Kolmekymmentä vuotta sitten metallin nopeutuminen ja äärimmäistyminen sai osan eurooppalaisista ja amerikkalaisista bändeistä valitsemaan thrash-, death- ja black metalin sijasta hitaamman ja hienovaraisemman tien.
Doom metal sai yhä uusia muotoja. Black Sabbathin sytyttämän soihdun olivat 1990-luvun alkuun mennessä vastaanottaneet jylhän eeppinen Candlemass, repivän gootahtava Paradise Lost, klassisen romanttinen My Dying Bride sekä heidän lukuisat kollegansa. Syntyi raskaampaa ja raskaampaa metallia.
Samoihin aikoihin erään riihimäkeläisen treenikämpän uumenista kuului tuomiopäivän ääntä, jollaista yksikään toinen yhtye ei ollut luonut. Vapaalla tempolla soivien rumpujen ja karunkauniiden kitaroiden rinnalla jyrisi urkuvalli, ja särmikkäästi artikuloiva laulaja mörisi sanoja kuin ne olisivat hänen viimeisiään.
Skepticism oli jo vuonna 1995 ilmestyneellä Stormcrowfleet-debyytillään käsite. Se soitti doom metalia, joka ei oikeastaan ollut doom metalia. Musiikin kuvasto rakentui abstrakteista tunnelmista, aivan kuin yhtyeen sanoma olisi ollut yhtä suurta vertauskuvaa. Viimeistään uudella vuosituhannella, kun bändi alkoi keikkailla, Skepticismin luomusten syvyyden saattoi kokea koko kehollaan.
Kaksikymmentäkuusi vuotta debyytistään Skepticismin ydin on yhä muuttumaton, mutta sen luomat mielikuvat lavenevat edelleen. Joukko on kulkenut verkkaisesti omaa virtaansa pitkin, irrallaan sitä ympäröivästä ajasta ja paikasta.
Pysyvyys
Vuonna 1991 perustettu Skepticism on julkaissut omalaatuista metalliaan neljällä eri vuosikymmenellä, ja yhtyeen nelihenkinen kokoonpano on pysynyt ennallaan lähes alusta asti.
Laulaja Matti Tilaeus ja urkuri Eero Pöyry lausuvatkin heti alkuun, että vaikka kaikki muu heidän elämissään on muuttunut, Skepticism on pysynyt.
– Toimintatapamme ovat säilyneet hämmästyttävän samanlaisina ajasta ja paikasta riippumatta, Matti avaa.
– Ajattelemme yhä yhtyeeseen liittyvistä asioista hyvin pitkälti samalla tavalla kuin silloin, kun aloittelimme tätä matkaa nuorina miehinä. Se tietty poikamaisuus on säilynyt. Totta kai elämissämme on ollut valoja ja alhoja, asioita on tapahtunut ja harmaata tukkaakin löytyy, mutta periaatteessa bändin kemia on ollut pysyvimpiä asioita meidän kaikkien elämissä.
– Skepticismin toiminnan ydin, biisien säveltäminen, levyjen tekeminen ja keikkojen soittaminen, on säilynyt ansiokkaan staattisesti sellaisena, millaiseksi sen alun perin tarkoitimmekin, Eero komppaa.
– Musiikki on muuttunut näiden vuosikymmenten aikana liiketoiminnallisesti ja kulttuurisesti paljon, mutta jotenkin sekin on kääntynyt Skepticismin eduksi. Vielä 90-luvulla sana musiikistamme ei tavoittanut monia. Sen mahdollisti vasta internet ja livekeikat, jotka saivat sanan kiirimään ja yhä useamman uteliaan tarttumaan albumeihimme.
Matti ei koe bändin taivalta urana, ainakaan siinä mielessä, miten bändit albumeistaan ja musiikistaan useimmiten puhuvat.
