhdeksäs albumi Pimeys on allekirjoittaneelle suuri helpotus: vaikka Solus ja Summa eivät olleet missään nimessä heikkoja levyjä, niistä puuttui jotain.
Kitaravetoisuus ei ole rockmusiikissa tietenkään mikään itseisarvo, mutta jotkin bändit yksinkertaisesti kuuluvat sen piiriin; ilman kuuden kielen hallitsemaa äänikuvaa Saran musiikki ei vain ollut kokonaista.
Kun Joa Korhonen, Saran kiistaton johtaja, biisintekijä ja sielu, ottaa siemauksen kahvimukistaan ja perustelee särökitaran paluun, hänen sanansa tuntuvat viettävän samaan suuntaan.
– Summa-levyn päättävä Tahto jotenkin laukaisi sen. Se on koko bändin suosikkibiisejä livenä, ja siitä jäi olo, että tätä osastoa lisää, laulaja-kitaristi sanoo.
– Varmasti siihen vaikutti myös tunne, että kitarat on kuitenkin ne meidän soittimet.
Koneiden valta
Miten entistä synteettisempi soundi sitten alkujaan raivasi tilansa? Korhonen arvelee muutoksen lähteneen kosketinsoittaja-kitaristi Marko Kivelän liittymisestä Saraan vuonna 2011.
– Hän kuunteli ja suositteli enemmän sen tyylistä musaa, Korhonen sanoo.
– Itse hurahdin Chvrches-bändiin ja muutenkin kasarivirppoja rupes olemaan siinä vaiheessa joka paikassa. Siihen meni itte mukaan, ja samaan aikaan tuntui, että kun pyöritteli biisejä kitaralla, ne oli aina niitä samoja juttuja. Koneiden kans innostuin musan tekemisestä taas eri tavalla.
Samaan syssyyn kolme levyä tuottanut sopimus Universalin kanssa oli päättymässä eikä jatkosta kuulunut yhtiön näennäisestä kiinnostuksesta huolimatta mitään. Bändi päätti alkaa
toteuttaa kokonaisvaltaista tee-se-itse-metodia, mikä tarkoitti musiikinteon kannalta sitä, että Korhonen värkkäili biisejä kotistudiollaan yksikseen.
Konepainotus paitsi vähensi omatoimisen bändin kustannuksia myös helpotti tekemistä, ja Korhonen myöntää, että silloisilla teknisillä taidoillaan kitarapohjaisen levyn rakentaminen olisi ollut työn ja tuskan takana.
Valmis Solus sai muuttuneesta musiikillisesta ilmiasustaan huolimatta osakseen kriitikkojen hyväksynnän, ja myös fanikunta otti ensijärkytyksen jälkeen albumin omakseen.
Korhonen toteaa, että hänelle itselleen muutos ei edes tuntunut kovin suurelta.
– Meidän entinen kitaristi Koivikon Tommikin sanoi, että kun levyn kuunteli pari kertaa läpi, hoksas, että onhan ne Sara-biisejä.
Hän jatkaa, että lopulta kuulijoiden olikin vaikeinta hyväksyä se, mitä lavalla tapahtui – tai ei tapahtunut.
– Ei ollut oikein jengiä. Oli aika vähissä ne vedot, joissa oli oikein keikkafiilistä. Yhtäkkiä mulla on kitaran sijaan syntikka ja basisti Krissellä [Kristian Udd] on syntikka, ja meno on semmoista, että toimiikohan nyt kaikki laitteet. Parhaina aikoina meillä oli lavalla kolme läppäriä. Siinä alkaa olla jo aika monta asiaa, jotka voi mennä pieleen.
Kosketinsoitinten tai tietokoneiden edessä seisoskelu on yleensä huomattavasti vähemmän rockpitoista toimintaa kuin sähkökitara kaulassa keekoilu, ja muistan itsekin seuranneeni syntikka-Saran touhuja aluksi päätäni pyöritellen. Ne hetket, kun kitarat kaivettiin esiin vanhojen kappaleiden merkeissä, olivat vähän kuin toisesta, huomattavasti hikisemmästä ja rokkenrollimmasta maailmasta.
– Syntikoiden kanssa esiintyminen näyttää helposti siltä, että eihän tuolla lavalla tee, saatana, kukaan yhtään mitään, Korhonen naulaa.
