Mat McNerney, Hexvessel ja Grave Pleasures
1. Dødheimsgard: A Umbra Omega
– Uskoisin tämän olevan DHG:n paras julkaisu. Mahtavan laulajan, Aldrahnin, paluu ja bändin koko uran summaus. Se on samalla sekä monitahoinen että syvän tunnelmallinen. Osa siitä muistuttaa minua Current 93:sta ja Devil Dollista, ja osa tuo mieleen mikä teki norjalaisesta black metalista parasta maailmassa 1990-luvulla. Riffit ovat maagisia ja luomiskyky tuntuu rajattomalta. Albumi on jäänyt yleisesti liian vähälle huomiolle, mutta hakkaa kaiken mitä kuuntelin vuonna 2015. Mikä muu black metal -bändi on tällä hetkellä kokeellinen, vaarallinen, oleellinen tai moderni? Myrkur? Deafheaven? Laatta lentää!
2. Saturnalia Temple: To the Other
– Syvää drone-palvontaa! Rakastan tämän albumin äänimaailmaa. He tekevät tätä toismaailmallista psykedeelistä doomia paremmin kuin kukaan muu pelikentällä. Musiikki on hulluuden rajamailla ja hetkenä minä hyvänsä jyrkänteeltä syöksymässä. Arvostan sellaista vaarantunnetta tällaisessa musiikissa.
3. Abyssion: Luonnon harmonia ja vihreä liekki
– Olen puolueellinen kommentoimaan, sillä tämä oli ensimmäinen julkaisu Secret Trees -levymerkilläni. Korkealuokkaista suomalaista psykedeelistä black metalia.
Ilkka Vekka, Seremonia
1. Jukka ja Jytämimmit: Jytää vaan
– Jukan soololevy oli vuoden 2014 paras levy, ja Jytiksien lp on vähintään yhtä hyvä. Veikkaan, että myös ensi vuonna omalla listalla on joku Jukan tekemä levy. Ainoa harmittava seikka on, etten ehtinyt näkemään bändiä livenä, vaikka kävivät kotinurkillanikin ainakin kolmesti.
2. Mgla: Excercises in Futility
– Tykkään yleensä primitiivisemmästä ja kaoottisemmasta black metalista, mutta tämän bändin kohdalla teen poikkeuksen. Hyvin soitettua, omaleimaista, modernia, sanan varsinaisessa merkityksessä jopa progressiivista black metalia.
3. Heinz Hopf: Ultra Primitiv
– Ruotsin skeneveteraanien höryjenpäästelyprojekti yllätti tekemällä vuoden parhaan melulevyn. Ytimekästä harsh noisea ilman keinotekoisia agendoja tai päälleliimattua ”rankkuutta”; puhdasta melun ilosanomaa!
Erno Taipale, Garden of Worm
1. Stone Ship: The Eye
– Tämä kasettina julkaistu pitkäsoitto sisältää kaksi pitkää biisiä eeppistä doomia, johon ammennetaan suurella kauhalla 1980-luvun jenkkimetallia sieltä progemmasta ja obskyyrimmästä päästä. Rohkea ja kunnianhimoinen yritys, joka myös viedään komeasti maaliin saakka. Vaikka käytössä on paljolti genren perusaineksia, soppaa hämmennetään sopivasti yllättävillä elementeillä ja vahvalla näkemyksellä. Näin päälle 20 minuuttiset teokset eivät käy puuduttamaan. Etenkin b-puolen täyttävä The Crooked Tree pitää säälimättömästi otteessaan alusta loppuun asti. Bändin tie päättyi viime vuonna murheellisesti rumpalin menehtymiseen, joten kasetti jäänee viimeiseksi Stone Ship -julkaisuksi. Mutta onpahan hieno muistomerkki.
2. Mette Rasmussen/Chris Corsano Duo: All the Ghosts at Once
– Vuonna 2005 yhdysvaltalainen Chris Corsano tuli puun takaa ja tempaisi jalat alta huikealla soolokeikallaan Tampereen Telakalla. Sittemmin olen käynyt rumpalin keikoilla aina tämän osuessa Suomeen ja harvakseltaan ostellut hänen levytyksiään. Tämä tanskalaisen alttofonisti Mette Rasmussenin kanssa tehty albumi on kuulemistani ensimmäinen, jolle on onnistuttu kunnolla taltioimaan Corsanon live-esitysten mielipuolinen energia. Corsano ei kuitenkaan kukkoile levyn päätähtenä, vaan vähintään yhtä vakuuttavaa on Rasmussenin terävä ja freejazziksi varsin melodinen fonityöskentely. Kaiken kukkuraksi levy vedetään läpi huikealla vimmalla ja intensiteetillä. ”Vain natsit kieltää jatsin.”
3. Dungen: Allas Sak
– Viisi vuotta ehti vierähtää edellisestä pitkäsoitosta. Allas Sak on täynnä taattua Dungen-laatua: tarttuvia, melankolisia pop-melodioita upotettuna äänimaailmaan, jossa soi psykedelian kultakaudet mutta myös tämä päivä. Kaikin puolin mainio levy nykyaikaisen ruotsipsykedelian kivijalalta, mutta ei tarjoile sinänsä mitään yllätyksiä.
Juttusarjan aiemmat osat löydät klikkaamalla tästä.