– Olen ajatellut asian niin, ettei ole olemassa vain yhtä Skepticismiä, joka on tehnyt kaikki albumimme. Sen sijaan ensimmäisen levymme teki Skepticism I ja kuudennen levymme Skepticism VI, laulaja sanoo arvoituksellisesti.
– Aina albumin synnyttyä jätämme senaikaisen itsemme taaksemme ja bändi alkaa tavallaan alusta. Nollatilanteesta. Se haluttu tahtotila on ikuistettu niihin silloisen levyn kappaleisiin, ja olemme valmiit siirtymään eteenpäin. Vaikka ulospäin vaikuttaa, että olemme muuttumaton yhtye, koemme muuttuvamme koko ajan.
– Siksi emme koe, että olisimme kehittyneet tai tutkineet yhden ainoan Skepticismin eri laitoja. Sen sijaan on ollut useita eri Skepticismejä, ja jokainen albumimme on senaikainen Skepticism ikuistettuna siihen hetkeen. Emme olisi todennäköisesti kyenneet tekemään ilmaisultaan identtisiä albumeita, vaikka olisimme yrittäneet.
– Teimme tavallaan sanattoman sopimuksen, kun bändin identiteetti löytyi 90-luvulla, Eero jatkaa.
– Päätimme viedä olemuksemme niin pitkälle kuin on ikinä mahdollista. Päätepiste ei ole vielä löytynyt. Siksi jatkamme. Musiikin tähden. Ei ole olemassa mitään suurta tavoitetta kasvaa, menestyä tai muuttua.
Merkitys
Tavallaan kaikkien doom metal- ja funeral doom -yhtyeiden piirteet on valettu samoista aineksista ja jopa yksityiskohdista. Näin vähäeleisessä musiikissa hyvien ja parhaiden tekijöiden välinen ero onkin hiuksenhieno. Pelkkä hitaasti ja raskaasti soittaminen ei riitä. Tunteen on välityttävä rivien väleistäkin.
Skepticism-kaksikko miettii, että kaiken avain on siinä, millaisella mentaliteetilla musiikkia säveltää.
– Oma kokemukseni on ollut jo pitkään, että bändit menevät paikoin liikaakin sen raskauden ja hitauden taakse. Itse sävellykset unohtuvat sen varjolla hieman hengettömiksi. Olen huomannut, että liian moni bändi on yrittänyt tehdä jotain tiettyä. Me emme ole oikeastaan koskaan yrittäneet saavuttaa mitään ennalta määrättyä. Olemme vain tehneet musiikkia, Eero pyörittelee.
– Olen ajatellut asian niin, että kun 90-luvulla meni levykauppaan, osastoissa saattoi olla jako kahteen siten, että kevyt musiikki ja vakava musiikki eroteltiin toisistaan. Tämä musiikki on minulle tietyllä tavalla niin vakava asia, että teostemme on oltava itsellemme sen vakavuuden merkityksellisiä julkilausumia.
– Joku voisi ajatella, että tämä on vain bändi, mutta kyllä tämä on minulle ja Eerolle osa meidän normaalia elämää. Ei vain harrastus. Ei mitään hauskanpitoa. Tai vain kavereiden kanssa soittelua. Se kuuluu meidän elämään, jossa on toki kaikkea muutakin, mutta Skepticism on yksi sen harvoista pysyvistä asioista ja siten tärkeä osa sitä, Matti summaa.
Eero jatkaa, ettei hän koe musiikin tekemistä myöskään pakoksi. Asiaksi, jota hänen vain on tehtävä. Sen sijaan hän nimeää Skepticismin niin pitkäaikaiseksi osaksi itseään, että sen tekeminen on yksinkertaisesti täysin luonnollista.
– Olemme tehneet tätä niin pitkään, että bändi on meille enemmän kuin elämäntapa. Se on osa identiteettiämme. Se saattaa olla osa meitä koko loppuelämämme. Se ei ole kaikkea, mitä me olemme, mutta kun kokoonnumme yhteen soittamaan ja tekemään kappaleita, koemme jotain ainutlaatuista.