Koneet ja taustanauhat eivät toki ole Saralle mikään viime vuosikymmenen puolivälissä keksitty juttu, niillähän on terästetty yhtyeen soundia aina. Kysynkin Korhoselta, olisiko mahdoton ajatus, että Sara julkaisisi seuraavaksi levyn, joka voitaisiin toteuttaa livenä ilman rajoittavia härpäkkeitä. Toisin sanoen: olisiko mahdollista, että Sara soittaisi vielä joskus keikoilla ilman taustanauhojen käytössä pakollista klikkiä, vapaaseen tempoon, elävästi.
– Tästä jutellaan usein bändin kesken. Oishan se makee tehdä levy, jonka toteutus rajoitettaisiin meidän kokoonpanoon, Korhonen sanoo.
– Nyt mä oonkin tehnyt tarkoituksella niin, etten mene enää koneelle nauhoittamaan uusia riffejä vaan äänitän ne puhelimeen. Jos mä menen koneelle, haluan kuulla, miten se biisi lähtee toimimaan, ja alan tehdä hyvin nopeasti sitä lopullisempaa soundia. Pistän nyt vähän tulppaa mahdollista yhdessä tekemistä ajatellen.
Mikit ja raidat paukkuu
Tätä nykyä Joa Korhonen hallitsee jo kitaralevynkin tallentamisen, ja Pimeys on putkeen kolmas Sara-albumi, jonka hän on äänittänyt ja miltei soittanutkin kokonaan omin päin. Kyse ei ole epäluottamuksesta muita yhtyeen jäseniä ja heidän taitojaan kohtaan, vaan järjestely on edelleen puhtaasti käytännöllis-taloudellinen.
Korhonen kertoo tämänhetkisen tunnelman olevan sellainen, että olisi mukavaa, jos joku muu hoitaisi jatkossa edes äänityspuolen.
– Saisi keskittyä itse soittamiseen. Jos yksin nauhoitellessa mikit ja raidat paukkuu ja napsuu, siinä voi mennä järki, kun ei välttämättä löydä siihen syytä. Menee into koko hommaan.
Yhtäältä Korhonen haaveilee paluusta treenikämpillä tapahtuvaan biisien vääntelyyn ja kääntelyyn, mutta toisaalta siinä on varjopuolensa, joista tummin koskee ajankäyttöä. Kun värkkäilee yksin, homma käy simppelisti ja biisit saa nopeasti talteen ilman häiriötekijöitä. Kun luodaan yhdessä, touhu menee helposti kokeilujen sekamelskaksi.
– Pitää nyt kattoa, ajatus ainakin on, että tulevaisuudessa testattaisiin taas vähän erilaista lähestymistapaa.
Sekä Summalla että Pimeydellä Korhosen aisaparina on pelannut Pariisin Keväästä ja sitä ennen raskaammasta Major Label -yhtyeestään tunnettu Arto Tuunela. Hän on tehnyt Sara-johtajan selostuksen mukaan juuri sitä, mitä tuottajan tuleekin: terävöittänyt yksityiskohtia, parannellut rakenteita, yhtäällä katkonut, toisaalla lisännyt.
– Hänen myötään mukaan on tullut tavallaan pro-meininki. Itte kun teen, en oikein edes tiedä mitä teen. Teen vain niin kuin kuulostaa itsestä hyvältä. Arto on tuonut sen viimeisen silauksen.
Huonot ideat ovat kuulemma Tuunelalla vähissä, mutta Pimeyden avaavan Mun ihminen -biisin lyhentämiseen laajoja kaaria tavoitellut Korhonen ei suostunut.
Samaan biisiin liittyy kiintoisa yksityiskohta, albumi kun starttaa majesteettisella, modernisoidun tuomionpäivän pasuunan mieleen tuovalla tööttäilyllä – melko lailla samanlaisella kuin Culf of Lunan ensi kuussa ilmestyvä, tämän numeron pääarviopaikalla patsasteleva The Long Road North -levykin.
Korhonen kertoo lähettäneensä arvostamansa ruotsalaisbändin laulajalle Johannes Perssonille Instagram-viestiä Cold Burn -avauskappaleen teaserin kuultuaan.
– Mä kysyin, onko tämä sen levyn alku, kun meilläkin on tulossa levy, jolla on samantyyppinen.