– Uutta albumia tehdessämme oli hetkiä, joita soittaessa toisista saattoi aistia sen, miten suurella tunteella he ovat tässä mukana, Matti lisää.
– Se on eräänlaista transsia, ja pääsemme siihen mielentilaan sisälle vain tällä musiikilla. Voi olla, että se, miten paljon tämä kaikki meille merkitsee, tuntuu vuosienkin jälkeen musiikkimme pohjavireessä.
Alkuperä
Skepticism-kaksikko nimeää kaksi murrospistettä, jotka ovat vaikuttaneet heidän bändinsä elinkaareen vahvimmin.
Ensimmäinen niistä oli yhtyeen nykyisen kokoonpanon ja samalla instrumenttien vakiintuminen. Skepticismin omalaatuinen sointi alkoi syntyä lopullisesti, kun bändi jätti toisen kitaran ja basson pois koskettimien tieltä ennen ensimmäistä levyään. Tämä ratkaisu erotti Skepticismin kollegoistaan jo 1990-luvulla.
– Muistan hyvin sen vaiheen, kun haimme yhä omaa soundiamme ensimmäisen seiskatuumaisen jälkeen. Päädyimme jotenkin siihen, että siirryn toisesta kitarasta koskettimiin ja basso korvataan koskettimien jalkiolla, Eero sanoo.
– Se oli käänteentekevä hetki siinäkin mielessä, että siihen aikaan koskettimet olivat metallissa useimmiten joko silkkaa taustamattoa tai kitaran kanssa kilpaileva sooloinstrumentti. Itselleni oli paljon luontevampaa ajatella niin, että kosketinsoittaja on metallibändissä kuin urkuri kirkossa. Koskettimista tuli Skepticismissä kitaroiden veroinen äänimaisemaa rakentava instrumentti, ja ne jalkioiden matalat taajuudet toivat tunnelmaan syvyyttä, jota ei välttämättä olisi voinut bassolla edes saavuttaa.
– Skepticismin urut eivät ehkä ole enää yhtä vahvasti sellainen muuri kuin ensimmäisillä levyillämme, mutta kyllä ajatus on yhä se, että urun ei ole tarkoitus olla edessä eikä takana, vaan kitaran kanssa aika rinnakkain. Se on väistämätöntä senkin takia, että kokoonpanossamme on vain kolme soittajaa ja yksi laulaja.
– Jos yhtyeeseen olisi kuulunut pitkään enemmän väkeä soittiminaan perinteiset rummut, basso, kaksi kitaraa ja koskettimet, Skepticismin historia voisi olla hyvin erilainen. Myös siinä mielessä, että tällaisena nelikkona porukka on pysynyt tiiviinä, eikä keitoksiamme ole ollut hämmentämässä liian monta kokkia.
Hitaat tempot, raskaat kitarat ja suurelliset urut herättivät kuulijoissa ajatuksen hautajaisista. Ei siis ihme, että Skepticismin musiikkia alettiin luonnehtia funeral doomiksi.
– Me itse emme halunneet käyttää musiikistamme mitään nimitystä, koska kuvittelimme nuorina ja kunnianhimoisina miehinä tietenkin, että luomuksemme ovat jotain todella uniikkia, Matti virnistää.
– Eihän asia oikeasti ihan niin ollut. Ei täysin. Ei se ihan sattumaa ole, että muutaman vuoden sisällä ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa syntyi yhä äärimmäisempiä hitaan metallin bändejä. Emme silti halunneet kutsua jalkioiden ja patarumpukapuloiden koristamaa musiikkiamme vaikkapa doom metaliksi. Kun ensimmäisen promonauhan arvosteluissa käytettiin termiä funeral doom, totesimme keskenämme, että olkoon sitten niin.
– Mehän emme halunneet debyyttimme kansiin edes levyn tai bändin nimeä. Emmekä vihkosiin mainintaa jäsenistämme. Tietyllä tavalla haluamme yhä pitää kiinni ajatuksesta, että musiikkimme koettaisiin ilman mitään odotuksia ja painolastia. Ilman tietoisia vaikutteita se musiikki on kirjoitettukin.
Näyttämö
Toinen murros koettiin vuonna 2003, kun Skepticism myöntyi soittamaan ensimmäistä kertaa livenä. Siihen pisteeseen asti nelikko oli kokenut olevansa studiobändi. Ajatus oli jopa niin ehdoton, että levyille syntyneen soundin ajateltiin olevan täysin mahdotonta siirtyä lavalle.
– Koko käsitykseni musiikistamme muuttui ensimmäisen keikkamme myötä, Eero myöntää.
– Se käänsi mielipiteeni täysin päinvastaiseksi. Kun sain kokea sen fyysisen äänenpaineen ja intensiteetin, joka keikoillamme syntyi, huomasin, että olemme oikeastaan enemmän livebändi. Halusin vangita sitä samaa voimaa entistä enemmän myös levyillemme. Samasta syystä olimme äänittäneet albumimme lähes studioliveinä.
– Kun näin ensimmäistä kertaa yleisön reaktioita, huomasin sen peilaavan suoraan sitä, millaista tunnetta musiikkimme heissä herättää, Matti jatkaa.
– Se raaka tunne, jota halusimme vangita levyillemme, voimistui vielä alkukantaisemmaksi. Esiintymisemme olivat yleisölle kuin jonkinlaisia psyykkis-fyysisiä kokemuksia.
Esiintymiset johdattivat Skepticismin visuaalisuuteen, josta se on tunnettu viimeiset parikymmentä vuotta. Lavalla on nähty tummiin pukeutunut, elegantti yhtye, ja Matti on sonnustautunut joukon toisesta konsertista alkaen frakkiin, joka on omanlaisensa symbolinen kuvaus Skepticismin sävyistä.
– Meni hetken aikaa, ihan muutaman ensimmäisen keikan ajan, ennen kuin ajatus vakiintui, Eero muistelee.
– Siitä alkaen koin kaiken lavalla näkyvän eräänlaisena roolina. En teennäisenä roolina, jossa yritettäisiin hakemalla hakea jotain sellaista, mitä emme ole. Tunnistimme tekevämme vakavaa musiikkia, ja meistä kuoriutui ulos entuudestaan tuntematon puoli, kun pukeuduimme musiikin vaatimalla tavalla.
– Minulla on yhä käytössäni se sama sään ja vuosien pieksemä, aika huonossa hapessa oleva frakki, Matti sanoo.
– [Tampereen] YO-talon keikka vuonna 2011 oli poikkeus. Siellä pidin vuokrafrakkia. Ajateltiin, että se on sen verran siisti ja legendaarinen mesta, että sen henkeen kuuluu esiintyä siistimmissä tamineissa. Siinä frakissa oli muuten rusettikin kiinni, toisin kuin minulla yleensä. Se elämää nähnyt frakki taas on kuin Skepticismin ilmentymä.
Yhtye huomasi pian, että asusteissa ja livenä soittamisessa oli kyse jostain paljon merkittävämmästä kuin vain keikoista tai esiintymisvaatteista.
– Alkuperäinen ajatus urkurina toimimisesta ui lopulta lavalle saakka. Siksi minulla on keikoilla peili, ihan kuten pilliurkujenkin soittajalla, jotta hän näkee kirkossa seremoniamestarin kädenliikkeet. Meidän tapauksessamme se seremoniamestari on Matti, Eero sanoo.
– Tiedän, että on aika siirtyä Skepticism-urkurin mielentilaan, kun näen Matin vetävän pukuhuoneessa takkia ylleen. Sitä seuraavien tuntien aikana jokin omituinen puoli sisimmästäni pääsee esiin. Kun nousemme puvuissa lavalle, se auttaa ilmaisemaan sellaista osaa omasta persoonallisuudesta, jota ei ole olemassa missään muualla. Skepticism tekee sen mahdolliseksi.