Ruotsalaisen kepeä vastaus oli ydinsisällöltään jotakuinkin sellainen, että eiköhän maailmassa ole vielä tilaa kummankin bändin tööttäileville levyille.
Kun tää loppuu, se loppuu
Pimeys on voimakas nimi, joka ansaitsee tarkemman avaamisen. Toisin kuin saattaisi kuvitella, se ei ole saanut vaikutteita menneen parin vuoden pandemia-aalloista – kapakoissa pyörimisen lopettanut, omissa oloissaan viihtyvä Korhonen kertoo poikkeusaikojen vaikuttaneen häneen lopulta vähäisesti.
Niiden sijaan alkusyynä on saksalainen tieteissarja Dark (2017–2020), jonka laulaja-kitaristi mainitsee tehneen häneen suuren vaikutuksen. Ei ihme: Baran bo Odarin ja Jantje Friesen luoma Netflix-hitti on toden totta vaikuttava ja sen eri aikatasoissa seikkaileminen koukuttavaa katseltavaa.
Mitään Dark-teemalevyä Korhonen ei sentään alkanut luoda, kunhan huomasi jossain vaiheessa, että pimeys-sana tuppasi löytymään vähän sieltä täältä albumin sanoituksista.
Mutta mitä varsinainen pimeys Korhoselle merkitsee, rauhoittaako se, kuten uuden albumin Taivas-biisissä todetaan?
– Jonkinlainen turva se on. Joskus kesällä, auringon paistaessa, tulee huono omatunto, kun pistää kaihtimet kiinni, että saa olla omassa rauhassa.
Pelkäsitkö lapsena pimeää?
– En oikein muista, mutta mieleen tulee tilanne, jonka mainitsen Summa-albumin Valve-kappaleessa. Oli helvetin kova kuume ja olin pimeässä huoneessa, ja sitten sellaiset suuret, pyöreät, mustat naamat täytti koko sen huoneen niin, etten itse enää mahtunut sinne. Muistan, että se oli hyvin outo ja ahdistava tilanne.
Niin Dark-sarjaan kuin Korhosen lapsuudenkokemukseen liittyy keskeisesti kauhun elementti, tunne selittämättömästä
ja hallitsemattomasta. Kerron Korhoselle olevani kiinnostunut hänen hengellisestä katsantokannastaan, mikäli sellaista nyt on olemassakaan. Onhan niin, että Saran sanoituksissa pallotellaan usein olemassaoloon, sen päättymiseen ja eri tasoihin liittyviä asioita.
– Mä oon tavallaan yllättynyt siitä, että joku aina joskus kysyy, uskonko Jumalaan. Mutta mulla on vahvasti sellainen ajatus, että kun tää loppuu, se loppuu, eikä siinä oo sen kummempaa.
Kohdallasi voidaan puhua siis ateismista?
– Kyllä varmaan aika pitkälle, mutta en mä näistä ole missään sen isommin keskustellut. Toki asia käy aika selvästi ilmi mun teksteistä, vaikka joku Se keinuttaa meitä ajassa on tästä hyvä esimerkki. Mä pohdin teksteissä, mitä elämän jälkeen on,
mutta ehkä mä kuitenkin ajattelen niin, että kuollessa tulee tavallaan viimeinen uni, joka tuntuu ikuisuudelta. Kroppa kuolee pois ja aivot menee sellaiseen asentoon.
Taiteilijapiireissä tuntuu olevan vallalla joskus hieman pakonomaiselta tuntuva hetkessä elämisen hinku. Infernonkin sivuilla aihetta sivutaan tämän tästä. Ajatus nykyisyyteen keskittymisestä sen sijaan, että murehtisi menneitä tai aprikoisi tulevia on hieno, mutta jumalauta, kun se hetkessä eläminen on niin vaikeaa.
Korhonen allekirjoittaa toteamuksen.
– Mä toivoisin, että voisin toteuttaa sitä enemmän, mutta esimerkiksi jotkin sosiaaliset tilanteet on mulle sellaisia, että mä käyn ne päässäni läpi sataan kertaan ennen kuin ne tapahtuu. Siihen jää loukkuun ja siitä huomaa ahdistuvansa.