– Kun olemme soittaneet tunnin tai pari, meidän on pakko istua viisi tai kymmenen minuuttia yksinämme, koska siihen tilaan on vajonnut niin syvälle. Se on kuluttavaa ja palkitsevaa, Matti huokaisee.
– Voisi kai ajatella, että osa itsestä jäisi ikuisesti piiloon, jos sen ulospääsylle ei olisi tätä kanavaa.
Opetus
Skepticismin vuonna 2015 ilmestynyt viides albumi Ordeal vei ajatuksen keikkojen särmästä äärimmilleen: albumi äänitettiin kokonaisuudessaan livenä Turun Klubilla saman vuoden helmikuussa.
– Ordealin äänitystapa oli meille pitkäaikainen suunnitelma, joka odotti oikeaa aikaa, Eero kertoo.
– Eihän sitä keikkojen äänenpainetta livelevylle saa tallennettua, ei ainakaan nykykeinoin, mutta tavoitteenamme oli vangita edes jokin määrä siitä selittämättömästä intensiteetistä. Jossain määrin se onnistui.
Kaksikko kertoo Ordealin tallentamisen olleen ainutlaatuinen kokemus, ja sellaiseksi se sai jäädäkin.
– Olihan se elämys, kun menimme Klubille kokonaiseksi päiväksi valmistautumaan yhteen ainoaan vetoon. Paikalla ei ollut muita bändejä, ja keskityimme täysin siihen, että vedämme onnistuneen keikan, Eero sanoo.
– Mursimme myös kokoonpanomme sääntöjä ottamalla mukaan sessiokitaristin. Halusimme paikkailla studiolevyillä tapahtuvaa päällekkäissoittoa, joka on tietyissä kohdissa onnistuneiden Skepticism-tunnelmien elinehto.
– Tuotannollisesti Ordeal oli lopulta vähän haastavampi kuin olisimme toivoneet. Se onnistui ihan kohtuullisesti, mutta miksausvaiheessa olisi voinut tehdä muutamia asioita paremmin.
Opetus heijastuu syyskuussa julkaistulle kuudennelle albumille, muttei sillä tavalla kuin voisi odottaa.
– Ordealin livesoundin ja -sovituksen jälkeen tuntui suorastaan vapauttavalta, kun pääsin säätämään urkujeni kanssa jälleen niin paljon kuin sielu sietää, Eero sanoo.
– Etenkin minulla on se paha tapa, että sitten kun hinkkaamiselle on mahdollisuus, jokainen minuutti, joka on mahdollista käyttää, myös käytetään. Levyjen tekemisen kannalta oli hyvä, että kokeiltiin se ääripää, jossa kaikki sanottava ja soitettava oli annettava ulos kerralla. Se opetti paljon.
– Companionin kappaleista tuli aavistuksen rivakampia. Jos jonkun odotusarvo on, että Skepticism on maailman hitain, raskain ja doomein bändi, jo Ordeal saattoi olla livesoundeineen kova pala, eikä Companion helpota asiaa.
Verkkaisuus
Skepticismin albuminjulkaisutahti on ollut yhtä verkkainen kuin bändin musiikki. 30 vuoteen mahtuu kuusi kokopitkää, eli jokainen kokonaisuus on vaatinut kypsyäkseen viitisen vuotta.
Kolikon toiselta puolelta löytyy se tosiasia, että jokaisella Skepticism-albumilla on ollut omat kasvot ja musiikin laatu on pysynyt tajunnanjyräävän korkeana läpi bändin tuotannon.
– Jokainen kappale, jonka olemme ikinä tehneet valmiiksi asti, on myös julkaistu. Emme ole niitä bändejä, jotka säveltävät paljon materiaalia ja valikoivat sitten parhaat kappaleet levylle, Eero kertoo.
– Teoksemme vaativat aikaa. Annamme niille sitä juuri sen verran kuin tarvitsee. Joskus kappaleen valmiiksi saattamiseen menee pari kuukautta, välillä yli vuosi. Työstämme yleensä vain yhtä teosta kerrallaan. Esimerkiksi Ordealin ja Companionin äänitysten välillä kului viisi vuotta. Teimme sinä aikana kuusi kappaletta. Sävellykset eivät ole peräisin vanhemmilta ajoilta.
– Companionilla uutta oli se, että teimme kolmesta kappaleesta etukäteen peräti moniraitademot. Äänitimme nekin treeniksellä, ja Matti lauloi demolaulut väliaikaisessa demokopissa. Noin muuten levy tehtiin kuten debyyttimmekin.
Kysyn, mistä näin pienten yksityiskohtien musiikissa voi tietää, milloin sävellys on absoluuttisesti valmis.
– En osaa selittää sitä. Sen vain tietää, kun kappale on saavuttanut tarkoituksensa. Se on kuin aavistus, Eero toteaa.
– Se keskeneräisyyden tunne jatkuu ihan säveltämisen viimeisille hetkille saakka. Skepticism-teos ei ole valmis ennen kuin siinä ei ole yhtäkään hetkeä, joka häiritsee jotakuta meistä.
– Käytännössä me junttaamme kappaletta ja sen eri kohtia treeniksellä niin kauan, että kaikki tuntuu juuri oikealta. Välillä saatamme kokeilla kolmea tai neljää ihan erilaista osaa teoksen keskelle ja hienosäätää niitä ikuisuuden, ennen kuin se oikea ilmaisu löytyy ja kaikki osaset alkavat pikkuhiljaa tuntua valmiilta.
– Prosessin aikana tulee usein kommentteja, että pitäisiköhän vaikkapa lopussa olla vielä jokin koukku, tai että tämä tuntuu nyt päättyvän väärin, tai että jokin osa laahaa liian pitkään. Se pallo menee täällä treeniksellä edestakaisin ja kokeilemme eri ajatuksia. Meidän on luotettava toisiimme kuin vuoreen, Matti jatkaa.
– Tämän takia studiossa kappaleissa ei muutu oikeastaan mikään. Vain täsmälliset soundivalinnat tähdentyvät vielä äänitysvaiheessa. Se, mitä soitamme, mitkä nuotit ovat mukana ja mitä kappaleissa tapahtuu, on jo sementoitu.
Inspiraatio
Hienovarainen merkityksellisyys korostuu Skepticism-kappaleiden sanoituksissa. Lyriikkarivejä ei ole kymmenenkään minuutin sävellyksessä välttämättä liiaksi asti, mutta jokaisella sanalla tuntuu olevan valtava painoarvo.
– Se, mitä olen kenties tarkoittanut sanoituksia kirjoittaessani, ei ole millään tavalla enemmän totta kuin se, miten kuulija tekstin ymmärtää. Pyrin aina sanomaan mahdollisimman vähän suoraan, Eero avaa.
– Companionilla sanon joitakin asioita poikkeuksellisen suoraan, mutta pääpainona on yhä kuvailla elämässä tapahtuvia, todellisia asioita, jotka saattavat edustaa samaa mielentilaa kuin sävellyksemmekin.
– Useimmiten on käynyt niin, että kuulija on ymmärtänyt sanoituksiamme omien kokemustensa kautta hyvin eri tavalla ja oikeastaan paljon kattavammin ja hienommin kuin miten olen asian tarkoittanut. En halua viedä mahdollisuutta omaan yksilölliseen kokemiseen pois keneltäkään.
Eero jatkaa kertomalla, etteivät teksteihin johtaneet mielikuvat ole aina peräisin mistään hänen itse kokemastaan.
– Vaikka minä ne tekstit loppujen lopuksi kirjoitan, ne kaikki eivät ole syntyneet minun ideoistani. Alkuperäinen inspiraatio voi olla peräisin jostain ihan muualta.