– Tai sitten, jos on joku mukavakin juttu, vaikka treenit,
niin mä mietin etukäteen, että joo, mä tuun Rytmikorjaamon pihaan, sitten mun pitää ottaa autosta kitaralaukku, sitten mulla on läppäri siinä ja… Miksi mä mietin näitä!
Hyvä kysymys. Täsmälleen samasta, energiaa suursyömärin lailla mutustavasta vaivasta pahanlaisesti kärsivänä annan Korhoselle, ja samalla kohtalotovereille siellä sivujen toisella puolella, hyvän neuvon: kirjoittakaa tuleva tilanne ja siihen vaadittavat toimenpiteet ylös paperille tai vaikka puhelimen muistioon. Siellä ne ovat tallessa, kirjattuna. Sieltä ne voi kaivaa esiin, jos tarve vaatii, eikä niitä tarvitse välttämättä pyöritellä päässään.
Tuntuu hullulta, mutta auttaa joskus yllättävän paljon.
Muutoksen paine
Joa Korhosen tekstittämistä on syytä käännellä enemmältikin, onhan hän myös sanailun saralla tekijämies ja usein runollisiksi äityvillä lyriikoilla on yhtyeensä kokonaispaketissa merkittävä rooli.
Korhonen kertoo Saran kappaleiden syntyvän pääosin sävel edellä mutta lisää, ettei sanoittaminen ole hänelle todellakaan mikään helppo loppusilaus.
– Kyllä se aika haastavaa on, että sanoitukseen saa jonkin kiinnostavan tarinan. Ja vaikeammaksi tuntuu menevän, hän toteaa.
– Jos kuuntelee nyt jotain ekan albumin [Narupatsaat, 2000] tekstejä, niin itelläkin tuntuu menevän yli ne asiat. Nykyään yritän panostaa siihen, että biisissä on jotain mitä haluaa sanoa,
ja yleensä se tulee siitä, että omassa elämässä tapahtuu jotakin. Hankala sanoja on alkaa tehdä tyhjästä. En osaa tehdä niin, että keksin otsikon ja alan kirjoittaa siitä.
Jutun alussa mainittiin, että Korhonen on käsitellyt sanoituksissaan usein muutosta, uuden alkua ja vanhan jättämistä taakse. Joskus hänen tekstejään kuunnellessa on huvittanut, että pitkä on muutoksen tie – tai sitten pieniä muutoksia tapahtuu koko ajan. Mistä tämä teema kumpuaa?
– Hyvä kysymys, kunpa tietäisikin vastauksen, mies naurahtaa. – Ehkei itselle oo sitten löytynyt paikkaa elämässä tai tässä maailmassa. Ei ole saapunut vielä määränpäähän.
Mahtaako tässä olla kysymys myös tyytymättömyydestä, siitä ettei vain saavuta asioita joita haluaisi? Tai siitä, että asiat, jotka saavuttaa, eivät tunnukaan siltä kuin olisi halunnut.
Ehkä, Korhonen tuumii ja kaivaa esimerkin bändinsä elävästä elämästä.
– Mä löysin jokin aika sitten Youtubesta meidän vanhan Nosturin-keikan, jossa kamera kääntyy hetkeksi yleisöön, ja olin, että onpa paljon porukkaa! Ja sitten kun muistelee sitä aikaa, niin aina oli tämä meno, että oispa enemmän yleisöä. Miten siinä hetkessä ei oo voinut olla tyytyväinen tilanteeseen?
Myös Pimeydellä käsitellään muutosta ja sen Taivas-biisillä puhutaan ”uudesta ajasta”. Mihin sillä viitataan?
– Ehkä vain tähän aikaan. Ihmiset on sitä mieltä, ettei mitään saa sanoa eikä mitään saa tehdä, pelätään sitä muuttuvaa maailmaa. Samalla mietin, miten me kellutaan pimeydessä tällä ihmeellisellä pallolla, ja miten pieniä me niiden muuttuvien asioiden kanssa ollaan.
Korhonen lisää, että yrittää muotoilla aiheensa aika löyhästi, tulkinnanvaraa jättäen. Yhden Pimeys-albumin biisin sanoma kuitenkin on Sara-kontekstissa ennätysmäisen selkeä: Irtoavat leuat ottaa kantaa kansainvälisen tietoverkon ja sosiaalisen median aina vain paisuvaan ja sakenevaan turpailuun.