– Calla-kappaleeseen kitaristillamme Janilla [Kekarainen] oli hyvin vahva visio, joka oli syntynyt ihan arkisesta asiasta. Siitä, kun näki tähtitaivaan heijastuvan vesilätäköstä. Hän oli saanut siitä aavistuksen unenomaisesta tilanteesta, jossa kohtaa itselleen tärkeän ihmisen, eikä ole ihan varma, tapahtuuko se ennen vai jälkeen kuoleman.
– Vastaavasti Passagen aloittava riffi ja sanoitus ovat kietoutuneet toisiinsa. Rumpalimme Lasse [Pelkonen] oli nähnyt unen, jossa hän kulki vanhahtavaan levykauppaan, poistui sen takaovesta ja saapui lavalle, missä näki itse itsensä soittamassa kitaraa ja rumpuja. Hän oli jäänyt kuuntelemaan soittoa unessaan ja muisti sen riffin vielä herätessään.
– Passagen sanoitus avaa tunnetta unen ja todellisuuden välisen rajan hämärtymisestä. Se on silkkaa Skepticismiä. Eli jotain yhtä aikaa täysin todellista ja silti määrittämättömällä tavalla abstraktia, selittämätöntä, aavistuksenomaista.
Eero on valmis raottamaan yhden uuden albumin sanoituksen verhoa henkilökohtaisemmalta kantilta, mutta vain hieman.
– The Intertwined on teos, jonka yksityiskohtaisuuteen olen poikkeuksellisen tyytyväinen. Onnistuin puristamaan yhteen kuuden säkeistön sanoitukseen kaiken sen, mitä elämäni oli muutamaa vuotta aiemmin ollut.
– Siihen aikaan kuului aika paljon raskaita, lohduttomiakin vaiheita. Erään kerran löysin lohtua yhdestä suosikkimaalauksistani, Kalervo Palsan teoksesta Kaksin. Siinä suurimpien haasteiden keskellä tulin todenneeksi itselleni, että oli miten oli, niin ainakaan en ole elämässä yksin vaan vähintään kaksin. Siitä tulee albumin nimi Companion.
Tulkinta
Tällaisten tekstien voima pääsee esille toden teolla, kun Matti Tilaeus tulkitsee niitä. Eikä Skepticism-albumeilla tarvitse pelätä kuulevansa tunteetonta läpilaulua. Sen sijaan kannattaa varoa, etteivät laulut mene ihon alle liikaakin.
– Lähestyn Eeron tekstejä siten, että yritän sisäistää oman tulkintani hänen kirjoittamistaan asioista, emmekä edes keskustele siitä, mitä lyriikat Eerolle itselleen todellisuudessa merkitsevät, Matti valottaa.
– Paneudun kappaleesta ja tekstistä välittyvään tunteeseen niin kauan, että olen tyytyväinen siihen, miten kanavoin sitä. Juuri The Intertwined oli kappale, jonka laulujen nyansseihin en ollut ensimmäisillä otoilla alkuunkaan tyytyväinen. Se vaati aivan tietynlaisen mielentilan, ennen kuin oikeanlainen sävy löytyi.
– Tunsin pitkään olevani kuin sen kappaleen seinämän ulkopuolella, ja minun oli murtauduttava sisälle. Mikään sinnepäin tulkittu ei riitä. Vasta siitä tiedän, että olen oikean ilmaisun lähteellä, kun kyyneleet nousevat silmiini laulaessani.
– Se, että Matti tulkitsee sanoituksiani ja tuo niihin ikään kuin kolmannen tulkinnan musiikin ja tekstieni rinnalle, on todella tärkeä osa Skepticismin sisintä, Eero jatkaa.
– Tämä ei ole itsestään selvää musiikkia. Sanoitukset eivät ole itsestään selviä. Matin tulkinnat eivät ole itsestään selviä. Nämä kappaleet on pyrittävä kokemaan.
Miettiessään äänenkäyttönsä intensiteettiä Matti löytää yhden asian, joka siinä on muuttunut Skepticism-tarinan aikana.