Korhonen pohtii, että Saraa on kohdeltu netissä yleisesti ottaen hyvin, ja jatkaa sitten rockyhtyeitä nykyajassa repivästä ristiriidasta: yhtäältä somessa on pakko näyttäytyä, toisaalta pala perinteistä artistimystisyyttäkin olisi hyvä säilyttää. Esimerkiksi hyvästä esilläolon tasapainosta hän valikoi Oranssin
Pazuzun, jonka laulaja-kitaristi Jun-His sattumoisin rääkyy juuri mainitulla Taivas-biisillä.
Korhosen someongelma on joka tapauksessa pitkälti henkilökohtainen – ja omaa syytä.
– Toki se on oma virhe, mitä helvettiä sitä pyörii lukemassa kaikenlaista, mutta en mä ikinä varsinaisesti osallistu keskusteluun vaan jään lähinnä tuijottamaan, miten ihmiset puhuu toisilleen ja kuinka asioista näpäytellään. Siihen jää koukkuun tosi nopeasti. Siitä Irtoavat leuat on syntynyt.
Seuraa vuoropuhelu, jossa kumpikin meistä tunnustautuu jollei nyt someriippuvaiseksi, niin ainakin puhelimen sormeilun orjaksi. Kerron kuinka omaa mieltäni raastaa päivittäin, miten perkeleessä voi olla mahdollista, että itseään suht järkevänä pitävä ihminen putoaa sille viritettyyn digitaaliseen ansaan tuosta vain.
– Kyllähän se puhelin on kasvanut kiinni käteen. Välillä on tosi ärsyttävää, kun huomaa jumittuvansa sellaiseen luuppiin, ettei edes tsekkaa mitään vaan availee vain appeja vuorotellen. Se tulee automaationa.
Sinä ja minä
Yksi riippuvuutta aiheuttava tekijä Korhosen elämästä sentään on poissa: hän kertoo jättäneensä joiltain osin ongelmalliseksi sosiaalisen elämän vauhdittajaksi osoittautuneen alkoholin liki tyystin kolmisen vuotta sitten.
Se osa joka rikkoo -biisin sanoituksen – jota Korhonen muuten pitää tuotannostaan erityisen onnistuneena – on helppo kuvitella kummunneen tästä muutoksesta. En kysy, onko näin, vaan pidän ajatuksen. Sen sijaan tiedustelen, onko törpöttelyn lopettaminen vaikuttanut biisintekoon tai sanoittamiseen yleisemmin.
– Ehkä enemmänkin niin, että on kärsivällisyyttä palata teksteihin ja muokata niitä enemmän. Ennen riitti, että sai säkeistön punchlinen valmiiksi, ajatteli että se on se vahva osa ja sillä hyvä, mutta nykyisin miettii, että voihan se koko säkkäri olla vahva. Vahvoja lauseita, jotka tukee tarinaa.
Sävellyspuuhia alkoholi saattoi puolestaan buustata lisäkärsivällisyydellä, mikä ei ollut, ristiriitaista kyllä, aina positiivinen juttu: Korhonen kertoo pyöritelleensä pikkukaljoissaan riffejä loputtomiin, myös sellaisia, joilta selvä pää olisi katkaissut siivet.
– SE oli sitä todellista hetkessä elämistä! hän nauraa.
Universal-aikoina Korhosen valmisteilla olleita tekstejä oli kommentoimassa Jarkko Martikainen yhdellä levyllä ja Toni Wirtanen toisella, mutta vasta nyt hän kertoo päässeensä pisteeseen, jossa neuvot näkyvät.
– On tullut itsevarmuutta, ja sitten kun ei ole ollut levy-yhtiötä sanomassa, että pitäskö nämä olla enemmän sitä tai tätä, uskaltaa kirjoittaa miten haluaa.
Yksi Saraa sen ensimmäisen vuosikymmenen mittaan määrittäneistä puheenaiheista oli ainainen jankutus siitä, miten sen solistin sanoista ei saa selvää. Onkin hauskaa, että bändin Wiki
pedia-sivu kertoo alkuriveillään seuraavaa: ”Vuosien saatossa Saran tavaramerkiksi on muodostunut myös vokalisti Joa Korhosen omalaatuinen, selkeästi artikuloiva tapa ääntää suomea.”
Korhonen nauraa luonnehdinnalle makeasti, muttei tunnusta, että sen taustalla olisi bändi itse – joku lähipiiristä saattaa ollakin. Niin tai näin, nykyisin valitus on kuihtunut, sillä laulajan artikulaatio on selkiytynyt tuntuvasti. Mutta ei tarkoituksella, hän sanoo.
– Mä en oo missään vaiheessa ajatellut, että mun pitäis alkaa laulaa selkeämmin. Jotenkin se ilmaisu on vain kehittynyt ajan myötä.
Voisiko asialla olla tekemistä sanoitustesi kanssa, ovatko ne muuttuneet tässä mielessä?
– Varmaan, joo. Ekojen levyjen aikaan ajattelin esimerkiksi, että kirjoitan kirjakieltä enkä ikinä tule käyttämään sanoituksissa mä- ja sä-sanoja, mutta tällaiset on nyt ropisseet pois. Eihän tuollaisissa säännöissä ole mitään järkeä. Ehkä se, että sanoissa on enemmän sisältöä maalailun sijaan, on vaikuttanut tähänkin.
Mies kuin maalaus
Sanallisesta maalailusta on helppo siirtyä varsinaiseen sutimiseen. Jos selaa Joa Korhosen somea, tulee nimittäin perin selväksi, ettei musiikki ole ainut taidemuoto, jonka parissa mies on pätevä. Korhosen Instagram-tili täyttyy enimmäkseen hänen luomastaan kuvataiteesta, joka esittelee yleensä absrakteja ihmishahmoja milloin synkissä, milloin valoisemmissa tunnelmissa. Useimmiten ensin mainituissa.
Korhonen on piirtänyt nuoresta pitäen, mutta varsinaisia tauluja häneltä alkoi syntyä vuoden 2013 tienoilla, kun Sara piti pientä paussia. Nyt ollaan pisteessä, että taide ja raha ovat alkaneet vaihtaa omistajaa, ja Korhonen kertoo olevansa yllättynyt, että hänen teoksensa ovat käynyt kaupaksi niinkin hyvin. Vuonna 2021 hän kertoo myyneensä 13 maalausta, yhden digitaalisen työn kymmenen printin sarjan ja viisi NFT-teosta.
– Varmaan tähän on vaikuttanut pandemia-aikakin, Korhonen arvelee.
Korhosen tauluja voisi helposti kuvitella silmäilevänsä Saran musiikkia kuunnellen. Miehen kuvataiteilija- ja muusikkoidentetiteetit ammentanevat siis samasta lähteestä – vai ammentavatko?
– Kyllähän niissä on tosi paljon samaa, Korhonen myöntää.
– Jollakin tavalla mä haluaisin erottaa nämä maailmat, en esimerkiksi tahtoisi alkaa maalata levynkansia, vaikka Solusin kannen teinkin. Jostain alitajunnasta niitä asioita kuitenkin tulee, ja samalla tavalla ne toimii niin musassa kuin maalatessa.
Kuten musiikin parissa, myös maalaustaiteessa kehitys on kehittynyt ja moderni teknologia vaikuttanut siihen, miten luovuus valjastetaan.
– Silloin kun mä aloitin maalaamisen, se oli sellaista, että kangas eteen ja sutimaan, en koskaan suunnitellut mitä teen. Muutama vuosi sitten muutin tekotapaa niin, että suunnittelen kuvan ensin digitaalisesti ja toistan sen kankaalle, Korhonen kertoo.
– Tässä nykyisessä tavassa tehdä on tavallaan sitä samaa rajoittamista, jota koneet ja taustanauhat tekee musiikissa. Jos joku on nähnyt sen digitaalisen version ja haluaa sen, mä en voi alkaa sitä enää juuri muuttelemaan. Se maalaaminen ei ole enää luomista vaan työstövaihe. Tätä kuviota pitäs ehkä vähän iisata eikä pistää digikuvaa tarjolle heti, vaan jättää liikkumavaraa maalausvaiheeseen.
Kryptovaluutalla käytävä, digitaalisten teosten lohkoketjuihin lyötäviin aitoustodistuksiin perustuva kauppa, johon Korhonenkin on siis jo onnistunut lyöttäytymään mukaan,
on hurjimpien visionäärien puheissa asia, joka voisi pelastaa musiikkimaailman (aiheesta voi lukea enemmän lehden lopun Kuudes piiri -palstalta).