– Keikkailun aloittaminen muutti tekniikkaani siten, että laulamisestani tuli paljon fyysisempää kuin aiemmin. Nykyään pyrin laittamaan kroppani täysillä peliin myös albumeilla.
– Tämä lisää juuri sitä musiikin merkityksellisyyden tunnetta itselleni. Olen pistänyt itseni likoon ja tunnen, että jotain minusta jää niihin kappaleisiin. Että tämän musiikin kokee koko kehollaan. Se ei ole vain laulamista. Se on ääntä, joka ei ole kontrollissani, ja yritän puristaa sen ulos sisimmästäni koko voimallani.
Mielentila
Doom metal. Funeral doom. Skepticismiä on luonnehdittu sen taipaleen alusta alkaen näiden kahden genren kautta – siitäkin huolimatta, ettei yhtyeen tunnelma, elekieli tai kuvasto istu oikeastaan niistä kumpaankaan.
Kerron, että koen Companionin olevan kokemus, jollaista on vaikea luonnehtia sanoin. Skepticismissä ei ole kyse riffeistä tai melodioista, saati kovin yksioikoisesti tunnelmistakaan. Sen on annettava virrata lävitseen.
– On kieltämättä olemassa bändejä, joiden luoma taide edustaa enemmän sitä mielikuvaa, joka noista genreistä syntyy. Me olemme keskittyneet ajelehtimaan jossain omilla vesillämme edes ajattelematta koko asiaa, Eero miettii.
– Jos olemme saavuttaneet Companionilla tällaisen tilan, se tarkoittaa tietynlaista ympyrän sulkeutumista, koska ajattelimme itse asian juuri tällä tavalla aloittaessamme Skepticismin, mutta ihan eri syistä.
Edes bändin melodiakieli ei ole kovin lähellä doom metalin tai varsinkaan pohjoisen melankolian totutuinta ydintä. Skepticism on onnistunut luomaan oman tunnetilansa, jota on vaikeaa sijoittaa mihinkään tiettyyn aikaan tai paikkaan.
– En ole oikeastaan koskaan kokenut, että tekisimme erityisen melankolista musiikkia, Matti toteaa.
– Meidän on vaikeaa suhtautua Skepticismiin ulkopuolisin aistein, mutta jos olemme irrottautuneet ajan kuluessa siitä ilmeisimmästä surumielisyydestä ja melankoliasta, joka kaikilla suomalaisilla lienee verissä, olemme ehkäpä askeleen lähempänä sitä tunnetta, johon olen tällä musiikilla aina pyrkinyt. Ja ei, se tunne ei ole masentava.
– Meillä on ne tietyt tavaramerkit, jotka musiikissamme toteutuvat. Se tietty draamallisuus, ne tietyt jylhemmät tunnelmat ja niiden vastakohtina tummemmat vedet. En silti koe, että Skepticismissä olisi kyse jonkinlaisesta synkkyydestä tai ranteiden auki vetämisestä, vaan se tunnetila on jotain ihan muuta.
– Äänimaailmamme ollessa hyvin raskas lyriikkamme saattavat edustaa jotain hyvin kaunista, Eero jatkaa.
– Kyse on mielikuvista. Uudella albumilla on kappale nimeltä The Swan and the Raven. Sen loppupuolella on kohta, joka herättää mielikuvan linnusta leijailemassa taivaalla. Debyytillämme oli kappale The Gallat Crow, jonka mielikuva on hyvin samanlainen. Pohjimmiltaan tunnelmamme on siis yhä täysin sama, vaikka onkin muuttunut.
– Minulta on kysytty usein, miksi ihmeessä teemme niin masentavaa ja synkkää musiikkia. Minulle se on ollut ihan järjetön kysymys. Mielestäni olen nimittäin soittanut viimeisen 30 vuoden ajan mahdollisimman kaunista musiikkia.
Julkaistu Infernossa 9/2021.