Korhonen on hyvin kiinnostunut asiasta ja kertoo, että Pimeys-albuminkin yhteyteen suunniteltiin ”jonkinlaista NFT-teosta”.
– Mä sitten mietin, että kun tossa on niin vähän ihmisiä mukana, varsinkin Suomessa, niin ehkei sen aika ole vielä.
Lähtemisen taakka
Neljännesvuosisadan pätkä olemassaoloa. Yhdeksän albumia. Monia lauluja, joissa on ominaisuuksia päätyä muistovärssyihin. Jos Saran tuotannosta alkaa alleviivata keskusteosta,
kynä etsiytyy helposti vuonna 2008 julkaistun Veden äärelle -albumin kohdalle. Eikä kyse ole vain siitä, että kyseinen levy sijaitsee tasan keskellä Saran katalogia.
Sara alkoi olla viidennellä levyllään hyvin lähellä pistettä, joka saavutettiin seuraavalla albumilla: Joa Korhosen yksinvaltiutta sävelten ja sanojen laatijana. Vielä edeltäneellä He kutsuivat luokseen -levyllä koko bändin nimiin oli merkitty kolme sävellystä. Veden äärelle -kiekolla muiden jäsenten nimiä löytyi ainoastaan Emma-ehdokkaaksi päätyneen Rauhan aika -kappaleen krediiteistä.
Muun suorittamisen puolesta Veden äärelle on laulaja-kitaristin mukaan ”hyvinkin orgaaninen bändilevy”, ja sen kuunteleminen tuottaa tänä päivänä ristiriitaisia fiiliksiä.
– Jollakin tavalla se on mulle se rakkain albumi, mutta jotkin kappaleet siellä kummittelee, hän sanoo.
– Kun levy saatiin valmiiksi, se kuulosti tosi isolta, mutta joitakin biisejä… Mä en halua missään nimessä alkaa haukkua [Jyrki] Tuovisen tuotantoa, mutta jotkin asiat kuulostaa vähän kesken jääneiltä. Tulee sellainen fiilis, että ehkä niitä ois voinut viedä vielä pikkuisen eteenpäin. Välillä taas tuntuu, että ne pitää olla just niin, että se on se levy.
Kerron Korhoselle pitäväni kyseistä albumia teoksena, joka edustaa minulle sitä suomalaisuutta, jonka takana haluan seistä. Tunnetta on vaikea määritellä, mutta jotenkin levyn haikeat lyriikat, osin Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta -levyn ja klassisen suomiprogen modernisoidun version mieleen tuovat sävelet ja – totta kai – kannen suuri valkoinen vesilintu ja tunturit vain vievät ajatukset siihen suomalaisuuteen, jota haluaa arvostaa ja kannattaa.
Vaikka painotan, että kyse on lähinnä kulttuurisista elementeistä eikä minkään sortin nationalismista, Korhonen tuntuu hämmentyvän. Hän ottaa kerrotun kuitenkin kohteliaisuutena ja myöntää, että suomiprogeakin on joskus kuunneltu.
– Jotenkin sitä suomalaisuutta karsastaa, koska siitä tulee ensimmäisenä mieleen ihan muut bändit. Mutta makeeta, jos siitä tulee tuollainen olo.
Korhosen omassa mielessä albumia leimaa tietynlainen ”lähtemisen ajatus”. Levy-yhtiön odotukset nousukiidossa ollutta yhtyettä kohtaan olivat kovat, ja vaikka levy debytoi albumilistan kärkikympissä ja napsi kehuvia arvosteluja, myynnilliset odotukset eivät täyttyneet. Pettymys saattoi tarttua myös bändiin.
Odotuksiin liittyy seikka, että Sarasta on puhuttu vähintääkin lehtijutuissa vuodesta toiseen ”aliarvostettuna bändinä”, mutta mitä sekään lopulta tarkoittaa? Yhtye on käynyt parhaimmillaan, vuonna 2012 ilmestyneellä Se keinuttaa meitä ajassa -levyllä albumilistan sijalla neljä, ollut Emma-ehdokkaana, saanut tekemisistään kiittävää kritiikkiä ja heittänyt melkoisen määrän keikkoja, joilla on ollut yleensä hyvin porukkaa.
Onhan siinä Korhosen perheen bokserin mukaan nimetylle yhtyeelle arvostusta kerrakseen. Sitä paitsi ne jotka arvostavat, arvostavat sitten aika huolella.
– Niin… Mä oon ite kypsynyt tuohon aliarvostetun bändin ajatukseen, Korhonen sanoo.
– Me itsehän ei pystytä vaikuttamaan siihen asiaan millään tavalla. Ja mitä se ”lähteminenkään” lopulta on, onko se Cheek-menoa? Ei ehkä onnistu tällä musalla tässä maassa.
KAINALO: Hyväsoundiset överit
Saran kakkosalbumi Kromi on kuluvana vuonna parikymppinen. Joa Korhonen kuunteli teoksen ja kertoo, millaisia ajatuksia se herättää nyt.
Aivan ensimmäiseksi vuonna 2002 ilmestynyt, Sara-debyytti Narupatsaiden tapaan vaasalaisen Kråklundin julkaisema Kromi kantaa Korhosen ajatukset ”vanhaan tapaan” tehdä levyjä.
– Se vie mut Lapuan Oldbang-studiolle, jossa nauhoiteltiin Arska Laurilan kanssa. Hyvin innokas porukka oltiin, ja muistan, että se oli tosi makeeta aikaa. Sessio kesti pari kolme viikkoa, ja me asuttiin sen aikaa siellä studiolla. Nuorelle tyypille ajatus oli, että täähän on just sitä mitä halus. Rokkimeininkiä.
Korhonen luonnehtii, että Saran ensi kertaa Suomen virallisen albumilistan topkymppiin vienyt Kromi oli niin soundillisesti kuin materiaalin puolesta melkoinen harppaus eteenpäin.
– Sen nyt kuunnellessa huomasi, että tosi monet biisit sillä on aika samaa kaavaa. Riffi, säkeistö, ja sitten palataan aina siihen riffiin, ennen kuin mennään kertosäkeeseen.
Jos taas mennään vaikutteisiin, Deftonesin vaikutus ainakin on vahva…
– Onhan se. Deftones on vaikuttanut meihin oikeastaan aina enemmän kuin vaikka Korn tai Tool. Se on ollut itelle aina tosi tärkeä bändi, joskaan viime vuosina en ole ollut ihan kartalla sen suhteen. White Pony ja nämä jätti joka tapauksessa aikoinaan ison jäljen, joka kuuluu tänäkin päivänä. Esimerkiksi uuden levyn Se osa joka rikkoo -biisissä on aika Deftones-kertsi.
Laski edellä mainitut nimet sen piiriin tai ei, pohdimme hetken, miksei nu-metal ole tehnyt koskaan kunnollista paluuta. Samaan syssyyn Korhonen kertoo kuunnelleensa uuden Limp Bizkit -levyn ja kehuu sen sisältävän ”pari hyvää riffiä”.
– Niin, miksei se tosiaan ole tullut takaisin… Apulantahan sitä on yrittänyt tuoda, ja… Blind Channel, onko se sitten nu-metalia, kyllä kai se aika tavalla on? Vai onko nu-metal vaan muuttanut muotoaan, voidaanko esimerkiksi joku Bring Me the Horizon koneyhdistelyineen laskea tähän kehityskaareen mukaan?
Kromilla pisti Korhosen korvaan myös vahva kokeilullisuus, esimerkiksi rumpusoundeissa.
– Biisin sisällä saattaa muuttua virvelisoundi, mikä on aika mielenkiintoista. Soundit yleisesti on hyvät. Kun mä kuuntelin perään Veden äärelle -levyn, huomasin tykkääväni joissain asioissa Kromin tuhdimmasta soundista enemmän.
Pääjutussa huudeltiin kuuden kielen perään, ja tältä levyltä niiden sointia toden totta löytyy.
– Kromi on ahdettu liiankin täyteen kitaraa. Välillä ei riffit oikein tahdo välittyä. Kun Kivelän Marko tuli bändiin ja opetin sille Raskas-biisin riffin, se oli että aijaa, tämmöinenkö se onkin, ei hän oo tiennyt, heh. Kitarajuttuja tuplailtiin hirvittävä määrä. Meni vähän överiksi.
Julkaistu Infernossa 1/2022.